sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

I've never been afraid of the highest heights!


Aakkositta mennaan edelleen! Kirjoittelen nettikahvilasta Himalayalla joten ihan hirveasti ei voi odottaa!

Otin aamulla taksin lentokentalle ja paasin vaivatta lapi turvatarkastuksista, kukaan ei edes kysynyt passia tai edellisena paivana hankkimiani lupia. Koneita kohti Luklaa ja muita vuoristolentokenttia lahti jatkuvalla syotolla ja paasinkin seuraavaan lahtevaan Luklan koneeseen.

Ilmojen halki kay sankarin tie

Kipitin vauhdilla bussista koneeseen ja sain ”parhaan” paikan heti ohjaamon takana, vuoriston puolella. Olin jannittanyt lentoa vahan etukateen, mutta pienkoneen ilmassa olin taysin haltioitunut. Nakymia ei voi kuvailla, eika niista ikkunan lapi saanyt kuvia. Pilvinen Himalaya ja vuorten valissa lentaminen oli kuitenkin yksi ikimuistoisimpia kokemuksia. Vaarallinen laskeutuminen Luklaan tapahtui taysin yllattaen ja ehdin juuri ja juuri saada siita videon. Kone ilmeisest lensi jossain kolmessa tonnissa ja koska kentta oli 2600m korkeudessa  niin mitaan varsinaista laskua ei edes tapahtunut. Kiitorata oli kylla aika kuumottava silla nopean jarrutuksen jalkeen kone pysahtyi vain n. 20m paahan kivimuurista.
Paatin syoda kunnon aamupalan lentokentalla. Ja kuvatessani laskeutuvaa konetta ravintolan ulkopuolella kuulin viereisen seurueen juttelevan suunnitelmistaan. Yksi porukasta, Kanadalainen Tim, kertoi yrittavansa koko matkan Namche Bazaariin samana paivana ilman opasta tai kantajaa. Yleensa tuo 7 tunnin etappi tehdaan kantajan kanssa kahdessa paivassa, mutta kuvittelin kuntoni olevan sen verran hyva etta ehtisimme Namcheen ennen pimeaa.


Lahdimme rinkat selassa (omani painaa 13kg ilman vetta) kohti ensimmasta etappia Phakdingia. Maisemat olivat uskomattomat heti alusta alkaen. Vaikea kuvailla vuorien valissa kavelemista millaan tavalla, kuvat eivat tee kunniaa mutta yritetaan silti

Polut ovat taalla selvia ja kivetettyja joten vaeltaminen on helppoa. Kohti Namchea lahtee paivittain n. 150 ulkomaalaista, joten reitilla ohittaa jatkuvasti muita seurueita. Paasimme hyvaa vauhtia Phakdingiin ja jatkoimme pysahtymatta kohti Monjoa, missa useimmat turistit viettavat ensimmaisen yon totutellakseen korkeuteen. Tasaisen ja alamaen kulkeminen on helppoa ja jopa hauskaa, mutta jokainen ylamaki oli tuskaa. Ilma on taalla ohuempaa ja 100-200m korkeusvaihtelu on jatkuvaa. Monjoon asti reitti kulki laaksossa virtaavan joen vartta ja ylitimme sen kuusi kertaa riippusiltoja pitkin. Tama paikka ei ole korkeuksia pelkaaville, epailyttavan oloiset riippusillat ovat n. 100m korkeudessa, joten ihan hirveasti ei aina kannata jalkoihinsa katsella. Valilla jouduimme odottamaan pitkien Yakki karavaanien ylittaessa siltoja. Taalla pitaa muuten olla varovainen ja yrittaa pysya aina seinan puolella, ettei varomaton jakki tuuppaa hidasta turistia rotkoon. Vaikka mielesamme vauhtimme oli varsin kova niin ohitsemme tuli jatkuvasti Sherpoja, kantajia, isot korit selassa. Pienet ja vanhat ukot kiikuttivat helpon nakoisesti jopa 40kg kuormia ylos vuoristopolkuja. Kaikki mita koko pitkan trekin varrella tarvitaan kannetaan lentokentalta tai tuodaan jakki karavaanilla kauempaa. Lahin tie on Jirissa, viiden paivan kavelymatkan paassa.



