Kohti korkeuksia - matka Mount Everestille

Long post is long:

Nettikahvila tai blogger temppuilee taas ja samasta fontista kopioitu teksti tulee eri fontteina perille, koittakaa kestaa! :)

Postasin jo aiemmin tanaan yhteenvedon ja budjetin EBCsta, loytyy alempaa!

Kuudentena päivänä lähdimme siis Dingbochesta kohti Chukhungia. Yöllä oli maahan satanut pari senttiä lunta, mikä teki maisemista entistäkin hienompia. Pohjoisen arktisiin oloihin tottunut parivaljakkomme lähti siis päivän etapille hyvillä mielin ja kevyin varustein, kun kanssamme samoja reittejä samassa aikataulussa kulkenut neljän australialaisen ryhmä jäi pukemaan koko talvivarustustaan päälle ja silti pohtivat pitäisikö lähtöä viivyttää muutama tunti niin että lämpötila kohoaisi turvallisesti plussan puolelle.

Suuntana Chukhung!

Reitti Chukhungiin oli jopa yllättävän helppo ja ensimmäistä kertaa pystyin tosissaan nauttimaan patikoinnista ja maisemista. Luulimme itseasiassa olevamme vasta puolessa välissä saapuessamme chukhungiin, mutta varmistuttamme että olimme todellakin oikeassa paikassa jätimme vain reput majoitukseen ja lähdimme samantien kohti Island Peak basecamppia. Islande Peak on n. 6200m korkea vuori, johon on mahdollista saada kiipeilylupa halvalla (n. 300e). Nousu kestää n. 8h, mistä viimeinen 2h on kiipeämistä valmista köysireittiä pitkin jäähakkuja käyttäen. Monet amatöörit/turistit tekevät tämän kiipeyksen päästäkseen yli 6000m ja siten perinteisiä trekkivuoria Kilimanjaroa ja Mt. Kinabalua korkeammalle. Olisi kieltämättä ollut hieno tuo tehdä (vaikka en itse mitään suurta paloa vuorikiipeilyyn tunnekkaan). Emme kuitenkaan enää saaneet mistään lupia tuohon, joten tyydyimme alkuperäiseen kohteeseemme EBC:hen.

Medivac

En uskonut aluksi etta helikopterit ovat evakuointilentoja. Naimme ensimmaisen viiden paivan aikana ainakin parikymmenta niita, mika olisi tarkoittanut etta rinteilta pelastettaisiin paivittain ainakin kymmenkunta turistia. Myohemmin matkan aikana ainakin oppaat ja valmisryhmissa olevat kertoivat, etta paivittain joka kylasta viedaan joku helikopterilla alas. Ilmeisen moneen vuoristotauti (tai muu sairaus) iskee kesken matkan. Toki kaikilla on vakuutus, joten helikopterievakuointi on myos hyva bisnes.

Purovetta pulloon ja menoksi

Päänsärky iski jälleen noustessamme kohti IPBC:tä ja totesin Timille että jään mielummin tällä kertaa vain acclimoitumaan trekin sijaan. Tim siis jatkoi katsomaan perusleiria ja minä jäin istuskelemaan reiluun 5000m. Oli oikeastaan upeaa vain istua harjanteella ja katsella Mount Everestiä hyvässä säässä. Missään ei näkynyt yhtään ihmistä, taloa tai eläintä, vaikka saatoin nähdä lähes koko laakson. Tuntui jotenkin maagiselta istua yksin keskellä ei mitään, vaikka tiesinkin että takaisin Chukhungiin oli vain tunnin matka. Istuskeltuani tunnin verran auringossa (ja sulavan lumen keskellä) päätin vielä jättää oman väliaikaisen jälkeni trekkipolulle ja rakensin oman kivikasani. N. 10kg painoisten pohjakivien kantaminen 50m ylös rinnettä oli yllättävän rankkaa, mutta otin aikani ja olinkin aika ylpeä aikaansaannoksestani! Ihasteltuani torniani hetken aikaa päätin palata Chukhungiin.

