Osta ja myy - Kathmandu to do.

Lentokenttärutiinit hoituivat yhtä mutkattomasti kuin tullessakin. Nousimme bussiin koneesta ja bussi ajoi meidät lentokentän reunalle, missä jokainen sai rinkkansa bussiin kiinnitetystä perävaunusta. Helppoa ja tehokasta.

Takaisin Kathmanduun saavuttuamme jaoimme taksin takaisin Thamelin kaupunginosaan lentokentällä muodostuneen porukan kesken ja vitsailimme koko matkan suihkusta, hyvästä ruuasta ja oikeasta sängystä. Nathan päätti vaihtaa hotelliini halvan hinnan perässä ja yhdessä vaelsimme väsyneinä takaisin kohti lepoa ja lämmintä suihkua. Nauratti suunattomasti perään ilmaantuneet hännystelijät jotka tietysti luulivat meidän juuri saapunen Nepaliin; ”Hello, you need hotel? Trekking? You want to go trekking, Mount Everest!”. Hotellin manageri Krishna oli lähtenyt Intiaan lomalle ja meillä oli vähän vaikeuksia saada huoneistamme alkujaan sovittu (halvempi) hinta. Onneksi jostain rinkan kätköistä kuitenkin löytyi maksukuitti ja pääsimme vihdoin nauttimaan kuumasta suihkusta.

Hain hotellille jättämäni tavarat, mukaanlukien rikkinäinen läppärini jonka käytössä olen tulossa mestariksi (pienennän ikkunat ehjään ruudun osaan ja pystyn edelleen kirjoittamaan blogia jne), ja iltapäivä menikin niitä järjestellessä. Kuuden jälkeen lähdimme vielä illalliselle Nathanin, Johanneksen ja Beccan kanssa.  Paikaksi valikoitui Intialainen Pilgrims, joka oli taas kerran vegaaniravintola. Olisin kyllä ollut trekin jäkeen kunnon pihvin perään, mutta pastakin osoittautui taivaalliseksi vuoriston nuudelien, paistetun riisin ja perunoiden jälkeen. Kaikki olivat tosi väsyneitä joten vaikka juttu kulki ruokapöydässä niin päätimme vain vaihtaa yhteystiedot tulevien päivien varalta ja mennä aikaisin nukkumaan. Samaan aikaan Kathmandun taivaalle ilmestyi jostain melkoiset ukkospilvet, joten saimmekin juosta takaisin majoitukselle. Ei tarvinnut montaa hetkeä miettiä kun olin peiton alla ja unessa. Vuoristoelämä on opettanut hyville tavoille, harvoin on kotimaassa nukkumassa ennen kahdeksaa!

Tulin tajuihini tietysti jo ennen kuutta kuten Himalayalla on tapana. Otin aamun savotaksi käydä läpi kaikki Everest trekin kuvat, joita kameraan oli kertynyt n. 500. Oman kokemuksen (ja Elmon oppien) mukaisesti kävin kaikki läpi ja karsin määrän pariin sataan parhaaseen, joista valitsin vielä parhaimmistoa blogiin ja Fbhen. Loput jääkööt muistoiksi.

Kahdeksalta lähdin kohti ensimmäisinä Kathmandu-päivinä löytämääni salia. Paikka oli hyvän kokoinen ”raaka-rauta” punttis, jossa ei paljon laitteita ollut, mutta sitäkin enemmän levypainoja ja ruosteisia penkkejä. Täydellistä! Ilmeisesti salihommia arvostetaan täällä, sillä seinät olivat täynnä kuvia bodybuilding kisoista joissa kuningas oli ojentamassa palkintoa muskelimiehille! Lieneekö kyse kovasta motivaatiosta vai Nepalin karuissa oloissa valikoituneesta geneettisestä lahjakkuudesta, mutta punttisali oli täynnä pirun isoja ukkoja (tosin 3. maailman maissa roinakin on yleensä helposti saatavilla). Hyvät treenit sai vedettyä, voimat tosin ovat kadonneet täysin. Intian riisi ja ripuli linjan jälkeen kropasta lähti n. 5kg ja pari viikkoa rankkaa trekkaamista vei vielä varmaan muutaman kilon. Koska salejakaan ei ole oikein tullut viime aikoina vastaan niin taitaa viimevuoden gainssit olla kovaa vauhtia valumassa hukkaan. Nyt ainakin viikko raudan kurittamista edessä, ehkä ainakin saa vähän nesteitä takaisin kroppaan.

