Kerala Express

Aloitin oman tieni kulkemisen etsiytymällä hyvissä ajoin Kochin juna-asemalle. Pelkäsin joutuvani etsimään laituria pitkään, mutta heti sisään tullessani oli edessäni selkeä lähtötaulu, jossa oli piirros junasta ja siitä mihin mikäkin vaunu pysähtyy. Laiturilla oli vielä lisäksi elektroniset opasteet osoittamassa eri vaunujen pysähtymispaikkoja. Täällähän on paremmat opasteet jukisessa liikenteessä kuin Suomessa?!

 Juna tuli minuutilleen oikeaan aikaan ja hyppäsin omaan vaunuuni. Pienen etsimisen jälkeen löysin myös oikean loossin, joka vielä toistaiseksi oli tyhjillään.

Kochin asemalla

Vaunu oli jotakuinkin sitä mitä odotinkin saavani 50 eurolla eli ihan riittävä. Tosin ihmetytti hieman että miksi sänkyjen välissä ei ole verhoja antamassa yksityisyyttä kuten yleensä vastaavissa junissa. Thaimaasta oppineena olin varannut yläpedin, mikä osoittautuikin hyväksi ideaksi, kohta samaan loossiin ilmestyi kolme muuta asukasta istuskelemaan kanssani alapedeille. Isoin pettymys olivat kuitenkin ikkunat, jotka olivat likaista ja keltaista lasia. Ei siis juuikaan maisemakuvia tältä reissulta.

Ilm. tämä AC 2 on sitä tasoa millä intialaiset liikemiehet matkustelevat pitkin maata. Hyttiin sattuikin kolme hyvin pukeutunutta intialaisherraa läppäreiden kanssa. Lähintä tuttavuutta alkoi tekemään nuorin kolmikosta, Odettasta kotoisin oleva Amur, jonka englantia en kyllä ymmärtänyt ensin ollenkaan. Myöhemmin selvisi että hänen äidinkielensä on joku intian pikkukielistä ja hän puhuu hindiäkin vain vieraana kielenä. Kävimme tönkköenglannilla perinteiset ”oletko naimisissa, mitä teet työksesi, jne.”-kysymykset. Minkä jälkeen Amur alkoi katsoa Lonely Planet-kirjaani ja jostain syystä lukea ääneen nähtävyyksien selostuksia (ehkä todistaakseen ylivertaisen englanninosaamisensa muille hyttikavereilleni). Kun tuota lukemista kuunteli 10 minuuttia niin miehen englanti alkoi hiljalleen hahmottua. Siinä sitä taas juteltiin samat Suomijuttelut, tavallaan puuduttavaa aina jutella samoja asioita, mutta kai se on luonnollista että paikallisia kiinnostaa hirveästi kuulla vieraista paikoista. Tässäkään junassa ei taida juuri turisteja olla.

Hauskaa oli kyllä Amurin aito kiinnostus Suomalaiseen talveen; siis siihen miten te siellä pakkasen keskellä pysytte hengissä. Selvästikkään ei mennyt ihan täysin läpi miten tiellä ajetaan kun on satanut lunta, miten taloissa voi olla lämmin, tai kuinka ulkona voi liikkua. Mobiilinetin toimiessa hetken kaivettiin googlesta kuvia suomalaisesta talvipukeutumisesta, mutta tämä käänsi vain keskustelun siihen MIKSI kukaan asuisi keskellä tuota pakkasta, kun joutuu aina pukemaan niin paljon päälle ulos lähtiessään. Tähän minulla ei ollut vastausta, mutta kaippa sielläkin jo kevättä ja t-paita kelejä odotellaan? ;)

Toinen epäuskon aihe muodostui Lonelyplanetin takakanteen jääneestä hintalapusta; 31,95e. Onhan lonelyplanet tietysti ryöstöhintainen kirja, minkä Amurkin huomasi laskettuamme hinnan rupioina: 2249,49. Hän tosin tarjosi selitykseksi pilkkuvirhettä hintalapussa, sillä eihän kirja voi maksaa kenenkään viikkopalkkaa? Vai voiko? Amurin sanoin: ”Too much stupid country!” Että terveisiä vaan Suomeen!

Vähän ajan päästä kaksi vanhempaakin herrasmiestä yhtyivät keskusteluun. Mozoksi (Mousou tai jotain) esittäytynyt mies haasteli pitkään Eurooppalaisesta hyvinvointijärjestelmästä, mutta paheksui selvästi sitä että länsimaissa ei perhettä eikä uskontoa enää arvosteta. ”Se on se järjestelmä jota he yrittävät tuoda tänne meille, se ei ole hyvä”. Mr. Hankypanky (Miehen nimi oli niin vaikea ettei toivoakaan muistaa sitä, mutta hän käytti kokoajan sanaa Hankypanky, jota en kyllä ole kuullut ikinä käytettävän missään oikeassa yhteydessä) puolestaan osoittautui paljon matkailleeksi herrasmieheksi, joka oli käynyt mm. Pietarissa ja Barcelonassa. Mukavaa juttuseuraa ja heidän Englantinsa oli myös paljon ymmärrettävämpää kuin Amurin. Valitettavasti vanhemmat herrat hyppäsivät pois junasta jo parin tunnin köröttelyn jälkeen ja tilalle hyttikavereikseni tuli kolme vanhempaa naista. Naiset puhuivat kyllä erittäin hyvää englantia, mutta olin ymmärtävinäni heidän olevan hieman kiusaantuneita saadassaan minut hyttikaverikseni. Minullakaan ei enää ollut kiinnostusta käydä samaa Suomikeskustelua taas kerran, joten hyppäsin yläpunkkaan tuijottamaan läppäriä.