Sata kuvaa, joista yksikaan ei tee oikeutta

Paasimme Monjoon n. 4,5h vaeltamisen jalkeen, matkalla pysahdyimme vain puoleksi tunniksi syomaan. Monjossa polut alkoivat tyhjeta, koska useimmat jaavat sinne yoksi ja edellisen paivan yopyjat puolestaan olivat jo lahteneet Namcheen. Vasymys rupesi painamaan ja tiesimme etapin Monjosta Nancheen olevan yksi koko vaelluksen vaikeimmista, joten ajattelin etta olisi ehka paras jaada Monjoon yoksi. Tim kuitenkin puhui minut ympari ja lahdimme viela kohti Namchea kellon lahestyessa jo kolmea iltapaivalla. Saimme muutaman ylistavan huudon peraamme, mika tietysti nostatti mielialaa. Ensimmainen tunti kohti Namchea oli yksi reitin mukavimpia kulkiessamme joen reunaa. Viimeisen sillan jalkeen alkoi kuitenkin nousu. 700m serpenttiniportaita ylos vuoren rinnetta. Olin todella vasynyt jo ensimmaisen sadan metrin jalkeen ja jouduimme pitamaan jatkuvasti viiden minuutin taukoja. Ilma alkoi olla 3000m lahestyessa ohutta, minka lisaksi jalkani olivat jatkuvasti tulessa. Pitaa varmaan syyttaa kaikkia skipattuja jalkapaivia salilla, mutta kylla 6h vuoristovaellusta rinkan kanssa ottaa varmaan kaikille voimille. Sain uutta voimaa aina ohittaessamme muita matkaajia, joista useimmilla ei ollut kantamusta ja nama olivat lahteneet Phakdingista tai Monjosta paivalla. Kovaa kannustusta saimme kun kerroimme tulleemme koko matkan Luklasta omin voimin. 

Ollessamme puolessa valissa portaita menin jonkunmoiseen selviytymistilaan. En muista hirveasti viimeisesta tunnista,  vain etta tiesin ettei voi enaa palata takaisinkaan. Jalkaa toisen eteen ja aina parinkymmenen askeleen jalkeen parikymmenta sekunttia lepoa kavelykeppiin nojaten. Tunsin itseni todella heikoksi ja vanhaksi, Tim:kin alkoi vasya, mutta oli silti minua parempi voimainen ja kulki aina pari askelta edella. Ilta alkoi hiljalleen pimenemaan ja tuulen yltyessa lampotilakin laski nopeasti. Aloin jo miettia etta paasenko ylos ollenkaan kun vihdoin naimme ensimmaiset talot vahan ylempana. Kaikista paivan aikana vastaan tulleista uskomattomista nayista tama oli ihanin!

Saimme vahan uusia voimia, mutta silti kesti viela 20min ennenkuin paasimme taloille. Tim:kin menetti taysin voimansa ja nauroimme yhdessa sille etta emme enaa paasseet kuin muutaman portaan kerralla ilman lepaamista. Paastessamme ensimmaisen talon eteen jaimme vain istumaan, kunnes saimme kysyttya talon isannalta olisiko talla huonetta yoksi. Talla useimmat paikalliset myos majoittavat turisteja, joten saimme tyhjan huoneen varsin halvalla (600nep rupiaa). Kun saimme rinkat huoneesemme niin ei voinut kuin istua ja tutkia pulssiaan. Emme karsineet oikeastaan vuoristotaudista, mutta ilma on niin ohutta etta lepopulssi on jossain 80 ja rinkka selassa kavellessa kay arviolta 140-150 kokoajan. Pelkka kavely rinkka selassa oli paljon rankempaa kuin normaali juoksulenkki. Kaikki kunnioitus maratoonareille, mutta haastan kenet vain tekemaan tuon etapin ominpain. En olisi jaksanut enaa montaa sataa metria. Aion kylla kirjoittaa kaikille foorumeille etta tuon etapin tekeminen on silkkaa tyhmyytta ellei ole ammattilainen. Toisaalta nain jalkikateen voin sanoa etta tuo oli todennakoisesti elamani raskain, ja yksi ikimuistoisimmista paivista.
Kaivoimme makuupussit esiin ja makasimme puoli tuntia vain pulssia tasaillen ja omaa oloa pohtien. Olisimme varmaan jaaneet nukkumaan, mutta pakottauduimme ylos tietaen etta tarvitsemme vetta ja ruokaa toipuaksemme paivan rasituksista.