Taiteellinen ylistykseni Mt. Everestille

Tim palasi IPBC:ltä vähän jälkeeni ja kertoi että oli vain katsellut paikkaa kauempaa. Palasimme tavallisiin iltarutiineihimme (täällä ilta tarkoittaa yleensä n. klo 15:00-20:00 välistä aikaa, minkä jälkeen mennään nukkumaan) eli tilasimme puoliksi ison termostaatin teetä ja otimme kirjat käteen. Kathmandusta ostamani shaali  ja villasukat osoittautuivat mainioiksi hankinnoiksi trekillä, sillä kamiinan lämmöstä huolimatta yleiset tilat olivat yleensä melko koleita. Mikäs siinä kirjaa lukiessa ja teetä juodessa lämpimän villapeitteen alla.

Lantauunin lammossa on hyva pohtia syvallisia

Täytyy muuten välihuomautuksena todeta että koko Himalaya trekki teki henkisesti todella hyvää. En kokenut valaistumista Intiassa, mutta tuolla vuoristossa pääsin ainakin vähän lähemmäksi. Trekillä tapaamani uskomattomat ihmiset Tim, hawaijilaiset, vanhaherra Patrick, austraalialaiset, Haitilainen pariskunta, Nathan, Becca ja Johannes, sekä tietysti kymmenet muut nimettömiksi jääneet lyhyemmät tuttavuudet laittoivat ajattelemaan. Paljon matkustellutta, ajattelevaa ja fiksua väkeä. Iltakeskustelut ja muu ajatustenvaihto yhdistettynä tuohon mystiseen ympäristöön pistivät ajattelemaan mikä oikeasti on tärkeää ja mitä sitä haluaa tehdä (siis matkustelun lisäksi). Himalayan vuoristossa aika taitaa liikkua vähän hitaammin ja lyhytkin ero tietotekniikasta tehdä hyvää aivoille. Luin lisäksi kaksi kirjaa noiden pitkien iltojen aikana (Life of Pi ja McNeillien Verkostoitunut yhteiskunta), jotka varmaan olivat myös ihan hyviä ajatuksenvirran lähteitä. Hyvin henkilökohtainen kokemusten kokonaisuus, mutta summa summarum; tekee varmaan jokaiselle hyvää joskus eristäytyä arjesta ja pohtia mitä itseltään haluaa.

Seuraava aamu koitti sekin erittäin kylmänä, mutta lähdimme silti intoa täynnä valloittamaan välietappiamme Chukhung Ri:tä, kylän yläpuolelle kohoavaa reilu 5600m huippua. Alkumatka meni hyvillä mielin ja hyvissä voimissa, eikä tällä huipulla ollut juuri muita kiipeäjiä. Kuten niin usein ennenkin ihmismieli kuitenkin tuppaa aliarvioimaan etäisyyden ja kiivettyämme useammankin ”tuon täytyy olla se huippu”-harjanteen yli, näimme vihdoin varsinaisen korkeimman kohdan – tietysti kaukana horisontissa. Reilun 3 tunnin rankan nousun jälkeen saavuimme vihdoin huipun juurelle ja totesimme polun katoavan täysin kallion ja lohkareiden sekaan. Käveleminen vaihtui siis ensimmäistä kertaa oikeaksi kiipeämiseksi. Olin suoraan sanottuna aivan loppu ja fiilikset olivat lähes samat kuin Namche Bazaarin nousun jälkeen. Lisäksi minulla oli melkoisen kova altitude-päänsärky. Tim:illäkin oli ensimmäistä kertaa vuoristotaudin oireita tunnon hävitessä sormista. Istuimme viitisen minuuttia tuijottaen epäuskoisina huippua, joka oli jo niin lähellä mutta toisaalta niin kaukana. Lopulta Tim ryhdistäytyi ja totesi yrittävänsä ylös asti. Keräiltyäni vielä hetken itseäni ja tasoiteltua pahoinvointiani totesin että ei olle voitu tulla turhaan näin korkealle ja että minunkin on siis yritettävä huipulle asti. Sanoin Tim:ille että kyllä tätä kipua vielä voi puoli tuntia kärsiä, niin ettei tarvi hävetä loppumatkaa. 30 min venyi kuitenkin lähemmäs tuntia, sillä tuota harjannetta oli todella vaikea kiivetä ylös. Happi oli todella vähissä ja pelkäsin eniten että taju lähtee, minkä vuoksi roikuin aina mahdollisimman lähellä kiinteitä kallioita ja pidin aina toisella kädellä jostain kiinni. Vaikka kyseessä ei ollutkaan mikään pystysuora seinämä, niin rotkot molemmilla puolilla olivat sellaiset, että jos takana ei olisi ollut jo viikkoa vuoristopolkuja niin tuskin tuonne olisi uskaltautunut ollenkaan. Lopulta saavutimme huipun, vaikka matkalla tulikin nieleskeltyä oksennusta ja jomotus päässä oli melkoinen. Olimme kuitenkin molemmat niin huonovointisia että parin minuutin kuvien ottamisen jälkeen lähdimme kipuamaan takaisin kohti polkua.

