Maailmankirja: Palolem Beach

Päästiin vaikeuksitta tänne Palolemiin ja jatkettiin löhöämistä uuden bungalowin kuistilla!

Lähdin ensi töikseni etsimään salia, josta olin lukenut netistä. Varsin pian kuitenkin selvisi että Palolemissa ei ole kuntosalia, muttaläheisessä Chaudin kylässä moinen pitäisi löytää. Kävelin tuon 3km matkan ihan vaan kuntoilun ilosta. Viereen tosin pysähteli jatkuvasti riksoja (? rickshaw) kyytiä tarjoamaan, mutta päätin kuitenkin suorittaa vaelluksen loppuun, vaikka ei tuo 60rup (1 euro) hinta paha olisi ollutkaan.

Kävelin kylän halki, mutta en nähnyt missään mitään mainintaa salista, joten rupesin kyselemään paikallisilta asiasta. Osa ei ilm. puhunut ollenkaan englantia, osa taas viittoi milloin minnekkin. Lopulta päädyin pallottelemaan kahden eri suuntiin opastavan katukauppiaan väliin. Kävelin 100m pätkää edestakaisin kunnes toinen kavereista lähti näyttämään missä paikka tarkalleen on. Olin kävellyt rakennuksesta ohi monta kertaa, mutta koska rakennus oli puoliksi raunioitunut autiotalo en ollut käynyt kurkkimassa sisään ikkunoista. Rautaportaat veivät 2. kerrokseen, mistä löytyikin oikein kunnon heavy duty sali. Tänne tuskin tullaan näyttäytymään!

Paikassa ei ollut ketään ja mietin että kehtaako ruveta treenaaman, kunnes paikalle sattui hyvää englantia puhuva intialaismies, joka esittäytyi Rajh:iksi. Kaveri kertoi että kk maksu on 400rupiaa,
mutta ei osannut sanoa mitään kertamaksusta, kun salilla ei kuulemma koskaan käy ketään. (ei ihme jos se on ylipäätään mahdoton löytää) Rupesin rohkeasti treenaamaan siinä missä Rajh:kin ja ihan OK
treenit siellä vanhojen Jay Cutler julisteiden keskellä sai tehtyä, vaikka esim. käsipainot tuntuivat kaikki olevan eri paria. Mahtava paikka kyllä, kaikki laitteet olivat ikivanhoja ja ruosteisia, mutta ajoivat asiaansa.

Heavy duty lifting!

Pientä ihmetystä kyllä aiheutti kesken treenien paikalle tepastellut nuorimies joka tervehti minut iloisesti, meni kauluspaidassaan istumaan yhteen laitteista ja alkoi juttelemaan kännykkäänsä. Heti puhelun alettua mies alkoi itkeä vollottaa luuriin ja tihrusti kyyneleitä. Tätä jatkui muutama minuutti ja olin kiusallisesta tilanteesta vähän hämilläni. Ilm. asia kuitenkin ratkesi ja mies jatkui iloista rupatteluaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hetken päästä hän lopetti puhelun, moikkasi minut iloisesti ja lähti pois. Kai nämä sitten on niitä kulttuurieroja mitä me sulkeutuneet suomalaiset eivät emme ymmärrä, mutta eipä tulisi mieleeni painua kuntosalille itkeskelemään.

Olisin voinut lähteä paikasta maksamatta kenenkään noteeraamatta, mutta kävin silti poistuessani koputtamassa läheisen asuintalon oveen, missä Rajh oli kertonut omistajien asuvan. Oven avasi vanha intialaismummo, joka ei puhunut
sanaakaan englantia, mutta taisi jumppavarusteistani ymmärtää miksi olin tullut ovelle kolkuttelemaan. Löin naiselle 100 rupiaa käteen ja kiittelin kovasti. Vähän hämmästyneeltä nainen vaikutti, mutta ilm. 100 rupiaa kuittasi
salakäyntini paremmin kuin hyvin.

Illan pimentyessä korkattiin muutamat oluet ja ostettiin reissun ensimmäiset cocktailit. 2 viikkoa oltu ja eipä ole tullut kyllä yhtään vielä juotua. Täällä on joka ilta koko illan happy hour, jolloin cocktaileja saa aina kaksi yhden hinnalla: perus Mojitot jne kustantaa n. 200 rup, joten yhdelle drinkille tulee hintaa vähän reilu euro. Ei paha tapa viettää iltaa pimenevää rantaa katsellen. Illan aikana rannassa ammuttiin myös ilotulitteita ja sytytettiin laterneja (niitä kiinalaisia lyhtyjä jotka nousevat taivaalle). Meno oli kuitenkin täälläkin yllättävän hillittyä (esim. verrattuna Helsingin perus viikonloppuun), joten palattiin kämpille jo puolilta öin.

Nyt aamulla lähdettiin Chaudiin selvittämään miten pääsemme jatkamaan kohti etelää fiksuimmin. Juna-asemalla ystävällinen Station master avusti meitä kartan kanssa ja kertoi että päivittäin asemalta kulkee kaksi junaa Mangaloreen, mutta lippuja myydään vain Margaossa, joka on parin tunnin ajomatkan päässä. Kerrottuamme että tähtäämme oikeastaan Mysoreen asti kertoi virkailija että täältä kulkee sinne myös suora bussiyhteys. Eipä siis muuta kuin seuraavaksi bussiasemalle kyselemään. Asemaltakin löytyi hetken etsimisen jälkeen mukava asemamestari joka kertoi bussin lähtevän päivittäin klo. 17.15 ja kehotti meitä tulemaan paikan päälle hyvissä ajoin ennen lähtöä. Lippuja ei tähänkään kulkuneuvoon ollut kuitenkaan myynnissä. Suunnitelma on nyt siis checkata huomenna ulos nykyisestä bungalowistamme ja mennä illalla bussiasemalle siinä toivossa että tuollainen linja-auto tosiaan asemalta lähtee (ja että siinä on tilaa vielä kahdelle).

Jos ei syystä tai toisesta päästä kyytiin niin tullaan sitten takaisin jatkamaan rantalomailua. Täytyy kyllä antaa arvostusta intian julkisille tähän mennessä, hyvää palvelua olemme saaneet joka tiskillä.

Täällä on muuten helppo rakastua erinäisiin elukoihin. Eläinsuojat ovat suosittuja vapaaehtoistyöpaikkoja länkkärien keskuudessa ja monet myös adoptoivat näitä kissoja ja koiria. Joka ravintolalla ja rantapätkällä on omat koiransa, jotka pieninä laumoina puolustavat hanakasti reviirejään. Loppuun siis kuvia eläinystävistämme!