Majatalossa oli meidan lisaksemme paikkaa pitanyt pariskunta (tai ehka veli ja sisko). Kumpikaan ei puhunut paljoakaan englantia, silla yleensa naihin paikkoihin tullaan oppaan johdolla. Olivat kuitenkin ilmeisen iloisia saadaksemme meidat vieraikseen ja tekivat meille mukavat istumapaikat tulen aareen. Tilasimme paikallista perusruokaa, jota he alkoivat kokata meille samassa huoneessa ihan alusta alkaen. Talossa ei ollut sahkoja, joten ruoka tehtiin myos avotulella. Puuta ei vuoristossa juuri ole, joten takassa ja ruokatulella poltettiin lahinna kapyja ja oksia. Naytimme kamerasta videoita reissun varrelta ja paikalliset olivat todella iloisia asiasta. Varmaan moni turisti unohtaa heidat tyystin oppaan hoitaessa kaikki kaytannon asiat. Ruoka oli riisia ja vihanneksia, mutta todella maittavaa ja soimme niin paljon kuin ikina pystyimme. Tuntui pahalta jattaa yhtaan riisia, silla kaikki ruoka kannetaan tanne tuo 14km matka lentokentalta. Ruoka on suhteessa kallista (ateria oli n. 5e), mutta silti suhtellisen halpaa. Emme olleet varmoja kuuluuko tapoihin tipata, joten annoimme ylimaaraisen 100 rup, 1e, pariskunnalle. Mies antoi rahat naiselle, joka oli selvasti todella otettu tasta ylimaaraisesta summasta. Muutenkin taisimme olla tervetulleita vieraita, silla oppaan mukana kulkevan turistin ruokkimisesta paikalliset saavat vain murto osan siita mita he saattoivat meilta suoraan pyytaa.

Vasynyt Tim keittonuotiolla

Olimme kirjaimellisesti kuoleman vasyneita ja menimme heti nukkumaan, ilma 3400m on ohutta ja kylmaa, joten vasta -10c makuupussiin kaariytyminen toi lampoa. Todennakoisesti olimme myos polttaneet tuon 8h valtamisen aikana niin paljon energiaa etta kroppa meni johonkin saastotilaan. Minulla oli kova paansarky ja pelkasin vuoristotautia, mutta otettuani sarkylaakkeen nukuin 12 tuntia heraamatta kertaakaan.

Aamulla olo oli yllattavankin hyva, joten etimme vahan paremman hotellin. Saimme huoneen ilmaiseksi silla ehdolla etta syomme kaikki ateriamme paikassa. Samoin netti on ilmainen kunhan kayttaa rahaa runsaasti ja nettia saasteliaasti, kaistat ovat todella huonot. Jatimme valtaosan varusteista hotellille ja lahdimme paivareppujen kanssa tekemaan ”lepopaivan aclimisaatiota” eli nousimme n. 400m korkeammalle paivan ajaksi ja palasimme yoksi takaisin 3400m. 

Sherpa paakaupunki, Namche Bazaar 3400m

Keho tottuu hiljalleen ilmanalaan ja olo helpottuu. Lahto Namchesta paivaretkelle oli kuitenkin n. 300m suoraa nousua ja edellispaivan rasitukset alkoivat tuntua nopeasti. Taistelimme kuitenkin hiljakseen itsemme 3800m ja kylla kannatti!

Siina se on. Maaranpaamme Mt. Everest 8850m! Maailman katto!