Nakymaa Chukhung Rin huipulta

Paluumatka kesti pari tuntia ja päänsärky ei ottanut helpottaakseen vaikka happi rupesikin taas kulkemaan kehossa. Tim toipui paljon nopeammin ja lähti vielä tekemään nettikahvila/ostosretkeä Dingbocheen. Minä puolestani otin runsaanlaisesti buranaa ja sain onneksi unta, niin että nukuin osan huonosta olosta pois. Vielä pari tunti myöhemminkin vuoristotaudin oireet olivat melko selkeät, mutta istuttuamme taas useamman tunnin teekupit kourassa olo muuttui normaaliksi illan aikana. Tuo yli 5000m happikato on vaikea kuvailtava, se ei estä liikkumasta eikä iske heti, mutta laittaa kehon ja mielen väsymään todella nopeasti. Oireet tulevat hitaasti, mutta myös lähtevät todella hitaasti, parhaiten samaa oloa kai kuvastaisi jonkunlainen krapula. Ei siis mikään maailman mukavin olotila kivuta ylärinteeseen.

Lähdimme seuraavana päivänä kohti Lombochea tarkoituksenamme kulkea yli ensimmäisestä vuoristosolasta. Päivä oli sekava, rankka ja en oikein jälkikäteenkään tiedä mitä tapahtui tai mikä meni vikaan joten kerron siitä vain lyhyesti. Lähdimme todella aikaisin ja hyvissä voimissa Timin kanssa kohti solaa. Oikaisimme suoraan solaan kulkevalle polulle ja karttamme mukaan olimmekin ihan oikeassa paikassa. Kuljimme kohti solaa pari tuntia ja nousimmekin jo lähelle jäätikön korkeutta n. 5000m. Ilmeisesti olimme kuitenkin jossain kohdassa kulkeneet harhaan, sillä saavuimme kattilanmuotoiselle jäätyneelle vuoristojärvelle. Järven reunamia pitkin kulkeminen oli jännittävällä tavalla hauskaa ja maisemat mitä upeimmat. Toisella puolella kuitenkin totesimme tulleemme n. 50m korkealle, melkein pystysuoralle seinämälle. Raaputtelimme päitämme hetken aikaa, kunnes näimme yläpuolella kulkevalla harjanteella muita trekkaajia; olimme siis eksyneet polulta ja oikea reitti kulki yläpuolellamme. Tim päätti kiivetä polulle ja minä vanhempana (Viisaampana? Tyhmempänä? Heikompana?) totesin, että kalliokiipeily rinkan kanssa ei ole riskin arvoista. Tim kuitenkin oli varma pääsevänsä ylös ja halusi yrittää (Tim on kalliovuorilta ja hänellä on minua enemmän kokemusta erinäisestä kiipeilystä). Sanoin että seinämän kiipeäminen on joka tapauksessa tyhmänrohkeaa, joten sovimme että tapaamme solassa. Tim lähti kiipeämään seinämää ja minä palasin takaisin etsien polkua. Molemmille taisi kuitenkin jäädä pieni pelko siitä että pääseekö toinen ehjänä perille. 

