Adrenalin Junkies - Taupo

En halunnut haaskata enempää aikaa Rotoruassa, joten lähdin heti aamusta kohti Taupoa. Erikoisesti nimetty Nakedbus-palvelu on todella kätevä; bussiliput saa varttua netistä ja kännykkään tulee matkalippu, missä lähtöpaikka on selvitetty todella tarkkaan. Näillä halpisbusseilla on helppo matkustaa lähes minne tahansa Uudessa-Seelannissa.

Matka Taupoon ei kestänyt kuin reilun tunnin ja paikalle päästyäni kävelin suoraan Taupo Urban Retreat hostelliin, joka oli saanut netissä hyvät arvostelut. Hostelli oli lähes täynnä Tongariro Crossingille (LOTR Mount Doom) suuntaavia packereita, mutta onneksi paikassa sentään oli vielä tilaa. Hostelli oli todella viihtyisä oman pikku baarinsa ja kotikissansa Puddlesin kanssa. Myös henkilökunta oli poikkeuksellisen avuliasta ja tiesin heti viihtyväni paikassa. Kävin kävelemässä pienessä, mutta viihtyisässä keskustassa. Pian kuitenkin päädyin takaisin hostellille.

Ilm. suomalaiset pullasorsatkin lomailevat Taupossa

Päädyin istumaan hostellin baaritiskille, missä aloin jutella vuorossa olleiden Miken ja Kylien kanssa. Istuin lopulta baaritiskillä koko illan ja kun muitakaan asiakkaita ei aivan hirveästi ollut niin baarimikotkin alkoivat juoda kanssani. Selvisi että eräs hostellin entinen työntekijä viettää viimeistä iltaansa Taupossa ja kaikki ”long-term” asukkaat ovat menossa myöhemmin ulos ja minutkin pyydettiin mukaan. Taupon yöelämä rajoittui lähinnä yhteen packeri baariin ja erääseen irkkupubiin, mutta tämä ei menoa haitannut. Olin tietysti aluksi hieman ulkopuolinen kun kylällä kaikki tuntuivat tuntevan toisensa, mutta illan myötä minäkin jo tunsin kaikki.  Ilta meni poikkeuksellisen pitkäksi kun vielä hostellille palattuamme joku työntekijöistä haki meille "vielä yhdet juomat" suljetulta baaritiskiltä ja istuimme pihalla aamuyölle asti.

Aamu rankaisi pitkittyneestä illanvietosta ja käytyäni maksamassa yhden lisäyön päädyin vain manailemaan omaa aikaansaamattomuuttani. Hauskasta illasta ja uusista kavereista huolimatta harmitti että hukkaisin täyden päivän tiukasta matkustusaikataulustani.  Olon normalisoiduttua istuimme iltapäivää uusien ystävieni Catlinin, Jaredin ja Sanderin kanssa hostellin terassilla kun paikalle ilmestyi samassa paikassa asuva Sam. Hän oli tauolla työpaikaltaan Taupo Tandem Skydive keskuksesta ja näki keräämäni mainosflyerit eri aktiviteeteista Taupossa.  Sam innostui ylistämään laskuvarjohyppyä ja totesi että se kannattaa ehdottomasti tehdä Taupossa. Kun totesin, että olin tosiaan pohtinut hyppäämistä (ja vieläpä mennyt huutelemaan asiasta kaikille) niin Sam ehdotti että hän veisi minut samantien hyppäämään Tandem-hypyn.  Ehdotus tuli vähän puun takaa, mutta sen enempää miettimättä hyppäsin Samin mukaan.  Sain uusilta ystäviltäni suosionosoitukset spontaanista asenteesta ja lähdimme ajamaan kohti lentokenttää ennenkuin sain aikaa miettiä asiaa sen enempää.