Maailman korkein vuori haamotti kaukana edessamme. Suunnitelmamme on tehda koko haastava 3-pass trekki. Mikali kaikki menee ongelmitta olemme Mt everestin juurella viiden paivan paasta, minka jalkeen nousemme 3 paivaa kohti Mount Everest Base Camppia. Tarkoituksena olisi saavuttaa tama kiipeilijoiden tukikohta 5500 metrissa ja palata sen jalkeen vuoristosolien kautta takaisin Luklaan. Koko trekki ottaa normaaliaikataululla kaksi viikkoa. Saa nahda mita tapahtuu! Fiilikset olivat kuitenkin huipuissaan nahdessamme vihdoin maaranpaamme.

Seikkailija itse


Tapasimme viewpointilla ryhman Malesialaisia ammattikiipeilijoita, jotka olivat juuri saapuneet tanne. He ovat myos matkalla Base Campiin, missa he viettavat reilut kaksi kuukautta totutellen ilmanalaan ennen yritysta valloittaa itse vuori. Huipulle kiipeaminen vaatii vuosien valmistautumisen ja hinta liikkuu 60,000-100,000 euron valissa. Trekkiluvalla saa nousta 6000m asti, jo siella ilma on niin ohutta etta meno ilman lisahappea on vaikeea.

Jatkoimme viela paivatrekkiamme Khumjungiin, missa kavimme vain paikallisessa temppelissa. Pienta lahjoitusta vastaan takahuoneesta tuli ukko avaamaan pyhan metallilaatikon, missa kylalaiset sailyttavat ainutlaatuista Yetin paanahkaa. Tarina kertoo etta kun naapurikylan asukkaat aikoinaan lahjoittivat Yetin jaanteet Khumjungin asukkaille, olivat kylalaiset niin pettyneita etta potkivat paakallon puolikasta koko matkan takaisin. Sir. Edmund Hillaryn valloitettua Mount everestin 1953 ja lansimaalaisten saavuttua aluele on paanahasta kuitenkin tullut pienimuotoinen nahtavuus ja tulonlahde pienelle kylalle. Kyselimme leikillamme ukoilta ovatko nama nahneet Yetia, mihin he hyvin kohteliaasti selittivat etta kyse on oikeasti satuhahmosta. Kun kerroimme, etta emme oikeasti olettaneet heidan nahneen Yetia niin kertoivat kylla tarinan 80-luvulta kun kylasta oli kadonnut jakkeja ja vuorilla oli nahty karvainen hahmo kulkemassa yoaikaan.

Pyha paanahka

Palasimme takaisin Namcheen ja matkalla tapasimme uskomattoman mukavan Hawajilais perheen. Perheen pojat olivat n. 10 ja 14v. Perhe oli viettanyt 3kk Nepalissa tehden yhdessa vapaaehtoistyota ja pojatkin kertoivat miten olivat opettaneet Nepalilaislapsille englantia ja matematiikkaa. Upeaa nahda etta vanhemmat olivat nahneet vaivan tuoda lapset tanne asti. Tosin perhe oli tekemassa enaa lyhyen retken kohti Everestia, heidan tavoitteensa oli ollut vain nahda vuori, tosin pojat jo puhuivat siita miten tulevat aikuisina kiipeamaan huipulle asti! Olemme Timin kanssa tavanneet uskomattoman paljon muitakin mahtavia tyyppeja taalla. Kaikki jotka ovat nahneet vaivan tulla tanne asti ilmeisesti kokevat jonkunlaista yhteenkuuluvuutta ja tunnelma on todella hyva.

Ilta hamartyy Namchessa ja tama on varmaan viimeinen paikka mista saan kuvia nettiin. Pystyn ehka jostain matkan varrelta tekemaan lyhyita paivityksia, mutta nailla nakymin palaan sivistyksen pariin aikaisintaan kymmenen paivan paasta. Huomenna edessa n. 5h vaeltamista ja 400m nousua. Toivottakaa onnea: 

Suuntana Everest!

2 kommenttia:

  1. Huh! Se vuorikiipeily on aivan tuskasta, jos ei ole paljoa harrastanut... Vaikka ois kuinka hyvä kunto. Ite oon kokeillut New Zealandissa. Mutta ne näköalat sen arvosia :)

    Tsemppiä!!

    VastaaPoista
  2. Kylmiäväreitä, kun katsoo noita kuvia. Upeat maisemat!

    VastaaPoista