Umpikuja, edessa vesiputousten valissa seinama jota Tim lahti kiipeamaan

Etsin reittiä useamman tunnin, mutta vastaan tuli aina vain vastaavia seinämiä. Minulla ei ollut keinoa enää saada yhteyttä Tim:iin, joten tein ainoan fiksulta vaikuttaneen ratkaisun ja palasin pitkän matkaa takaisin Dingbocheen, mistä laitoin Tim:ille viestin, jossa kerroin etten löydä reittiä ja tulen määränpäähän toista reittiä pitkin. Lähdin samantien kohti Lombuchea pääreittiä pitkin ja taivallettuani 5h pääsinkin perille. Pitkät viisi tuntia miettiä pääsikö Tim ylös ja mitä hän mahtoi tehdä sen jälkeen. Lombuchessa tapasin samaa reittiä kulkeneet Australialaiset, jotka kertoivat nähneensä Tim:in jäätiköllä. Huokaisin helpotuksesta saatuani tiedon siitä että hän ainakin pääsi seinämää ylös. Puolentunnin odottelun jälkeen Tim tallustelikin alas solasta ja oli ilmeisen yllättynyt nähdessään minut Lombuchessa. Tim kertoi odotelleensa solassa muutaman tunnin ja kuvanneensa pari videota jne. minkä jälkeen hän oli olettanut minun palanneen Chukhungiin tai Dingbocheen ja jatkanut yli jäätiköstä. Tarinassa siis loppu hyvin kaikki hyvin, vaikka totesimmekin ettei erkaneminen ollut millään tavalla viisasta kun alueella ei ole kännykkäverkkoa jne. Lieneekö syy ollut vuoristoilman vai miten olimme noin tyhmiä. Minulta jäi siis sola näkemättä, mutta ilm. jäätikkö oli enemmänkin vain lohkareista jättömaata tähän vuodenaikaan. Hölmö (ja rankka) päivä, mutta pääsimmepä kuitenkin Lombucheen vastoinkäymisistä huolimatta. Jos siis joskus päädyttä tekemään vastaavia trekkejä, niin harkitkaa oppaan ottamista. Tietyillä osuuksilla kartta ja kompassi eivät riitä korkeuserojen ja ristiin rastiin kulkevien polkujen hämätessä!

Heräsimme Lombuchessa edellisestä päivästä väsyneinä, mutta viisaampina. Tiesimme että tuon seikkailun jälkeen jatko olisi paljon helpompi. Nostimme siis rinkat selkään ja suuntasimme kohti viimeistä yöpaikkaamme Gorak Sheppiä. Matka ei ollut pitkä, mutta reitti kulki yli ”jäätiköstä”, eli pitkästä sarjasta jäisiä kiviharjanteita. Oli rasittavaa kulkea ylös ja alas noita epämääräisiä muodostelmia tietäen ettei määränpää todellisuudessa ole monenkaan kilometrin päässä. Samalla reitillä oli todella paljon trekkaajia menossa kohti EBC:tä ja yllätyimme huomatessamme että vaikka olimme väsyneitä ja luulimme matelevamme, kuljimme todellisuudessa ainakin kaksi kertaa keskiverto trekkaajia kovempaa. Lienemmekö siis useimpina päivinä kulkeneen kolme kertaa nopeammin?