Kertakäynti alle euron

Hyvästelin illalla Nathanin, joka lähti seuraavana aamuna kohti Thaimaata. Ehkä tapaamme vielä siellä, mutta mitään erityisiä suunnitelmia emme asian suhteen tehneet. Hotellin WLAn:i toimi koko illan huonosti, joten lopulta päädyin vain menemään naapurissa olevaan nettikahvilaan ja käytin kaksi tuntia (sekä 200rup) katsoessani netistä tiedekeskustelupanelia (kiitos Ronille linkistä!).

Kävin seuraavana aamuna uudestaan Salilla ja olin taas kerran ainut turisti. Napit korvissa olkia ja ojentajia treenatessa ei tullut juuri muiden kanssa juteltua, mutta yhdessä välissä sentään vaihdoin muutaman sanan viereen tulleen sitkeän näköisen ukon kanssa. Mies kertoi olevansa opas juurikin Everest Regionilla ja ensimmäinen kysymys oli taas se perinteinen: ”Mistä olet kotoisin?”. En treenatessani kai ollut edes huomannut miten kiinnostuneita porukka oli minusta salilla, sillä opas toisti vastaukseni vieressä istuneelle ja hetken päästä salilla kiersi sana ”Finlaaand,aa, Finlaand”. On hassua miten tärkeää (aidosti) tämä tuntuu olevan paikallisille. Ravintolassakin tarjoilija saattaa kysyä ennen tilauksen ottamista mistä maasta olet ja sen jälkeen vakavana toistella sitä hetken, jopa kirjottaa sen ylös. Muita kysymyksiä tai mitään muuta smalltalkkia ei välttämättä edes käydä. 

Treenien jälkeen palasin Bag Packers Lodgelle ja yllätyksekseni törmäsin aulassa tuttuun mieheen! Tim oli hyvissä voimissaan käytännössä juossut vuoristosolat läpi ja saapunut vain kaksi päivää minua myöhemmin Luklaan. Huonosta säästä ja lentojen perumisista huolimatta hän oli saanut vinkkieni perustellla lennon samalle päivälle käyttämällä saa odottelutaktiikalla kuin minäkin. Vaihdoimme kuulumiset ja lähdimme sen jälkeen juhlimaan Johanneksen syntymäpäiviä illallisen muodossa.

Juhlaseurue paikallisesti hyvin tunnetussa Fire&Ice ravintolassa. Parasta pitsaa sitten kotosuomesta lähdön jälkeen (ja oluessakaan ei ollut moittimista). Seuraamme liittyi myös muita Johanneksen ja Beccan trekillä tapaamia matkalaisia, Australialaiset tytöt Meryl ja Labeeba, sekä Sri Lankalainen Reesh. Ilta jatkui ravintolasta vielä Thamelissa olleeseen ravitsemusliikkeeseen, jossa tuli ensimmäistä kertaa reissulle lähtemisen jälkeen otettua vähän useampikin drinkki. Paikat menevät täällä kuitenkin kiinni ennen puoltayötä, joten ihan hirveän pitkään ei voitu kaupungilla rillutella.