Keskuksella tutkin muutaman hetken eri vaihtoehtoja ja päädyin adrenaliinipäissäni ostamaan ”4play” paketin, johon kuului laskuvarjohyppy 12 000 jalasta, Benji-hyppy joen päällä, Speed-jet ajelu koskessa ja helikopterilento Taupon yläpuolella. Koska reissu on päättymässä ja budjettia vielä muutama euro jäljellä niin korotin samantien laskuvarjohypyn korkeutta 15000 jalkaan eli n. 4,5km. Myyntitiskin tyttö haistoi helpon rahan ja yritti vielä myydä valokuvapakettia kaupan päälle (kaikki yritykset tekevät osan rahasta myymällä ylihinnoiteltuja valokuvia, omien kameroiden käyttö on pitkälti kielletty), mutta totesin 150e olevan liikaa valokuvista. 4Play paketille tuli lopulta hintaa 670 NZ dollaria eli n. 420 euroa. Tuolla summalla ei varmaan Euroopassa tekisi kahtakaan noista aktiviteeteista.

Rahaa on helppo laittaa palamaan, eikä mennyt montaakaan hetkeä kun kävelin aulasta kohti lähtöhallia ”4play VIP” nauha kaulassa. Näin myöhään iltapäivästä ei paikalla enää ollut muita Tandem hyppääjiä, mutta lentokentällä odotti harrastajahyppääjien kone lähtöä. Työntekijät pukivat vauhdilla päälleni hyppyhaalarin sekä valjaat ja kohta Tandem-ohjaajani Freddy jo kuljetti minua kohti lähtövalmiudessa olevaa lentokonetta. Kaikki tapahtui niin vauhdilla etten ehtinyt edes jännittää. Olen aina ajatellut että hyppyyn vaaditaan pitkä valmistelu, mutta koko myyntitiskiltä koneeseen siirtyminen kesti ehkä reilu 5 minuuttia. Työntekijöiden pukiessa päälleni valjaita katsoin n. 2min opastusvideon ja kun video loppui Freddy veti minua jo kädestä kohti konetta. Sain tosin hieman itsevarmuutta kun kuulin Freddyn olevan Taupon kokenein hyppymestari järjettömällä 22 000 laskuvarjohypyllä. (Myöhemmin kuulin Freddyn pitääneen hallussaan myös 7 guiness world recordia kisatessaan sittemmin kuuluisan maanmiehensä ”Red Bull Stratos”-hypyn tehneen Felix Baumgartnerin kanssa.)

Sisään päästyäni koneessa olleet harrastajahyppääjät heittivät minulle ylävitoset ja kone kiihdytti samantien nousukiitoon. Näemmä pääsen joka viikko lentämään aina vain pienemmällä lentokoneella, sillä tämä laskuvarjohyppyihin suunniteltu kone oli todella pieni ja kaikkien ahtautuessa sylikkäin ”ruumaan” mahtui vain 16 henkeä. Kokeneempien hyppääjien itsevarmuus ja hyvä meininki tarttui minuun (vaikka en ole ihan varma onko lentäjän kiusoittelu ja kutittelu fiksuinta mahdollista toimintaa) ja koneen noustessa ylemmäs ei mielessä suinkaan pyörinyt pelko vaan innostus. Tandem-hypyn tekeminen on äärimmäisen helppoa: sinulle puetaan haalari ja sinut talutetaan koneeseen, missä ohjaaja kiristää sinut kiinni omiin hyppyvaljaisiinsa (ja valjaat ovat sen verran kireällä ettei tarvi murehtia pysyykö kyydissä). Kun hypyn aika koittaa työntää ohjaaja itsensä ja sinut ulos koneesta. Koska muiden täytyy päästä takaasi ulos kapeassa koneessa ei alas ole kuin yksi reitti: ilmojen halki. Onneksemme sää oli edelleen hyvä ja hajanaisia pilviä lukuunottamatta kirkas.