Pääsimme Gorak Sheppiin paljon ennen isoja trekkiryhmiä ja tästä pienestä voitosta vahvistuneina lähdimme heti kohti lopullista päämääräämme Mount Everest Base Camppia. Olimme kuulleet että matka on raskas ja ottaa vähintään 2,5h tuossa korkeudessa (5300m). Chukhung Ri:n ja Solan koittelemusten jälkeen moraaniharjanteella kulkenut reitti tuntui kuitenkin naurettavan helpolta ja ohittelimme taas pitkät rivit kulkijoita matkalla EBC:hen. Matkalla näimme suuren lumivyöryn Everestin etelärinteellä ja ääni ja näky oli vaikuttava vaikka se tapahtuikin useamman kilometrin päässä meistä. Näin keväällä ennen kiipeilykauden alkamista lumivyöryt ovat ilm. päivittäisiä vuoren luopuessa talvitakistaan. Saavuimme tuolle kiipeilijöiden tukikohdalle vajaan parin tunnin kulkemisen jälkeen. Vaikka paikka ei ollut mitenkään henkeäsalpaava (se on valittu puhtaasti käytännöllisin perustein), niin fiilikset olivat huipussaan saavutettuamme tuon maailman tunteman perusleirin yhdeksän päivän raskaan vaeltamisen jälkeen. Otimme vaadittavat valokuvat ja katselimme leirin menoa aikamme. Kiipeilijät viettävät täällä vähintää 2kk ennen varsinaisen kiipeämisen aloittamista.

AVALAAANCHE!

EBCn teltat takana, itse Everest kuvassa oikealla

EBC on erikoinen oikku maailman menossa. Maailmankorkeimman vuoren valloittamisesta on tullut monen elämäntarkoitus, haave ja haaste. Kuten aiemmin totesin koko lysti kuitenkin maksaa lähemmäs 100,000 dollaria, eli kyseessä on puhtaasti rikkaiden huvi. Useimmat kiipeävät erilaisten sponsorien tai mediatempausten rahoittamana, mutta jotkut tietysti säästävät pitkään (tai ovat todella rikkaita) toteuttaakseen haaveensa. Herää kuitenkin ajatus siitä että onko tämä enää mielekästä. Aivan kuten kuka tahansa, jolla on motivaatiota, voi kävellä Everest Base Campiin oppaiden ja sherpojen avustamana, voi kuka tahansa jolla on rahaa kiivetä Everestille oppaiden, sherpojen ja valmiiden köysilinjojen avustamana. Vai luuleeko joku, että 73 vuotias Japanilainen täti Tamae Watanabe kiipesi Everestin huipulle reppu selässä ja jäähakku kädessä (kaikki kunnioitus hänen upealle suoritukselleen joka tapauksessa!).

 Itse asiassa Everestin valloittamisesta on tullut niinkin ”yleistä” että nykypäivän ultimate kiipeilyhaaste on ”Seven Summits”, jossa kiivetään korkeimmalle huipulle maailman jokaisella mantereella, mukaanlukien Antarctis. Onko tässä siis enää kyse vuorikiipeilystä sellaisena kuin Sir Edmund Hillary sen näki? Niin tai näin, Mt. Everest on ja tulee aina olemaan maailman korkein vuori, eikä sen valloittamista pidä tietenkään aliarvioida. Monet kuitenkin hakevat edelleen vanhan ajan haastetta ja jokunen harva yrittää vuosittain kiivetä huipulle omin voimin ja ilman lisähappea, toiset siinä jopa onnistuen. Kiipesi miten tahansa on Everest kuitenkin armoton sen seinällä kiipeileville murahaisille ja vaatii omansa vuosittain; tälläkin kiipeilykaudella on ensimmäinen uhri jo annettu; paikalliset kertoivat Tengbochesta kotoisin olleen ”Ice-Doctor”:in (erittäin arvostettuja sherpoja jotka rakentavat köysilinjan Everest Ice Fallsin yli) pudonneen jäärailoon ilman turvaköysiä ja mehtyneen muutamia viikkoja aikaisemmin. Useimpien ruumiiden takaisin tuominen 6000m jälkeen on kohtuuttoman vaikeaa ja vaarallista, joskus jopa mahdotonta, joten Everest pitää omansa ja näiden hurjapäiden jäänteitä on nähtävissä ns. ”dead-zone”:lla leiripaikkojen välissä. Matkalla kaatuneiden nimet ovat luettavissa Lombuchen lähellä olevilla hautakivillä, joille ohikulkevat trekkerit usein jättävät arvostavat muistokirjoituksensa.