Koska täällä ei olla milllään lomalla vaan totisella matkalla, taisteltiin itsemme Timin kanssa aamupalalle jo ennen kahdeksaa. Saatuamme syödäksemme hotellin kattoravintolassa lähdimme kävellen tutkimaan kaupunkia. Suuntasimme ensin läpi Thamelin ja lopulta löysimmekin Timin etsimän prätkäliikkeen. Timin suunnitelmana on ennen kotiinpaluuta vuokrata pienehkö moottoripyörä ja pöräyttää Pokharaan rentoutumaan. Komeita pyöriä, mukaanlukien pari isoa Royal Enfieldiä, olikin tarjolla. 125-150 kuutioiset ”ritsat” kustansivat n. 5e päivä, joten kovin kalliista huvista ei täällä ole kysymys. Tim sopi alustavasti pyörän vuokraamisesta ja jatkoimme kävelyä kohti läheistä Swoyambun temppeliä. Kuljimme kohti UNESCOnkin listalla olevaa ikiaikaista Durbar aukiota, jonka reunalla olin jo aimmin käynyt kääntymässä. Paikalle on lähiaikoina lätkäisty törkeä 750rup pääsymaksu (paikallisten parin päivän palkka), joten ajatuksenamme oli vain käydä kääntymässä lähellä. Jostain syystä missään ei kuitenkaan näkynyt rahastajia ja kadut olivat täynnä ihmisiä, joten jatkoimme kenenkään pysäyttämättä syvemmälle kohti aukiota. 

 Torilla vastaan tuli kärryjen päälle rakennettu, joulukuusta muistuttava, ikoni. Ilmeisesti nyt lauantaina oli joku buddhalaisten lukuisista pyhäpäivistä. Koitimme kysellä mistä on kyse, mutta asiaan ei ihan tullut selvyyttä. Kaikki olivat kuitenkin hyvällä tuulella ja ostivat pieniä uhrilahjoja ja kynttilöitä torille nousseista myyntipisteistä ja sytyttiivät niitä sitten tuleen kärryjen alla. Katselimme hetken menoa (sekä Durbar Squarea jonne olimme nyt päässeet ilmaiseksi). Täytyy kyllä lukea lisää Buddhalaisuudesta, neljästä suuresta lähetysuskonnosta olen saanut siitä ehdottomasti kaikista positiivisimman kuvan ja Dalai Lama (nykyinen) on varmasti yksi viisaimpia uskonlähettiläitä ikinä. Olen kuitenkin tehnyt periaatepäätöksen olla enää raahaamatta mukana enempää kalliita kirjoja, joten kun seuraavan kerran eteen tulee Kindle (tai hyvä kopio), niin varustukeni täydentyy kokoelmalla sähkökirjoja.

Olen Madventures-sukupolven lapsi, ja vaikka osa showsta tuntuu vähän tekemällä tehdyltä nyt jälkikäteen (tosin ne tehtiin yli 10 vuotta sitten, kumarran edelleen syvään Rikulle ja Tunnalle), niin en voi olla jatkuvasti miettimättä yhteläisyyksiä omiin kokemuksiini. Season 1 ensimmäinen jaksohan alkaa täältä Durbar Squaren tuntumasta Rikun”löytäessä” Tunnan lautapelailemasta paikallisten ukkojen seurasta. Jos madventures Season 1 ja 2 ovat syystä tai toiseesta menneet ohi niin suosittelen suuresti kävelemään lähimpään DVD-myymälään! Epäuskoista kuitenkin ajatella että joskus katselin noita pätkiä haltioituneena ja haaveilin pääsystä samoihin paikkoihin; Nyt olen samoissa paikoissa ja välillä vielä vähän pidemmällä J

Jatkoimme kävelyä kohti temppeliä,mutta Thamelista saamamme kaupallinen turistikartta ei kuitenkaan tainnut olla ihan skaalassa, sillä lopulta päädyimme kävelemään tunnin pitkin Kathmandun lähiöitä. Mikäpä siinä kahdella vuoristonkävijällä kävellessä, hauska oli nähdä myös sitä arkisempaa Nepalilaiselämää läheltä. Lopulta tulimme kuitenkin kukkulalle jonka päällä temppeli komeili ja nousimme sinne saamiemme vihjeiden mukaisesti länsipuolelta. Temppelin takaa saapuessa ei peritä pääsymaksua, kun taas pääportailla moisen joutuu pulittamaan. Pääsimme siis ilmaiseksi jo päivän toiseen nähtävyyteen!