Nukuin todella hyvin huolimatta siitä että minun puoleiseni ilmastointiräppänän suuntaimet olivat rikki ja se puhalsi melkoisella voimalla kylmää ilmaa suoraan naamalle. Mikrokuitupyyhe osoittautui kuitenkin mitä parhaaksi kaulaliinaksi ja olihan se mukava pitkästä aikaa nukkua viileässä.

En oikein viihdy omassa hytissäni tämän naisseurueen kanssa, joten olen istuskellut vaunun oviaukossa katselemassa maisemia. 

Hauskaa miten aina kaikki radanvarressa seisoskelijat alkavat viheltää ja vilkuttaa vimmatusti nähdessään länkkärin oviaukossa. Ajattelin että tällä välillä olisi paljonkin turisteja, mutta ehkä useimmat sitten tosiaan lentävät tälläisen välin, ero hinnassa ei ole suuri ja säästyyhän siinä kaksi päivää. Olen kuitenkin iloinen että tuli otettua tämä väli junassa; varsin mielenkiintoinen kokemus ollut. Täällä on muuten helppo linnoittautua vain omaan sänkyyn lukemaan ja näpyttämään läppäriä. Käytävällä kulkee joka aseman kohdalla kaupistelijoita joilta voi ostaa ruokaa,juomaa, jäätelöä, teetä, karkkia, kahvia tai oikeastaan melkein mitä vaan. Otan vain aina napit pois korvista kun juna pysähtyy ja pysäyttelen kauppiaita sen mukaan mitä tarvitsen. Vaihtoehtoisesti ruokaa voi tilata myös junan omilta vaunupojilta. Nämä ottavat tilauksen vastaan ja toimittavat sen sitten sovittuun aikaan. Valitettavasti niin junassa tarjoiltu kuin asemillakin myyty ruoka on lähinnä riisiä ja kastiketta foliokääreessä. Liharuokia ei juuri ole tarjolla, joten aika vaatimattomilla sapuskoilla tässä on menty. Koitan tosin syödä pähkinöitä minkä kerkeän saadakseni edes jotain proteiinia kroppaan, yhdeltä asemalta löytyi myös pullotettua maitoa, jota ostin mukaan kerralla vähän enemmänkin. Ei ihme että intialaiset ovat kovin heiveröisiä, ei tämmöisellä sapuskalla ainakaan isoksi kasva.

Hyttini naisseurue poistui toisen päivän iltana, minkä jälkeen totesin ilokseni olevani yksin hytissä. Ihan mukavaa saada omaa rauhaa. Kasasin kaikki tyynyt ja ylimääräiset peitot isoksi kasaksi ikkunan viereen ja pesiydyin siihen koko illaksi. Vaunupojat kulkevat kokoajan käytävllä tarjoillen kahvia tai chaita hintaan 7 rupiaa (10centtiä) kuppi, joten mikäs siinä makoillessa kupponen kuumaa kädessä. Luin pari tuntia Lonely planettia ja suunnittelin loppureissuani täällä Intiassa, mutta jotenkin lukeminen ei sen jälkeen maistunut, tuli vain tuijotettua ikkunasta ulos napit korvissa ja välillä katsottua tv-sarjoja läppäriltä. Odotin etukäteen että juna kiitäisi yli vuorten, laaksojen ja kukkuloiden, mutta maisemat ovat kyllä olleet vain sitä yhtä ja samaa peltoa ja pikkukaupunkia (maisemaa eivät paranna roskavuoret jotka seuraavat raiteita, myös täällä kaikki roska heitetään vain ulos ikkunasta). Erikoista, että kasvillisuusvyöhyke tai lämpötila ei ole muuttunut juuri yhtään vaikka ollaan tultu kohta 2000km pohjoiseen.Vasta tässä Delhin ympäristössä on alkanut näyttää vähän kuivemmalta ja karummalta.

Mietin hyppääväni pois junasta pari tuntia ennen määränpäätä, Agrassa Taj Mahalilla, mutta tulin kuitenkin tänne Delhiin asti, sillä kun tämä kaupunki on katsottu niin lähden kohti viimeistä kohdettani Intiassa, Pyhää Varanasia, ja Agra jää kätevästi myös siihen matkalle.

Juna matelee juuri nyt läpi Delhin suburbeista ja kännykkä nappasi kiinni 3G verkkoon siten että sain muodotettua WLANin sitä kautta ja uploadattua tämän. Junan pitäisi olla perillä n. 45min päästä. Pitää etsiä joku kiva majoitus Delhistä, huomenna katselemaan nähtävyyksiä Intian pääkaupungissa!

Teen junamatkailusta jonkun yhteenvedon sitten kun kerkeän.