Palasimme EBC:ltä hyvillä mielin, olihan ”maali” saavutettu. Juhlimme ostamalla sherpojen vaivalla korkeuksiin raahaamat limsat (hintaa pullolle melkein 5e, vertailun vuoksi sama pullo Kathmandusta vajaa 50cent) ja pohtimalla loppureissua. Tim halusi tehdä koko 3-pass retken, mutta EBCn saavuttaminen sekä omat flashbackini armeija-aikoihin saivat minut pohtimaan Kathmanduun palaamista ja uusia seikkailuja.  Päätimme siis käydä vielä kipuamassa viereisen Kala Pattarin näköalakukkulan (5550m) yhdessä ja suunnata sitten omille teillemme. Sovimme kuitenkin joka tapauksessa näkevämme Kathamandussa kunhan vuoristoseikkailut olisivat takana.

Kala Pattariakin on kuvailtu äärimmäisen haastavaksi, mutta olimme molemmat jo sen verran hyvin tottuneita vuoristoilmaan että hyppelimme iloisesti tuon 500m ylöspäin muiden puuskuttaessa vieressä. Näkymät olivat kieltämättä uskomattomat ja Kala Pattarin huippu on todellakin ”vuorenhuippu” (korkemmassa kohdassa on vain metrin verran tilaa seistä ja molemmille puolille avautuu huima pudotus). Mt. Everest oli kuitenkin pieni pettymys: vaikka se on todella lähellä niin väliin tulevat 7000m huiput peittävät hieman näkyvyyttä. Koska olimme itsekkin jo 5550m, niin ei jäljelle jäävä 3km enää tuntunut uskomattoman korkealta, vaikka Everestin massiivisuuden edessä ei voikkaan olla kumartamatta.

Everest Kala Pattarilta nahtyna

Kala Pattarilta laskeuduttuamme aloitin pitkän kotimatkani. Kävelin koko päivän pitäen vain lyhyen ruokatauon Perichessä. Kokonaisuudessan taisin kävellä reilu 10 tuntia, mutta alaspäin viettävä rinne ja ilmassa lisääntyvä happi tekivät matkan helpoksi. Näin jälkikäteen pohdituttaa olinko jopa mahd. jonkinlaisessa päihtymystilassa tuon lisääntyvän hapen ansiosta. Laskeuduin 7 tunnissa yli 2km matkan ja olin koko ajan todella hyvillä mielin. Hymyilin ja ihastelin maisemia nauttien siitä miten nopeasti pääsen etenemään nyt kun suurin osa mäkiosuuksista on alaspäin. Päästyäni illan pimentyessä Tengbocheen olin kieltämättä väsynyt, mutta edelleen hyvillä mielin. Tilasin teetä ja juttelin muutaman Sherpan kanssa, kuullessaan että tein Kala Pattarin samana aamuna ja olin nyt Tengbochessa yksi Sherpoista alkoi selittää asiaa muille ja kohta kaikki halusivat kätellä minua. Parhaiten englantia puhunut Sherpa kertoi että on tällä kaudella kuullut vain yhden toisen tehneen saman matkan ja että Sherpatkin pitävät matkaa Gorak Shep:istä Tengbocheen vaativana. Hyvä fiilis oli! Lieneekö sitten ollut ylistyksestä vai tuosta ”ylimääräisestä hapesta”.