Rauhan kunniaksi rakennetut kultaiset Buddha-patsaat takaportilla

Rukousmyllyjä

Temppeli on temppeli ja vaikka budhalaistemppelit ovat mielenkiitoisemmasta päästä, tuntui että olemme jo nähneet niin monta rukouslippua, rukousmyllyä ja rukoustuikkua, ettei paikka oikein itsessään kiinnostanut enempää. Swoyambha tunnetaan kuitenkin myös nimellä ”Monkey Temple” ja apinat veivätkin suurimman osan huomiostamme. Oli hauska seurata apinoiden melskaamista ympärillä ja istuimmekin katselemassa niitä lähemmäs tunnin.

Kyse ei ollut mistään peruspaviaaneista, vaan harjaantuneista cityapinoista, jotka eivät ihmisiä pelänneet vaan säälimättä ahdistelivat turisteja. Jäätelön, hedelmien tai muiden herkkujen ostaminen paikan päältä oli ilmeinen virhe, sillä kävellessään jotain syötävää kädessään sai heti apinoiden vääjäämättömän huomion. Temppelialueen asukeilla oli runsaasti riisiä, vihanneksia jne. syötävänään, mutta silti (tai juuri sen takia) ne olivat imeisen harjaantuneita viemään vierailijoiden sapuskat. Osa apinoista juoksi uhriensa takaa riistäen herkut pahaa aavistamattoman uhrin kädestä, osa isommista apinoista taas turvautui suoraviivaisempaan taktiikkaan ”hyökäten” kävelijää kohti, jolloin useimmat vain heittivät namut maahan. Vain kaikista kokeneimmat Nepalilais- ja Intialaismummot onnistuivat kävelemään temppelialueen halki menettämättä makupalojaan ahneille apinoille. Yksi Aapoksi ristimämme apina oli ilmeisen pahankurinen, sillä sitä kiinnosti selvästi enemmän herkkujen hankkimisen huvi kuin itse syöminen. Aapo vaani temppelirakennelmien välissä ja aina herkun nähdessään hyökkäsi sähisten kohti uhriaan. Makupalan pudotessa maahan Aapo poimi sen tyytyväisenä, palasi tähystyspaikkaansa ja yleensä heitti ryöstösaaliinsa maahan sitä sen enempää maistelematta. Pienempien apinoiden noutaessa ilmaiset saaliit Aapon jaloista tämä jo tähysteli seuraavaa potenttiaalista uhria.                 

Aapo apina, Kathmandun Kingi

Älä häiritse Aapon ruokarauhaa

Temppeliltä palattuamme lähdimme varaamaamme hierontaan.

Seeing Hands on Aasiassa nopeasti levinnyt sokeiden hierojien verkosto. Kävin viime keväänä Bangkokissa vastaavassa hierontapaikassa ja palvelu oli mitä parasta, joten päätimme kokeilla samaa täälläkin. Ideana on kouluttaa (kyllä nämä hierojat ovat ihan oikeasti koulutettuja toisin kuin useimpien pikkuputiikkien tytöt) sokeista ammattihierojia .Idea perustuu tietysti siihen että sokeiden sorminäppäryys ja tuntoaisti on ”korostunut”, mikä tekee heistä erittäin hyviä hierojia. Hinta on huomattavasti normaalia korkeampi; otimme molemmat tunnin urheiluhieronnan ja hinta oli n. 15e (vertailun vuoksi suomessa käymässäni paikassa 45min kustansi yli 50e). Hyvä sijoitus, sillä vaikka koko yläkroppa oli todella kosketusherkkä treenaamisen aloittamisen jäljiltä, niin teki kyllä todella hyvää! Verrattuna Thaihierontaan verrattuna tämä urheiluhieronta oli vielä suhteellisen helläkätistä, vaikka silti meinasinkin itkeä kuin pikkulapsi suurimman osan ajasta. Hyvä hieronta, josta mielellää maksoi rahojen mennessä hyvään asiaan. Molemmissa sokeiden hieromalaitoksissa on muuten vallinnut sama ammattiylpeyden henki! Koko henkilökunta, mukaanlukien tietokonetta käyttänyt sihteeri ovat sokeita ja ilmiselvästi kuin yhtä perhettä. Maissa joissa hindulaisuus on vallalla ja usko uudelleensyntymään yhä voimissaan, on sokeuden perinteisesti tulkittu olevan rangaistus edellisen elämän synneistä. Niinpä monet sokeina syntyneet ovat perinteisesti olleet halveksittuja ja heidän on sokeutensa kautta ajateltu hyvittävän menneitä pahoja tekojaan tässä elämässä. Ei siis ihme että nämä itsensä elättävät ihmiset jotka ”näkevät käsillään” ovat ylpeitä ja onnellisia työstään.

Hieronta vei voimat hetkeksi, mutta lepäiltyämme hetken hotelilla olimme sitäkin virkeämpia ja vailla tekemistä, joten lähdimme pienestä sateesta huolimatta ostoksille. Tim haluaa teettää Nepalissa puvun, joten kiersimme paikallisia vaattureita hetken aikaa. Puvun teettäminen kestää n. 3 päivää ja se maksaa kankaasta riippuen 7500-10000 rupiaa, mikä on iso raha täällä. Tuolla alle sadalla eurolla ei taida saada Suomessa minkäänmoisia pyhävaatteita, kun täällä puolestaan työllistää kaksi vaatturia kolmeksi päiväksi. Pukua pitää käydä sovittamassa useita kertoja, jotta nämä saavat sen istumaan tarkasti mittoihin. Tim päätyi valitsemaan kangasta kalliimmasta päästä ja otti samalta vaaturilta vielä pukuun sopivan liivin, solmion ja kaksi aluspaitaa. Yhteishinnaksi sovittiin 13000 rupiaa, eli n. 115 euroa. Eli jos tulette Nepaliin tai Intiaan lyhyemmäksi aikaa niin ottakaa ihmessä mittaan teetetyt juhlapuvut mukaan tullessanne. Onhan se nyt ihan toista kertoa kirkossa hankkineensa mekkonsa Nepalilaiselta vaatturilta kuin Prismasta.

Vaattureiden kanssa vääntäminen sai meidät jonkunmoiselle hassuttelutuulelle, joten lähdimme etsimään aiemmin näkemäämme ”Everest no problem. Mr. Nepal” Simpson paitaa. Nauroimme jo kertaalleen kyseiselle paidalle, sillä kuvassa on Bart Simpson jäähakku kourassa. Tekstissäkään ei ole juuri järkeä, joten arvauksemme mukaan joku on vain joskus sommitellut turistien rakastaman piirroshahmon yhteen huonon englannin kanssa ja siitä on typeryydessään tullut jonkunmoinen hitti. Onni oli mukanamme, sillä löysimme kyseiset paidat halvalla ja vieläpä kauniissa oranssin välissä! Mikä esteettinen neronleimaus!

I'm sexy and I know it!

Meillä molemmilla sattui vielä olemaan vihreät puuvillahousut ja sandaalit, joten näytimme varmaan täysiltä idiooteilta kävellessämme pitkin Thamelin katuja. Upeat paitamme saivat meidät vielä vitsikkäällämme tuulelle, joten opetin Tim:in pyytämään leipää Suomeksi, minkä jälkeen pysähdyimme juttelemaan jokaisen hasis-kauppiaan kanssa (täällä ei voi kulkea kadun päästä päähän ilman että joku tulee kauppaamaan hasista) ja kerroimme naamat näkkärillä että emme tarvi hasista vaan etsimme ”Leipää”, tämä sai tietysti hasiskauppiaat aivan sekaisin heidän haistaessaan hyvät kaupat, mutta ymmärtämättä mitä oikeastaan halusimme ostaa. Olimme kai aika ilkeitä, mutta ainainen hasismiesten ahdistelu alkoi ärsyttää. Hauskinta oli että osa tyypeistä kertoi vastavasti naama näkkärillä että juuri heidän tietämässään paikassa on runsaasti ”Leipää” tarjolla. Eräskin yritti raahat meidät hämärän sivukujan päässä olleeseen aikuisviihdepaikkaan, mitä lie ajatellut leivän tarkoittavan.