Nousin aamulla kuudelta Sherpojen ylistyksestä vahvistuneena ja lähdin kohti Namchea (ehkä vähän turhankin kovaa mielessäni rikkoa ennätyksiä). Reitti oli sinäänsä vaativa, että siinä oli saman verran nousua kuin laskua, mutta silti se tuntui helpolta vaeltaa ilman pysähdyksiä. Viikko aikaisemmin tappavalt tuntuneet ylämäet 3000m korkeudessa tuntuivat nyt todella helpoilta, kun keho oli tottunut vajaalla hapella toimimiseen. Jos siis haluatte kokea voimantuntoa ja urheilun euforiaa niin käykää alppileirillä ja lähtekää sitten lenkille merenpinnantasolla. Luonnollista veridopingia.

 

Aamuisia nakymia reitilta

Jakki kuljettaa makupaloja

Keräsin Namchesta sinne jättämäni omaisuuden ja pahoittelin hotellinpitäjälle että en voi jäädä yöksi. Jatkoin kohti Luklaa ja tajusin vasta takaisinpäin kulkiessani tuon ensimmäisen päivän vaelluksemme pituuden. Silloin 8h ottanut matka taittui nyt alle viidessä tunnissa, mutta nostan kyllä itselleni hattua siitä että kuljin sen ensimmäisenä päivänä ylämäkeen. Oli hauska huomata monien maisemien (yleensä mäkien yläpäässä) olevan ihan tuntemattoman näköisiä. Olin varmaan ollut niin väsynyt että katse oli ollut lähinnä omissa jaloissa. 

Hetkinen? Mitas vuoria nama on?

Oliko tassa joki?

Pyorittelin rukousmyllya aikani jos olisi vaikka viela jaanyt jotain synteja valiin Varanasissa

Luklassa yritin selvitellä lentotilannetta. Alhaalla 2500m sää oli ollut jo useita päiviä huono ja monia lentoja peruttu (kuten voitte lukea noista sieltä kirjoittamistani päivityksistä). Kävin samana päivänä toimistolla, jossa väsyneet virkailijat sanoivat etteivät voi tehdä mitään hyväkseni ja että voin mennä seuraavana päivänä lentokentälle kyselemään asiasta. Aamulla menin lentokentälle, joka oli täynnä tilannettaan valittavia turisteja, monet näistä kahden edellisen päivän perutuille lennoille lipun ostaneita. Sää ei ollut erityisen hyvä, mutta kuitenkin ilm. lentokelpoinen, sillä iso osa jumissa olevista sai paikan päivälle ajoitetuista 16 lennosta. Me lentopäivää aikaisemmaksi vaihtaneet emme kuitenkaan saaneet minkäänlaista lappua tai muutosta, vaan neuvottiin menemään illalla toimistolle. Kävin syömässä aamupalaa ja palasin lentokentälle, missä tilanne ei ollut muutunut mihinkään. Ajattelin ettei minulla ole muutakaan tekemistä, joten istuin Tara Airin toimiston sohvalle, eikä kukaan tullut ajamaan minua poiskaan siitä. Istuskelin aikani muutaman muun kanssa ja aloimme hiljalleen jutella ja naureskella toimistossa samalla asialla juokseville ”epätoivoisille sieluille”, kuten vieressä istunut saksalainen Johannes heitä nimitti. 

"Istutaan tassa koko paiva niin ne kyllastyy ja antaa lentoliput!"

Porukka laski jännityksellä lentoja ja toivoi niiden jatkuvan omaan sijoitukseensa asti. Me liputtomat tietysti toivoimme että mahd. moni meitä ennen ollut pääsisi KTMään, että saisimme sijoituksen edes seuraavalle päivälle. 11 lennon jälkeen tuli kuitenkin ilmoitus että lentokenttä suljetaan sään takia ja KTM:n suunnasta ei enää saa lentää Luklaan. Pettynyt trekkerilauma lähti kiroillen takaisin Luklaan, samaten kuin valtaosa liputtomista matkustajista. Meitä neuvottiin menemään illalla kylässä olevalle toimistolle ja Tara Airin konttoriin jäi vain yksittäinen virkailija leimaamaan lippuja. Minä, Johanne, tämän tyttöystävä Becca, sekä amerikkalainen Nathan, jotka olimme istuneet sohvalla jo pari tuntia vitsailemassa pohdimme mitä tehdä. Totesimme että jäämme konttoriin roikkumaan kunnes joku noteeraa meidät ja antaa liput seuraavalle päivälle tai edes muuttaa lentopäiväämme lähemmäs. 