Hetken tätä leikkiä leikittyämme Tim meni vielä sisään yhteen vaateliikkeeseen ja minä jäin ulos, jolloin minua lähestyi katumme ”viulumies”. Jokaisessa 3. maailman turistikohteessa on aina näitä pillipiipareita jotka ovat vakuuttuneita että turistit haluavat viedä kotiin paikallisen soittopelin (Thaimaassa ne perhanan kolisevat sammakot, Intiassa milloin mikäkin Kongi, täällä viulut ja pillit jne.). Olin kyseiselle kaverille jo sanonut ainakin 10 kertaa etten halua vuoristoviulua ja osaan sitä vielä vähemmän soittaa, sinnikäs soittomies sitä kuitenkin kauppasi minulle 300eurolla (???????????). Heitin vitsinä, että en ole ostamassa vaan itse asiassa myymässä ja tarjosin kaverille olallani roikkunutta sinistä Jack&Jones:in hupparia. On muuten sama huppari, joka minulla on päällä tuossa yläpalkin maapallokuvassa. Vanha viulunvinguttaja tietysti haistoi mahdollisuuden tehdä ”vaihtokaupan” ja rupesi ihan oikeasti kyselemään paljonko olen valmis maksamaan väliin vaihtokaupassa. Kerroin (rehellisesti) että olin maksanut tästä arvokkaasta ja laadukkaasta ”Suomalaisesta” hupparista 28 euroa eli n. 3000 rupiaa vasta Helmikuussa ja että se on uusinta mallistoa. Herran viulun katuhinta romahti mystisesti  300 eurosta (eli reilusta 30 000 rupiasta) 3000 rupiaan, minkä jälkeen ruvettiin keskustelemaan paljonko maksan väliin koska paita on käytetty. Oikeastihan kaveri ostelee noita rupuisia soittopelejä varmaan 500 rupialla ja yrittää myydä millä tahansa tuon summan ylittävällä hinnalla. En tietysti oikeasti missään vaiheessa halunnut koko viulua joten kauppa kuivui kasaan nopeasti. Kaupankäyntiämme seuraamaan oli kuitenkin kerääntynyt runsas joukko naapurikauppojen nepalilaisia (ilm. he olivat hyvin häkeltyneitä että joku turisti yrittää myydä jotain) ja hupparini kiersi kädestä käteen.

Olin jo ehtinyt pudottaa paidan hinnan 1400 rupiaan eli ”puoleen hintaan” viulu-ukon kanssa vääntäessäni ja joku oli ilm. kuullut tämän. Olin kovalla työllä pitänyt pokkani paidasta tingatessani, mutta kun eräs nainen kysyi mikä on ”viimeinen hintani” paidasta, meinasimme molemmat Timin kanssa ruvata nauramaan. Heitin kuitenkin vakavana takaisin että 1000rup voin myydä tämän lähes ainutlaatuisen laatutuotteen, sillä seuraavaksi siirryn Bangkokin helteeseen ja se on auttamatta liikaa noissa lämpötiloissa. Nainen soitti veljelleen, joka muutaman minuutin odottelun jälkeen ilmestyi paikalle ja alkoi sovittamaan paitaa. Huppari oli auttamatta liian iso pienelle Nepalilaismiehelle, mutta silti koko porukka tutki suuren mielenkiinnon vallassa kankaan laatua ja niskassa ollutta pesuohjelappua jne. Vakuuttelin että Jack&Jones on kaikkien scandinaavien tuntema merkki ja tämä kappale vielä uusinta mallistoa. Ilmeisesti Nepalilaisten vaatteiden laatu on huolestuttavan huonolla tasolla, sillä pitkän tutkiskelun jälkeen mies halusi ostaa tämän harvinaisuuden 800 rupialla. 7 euroa ei ehkä ole paljon hupparista, mutta todennäköisesti olisin vain heittänyt sen menemään kaakkoisaasiaan saapuessani, joten tämä loistava kaupankäynti tarjosi päivän ruokarahojen lisäksi vielä hyvät naurut. On tämä hieno maa, kuvitteleppa myyväsi huppari päältäsi Suomessa! J

Paitoja vaikka kuinkaan, muttei vielä yhtään Jack&Jonesin

Kathmandussa on jo pari päivää ollut todella huono sää, joten koitetaan keksiä tässä jotain tekemistä sadepäivälle...