Kirosimme järjestelmää, sillä oppaiden kanssa kulkeneet ryhmät tuntuivat saavan sijoitukset aina ohitsemme. Ilm. jonkinlaiselle lahjuksella olisi saanut sijoituksen, mutta emme edes tienneet ketä lahjoa, ja tod. näk reppureissaajilla ei moisia rahoja edes ollut. Helikopterilento Kathmanduhun olisi myös ollut mahdollinen, mutta maksaisi yli 300e/hnkl. Istuimme tunnin verran toimistossa nauramassa tilanteellemme ja pohtimassa miten tappaa ilta Luklassa, kun puhelimet alkoivat yht äkkiä soida ja toimisto täyttyi taas Nepalilaisista. Kyselimme mitä tapahtuu, kunnes ilmeisesti meihin kyllästynyt virkailija vihdoin kertoi englanniksi että sään parannuttua Kathmandun lennonjohto on antanut lähtöluvan neljälle koneelle. Matkustajat on kuitenkin KTM päädyssä jo lähetetty kotiin, joten koneet täytetään rahdilla ja sitten ne yrittävät lentää Luklaan. Virkailija käski meitä menemään lähtötiskille todeten ”Maybe you are very lucky, I dont know”. Näillä sanoilla ryntäsimme läpi tyhjän lentokenttärakennuksen lähtötiskille, missä kiireinen virkailija löi meille lentoliput käteen katsomatta sen enempää millä päivällä kenenkin lento alkujaan oli. Peräämme tuli oppaiden ja majatalon isäntien johdolla juosten muita trekkaajia, jotka oli hälytetty kentälle suhteiden (tai lahjusten) perusteella. Saimme sijoituksen toisessa koneessa ja jännitimme seuraavan tunnin pääsevätkö koneet laskeutumaan. Ilman ennakkovaroitusta kolme pientä tara airin lentokonetta laskeutui lyhyelle kiitoradalle vain muutaman minuutin väleillä.

Fastfastfast!

. Kiireiset lentokenttärahtarit repivät koneet tyhjiksi lastista ja meidät juoksutettiin kentälle ja sisään pienenpieniin lentkoneisiin, jotka löivät moottorit käyntiin vielä meidän kiivetessämme sisään ja nytkähtivät liikkeelle heti oven sulkeuduttua. En ehtinyt edes jännittää tuota surmanlähtöä, ainoastaan kaivaa kameran esille ja ottaa videota kun singahdimme kentältä ilmaan huonon sään raottamasta ikkunasta. Me koneeseen päässeet liputtomat emme olleet uskoa tuuriamme (oliko se tuuria vai vain jääräpäisyyttämme) ja lento meni iloisissa merkeissä.

Pienkoneessa on tunnelmaa

 Koin elämäni toiseksi jännittävimmät lentohetket pienkoneen laskeutuessa KTM:lle. Kaikki tuntui menevän oikein mukavasti koneen pienestä koosta huolimatta, mutta juuri ennen kosketusta kiitoratan kone teki todella kovan heijusliikeen tuulen ilm. tarttuessa siihen. Joku lentämisen ammattilainen voinee kertoa oliko kyse ihan normaalista jutusta vai oikeasta riskitilanteesta, mutta ainakin koneen matkustamossa kävi yhtenäinen huokaus/kiljahdus ennenkuin kone suoristui ja pyörät ottivat samalla hetkellä maahan. Everestin valloitus oli päättynyt turvallisesti.