Nousimme 4,5km, reilusti pilvien yläpuolelle ja edessämme olleet hyppääjät siirtyivät istumaan ovelle. Lämpötila noissa korkeuksissa on juuri ja juuri plussan yläpuolella ja hyppääjät hengittävät koneen happimaskeista lisähappea ollakseen täysissä mielenvoimissa hyppyhetkellä. Hyppääjien pudottautuessa yksi kerrallaan ulos ovesta heilahti kevytrakenteinen kone aina yhden poistuessa. Lopulta tuli meidän vuoromme siirtyä ovelle ja otimme nopean kuvan lentokoneen exit-kameralla ennenkuin siirryimme istumaan kokonaan koneen ulkopuolelle. Voisi kuvitella että 4,5km korkeudessa koneen ulkopuolella istuminen olisi pelottava kokemus, mutta en edes ehtinyt ajatella asiaa, vaan ihastelin jalkojeni alla pilvien raosta näkymiä maisemia ennenkuin Freddy yllättäen työnsi meidät irti koneesta. 

Meininki hyvä! No fear.

Pari volttia alussa pistivät minut melko sekaisin ja luulenkin ettei kukaan juuri muista laskuvarjohypyn ensisekunneista yhtään mitään. Hetkellinen paniikki vaihtui äkkiä ihmetykseen kun Freddy tasasi putoamisemme ja katsoin nopeasti lähestyvää maankamaraa vapaapudotuksessa. 15 000 jalasta ehtii olla vapaapudotuksessa melkein 40sekunttia ennenkuin varjo on avattava. Vauhdin kiihtyessä yli 200km/h maa tuntuu kokoajan lähestyvän uhkaavaasti, mutta jotenkin kummallisesti pysyy silti kaukana. Lentämisen tunne on todella mahtava, vaikka ensimmäistä hyppyä tietysti aina varjostaa melkoinen kuumotus (kuvainnollisesti, koska muistan että ilmavirta tuntui koko vapaapudotuksen ajan pistävän kylmältä). Etukäteen pohdin pelkääväni hetkeä jolloin varjo avataan, mutta vapaapudotuksen lumoissa en ehtinyt edes ajatella koko asiaa ennenkuin Freddy avasi varjon ja vauhtimme päättyi kovaan nykäisyyn. Alas leijalu kesti vähän toista minuuttia ja tuossa vaiheessa saattoi jo täysin keskittyä maisemien katsomiseen.

Onhan tuo koneesta hyppääminen todella luonnotonta touhua ja on vaikea ajatella, että joku on hengissä vielä tehtyään sen 22 000 kertaa, siltikin täytyy sanoa että pidin todella paljon laskuvarjohypystä ja jos se olisi helpompaa ja halvempaa niin voisin hyvinkin harkita sitä harrastuksena. Moni on kuvaillut sukeltamista lentämiseksi veden alla, mutta skydive:n vapaapudotus on kyllä sitä todellista lentämistä.  Upeaa hommaa, mutta varmasti aika lailla jännittävämpää yksinään hypätessä.

Maahan laskeuduttuamme hymy oli tietysti korvissa ja se kuuluisa adrenaliinikin toden totta pumppasi suonissa. Toiminta hyppykeskuksessa oli  todella tehokasta ja hetkeä myöhemmin istuin taas Samin autonpenkillä uusi T-paita ja hyppytodistus kädessä.  Palatessani takaisin hostellille vain reilu tunti lähtöni jälkeen muut luulivat jo minun jänistäneen, mutta hyppytodistus ja exit-kuva sentään tukivat tarinaani ilmasyöksystä. Takaisin samaan tuoliin istuessa tuntui koko homma vähän kuin unelta: yhtenä hetkenä olet lukemassa kirjaa terassilla, kohta putoat 200km/h kohti maan kamaraa ja sitten istut taas terassilla ihmettelemässä mitä tapahtui. Kohta joku kuitenkin keksi noutaa kannun olutta juhlistaaksemme ensimmäistä (toivottavasti ei viimeistä) laskuvarjohyppyäni. Taupo on epäterveellinen paikka.

Heräsin aikaisin aamulla ja aamupalan syötyäni 4playn auto haki minut suorittamaan loput maksamani aktiviteetit. Pitkin iltaa jännitti ajatus aamuisesta Bungy-hypystä (miksi se on Benji suomeksi???) ja yritin olla ajattelematta koko asiaa. Kun pääsimme joelle, jonka päällä hyppy tapahtuisi ja näin korkeuksissa olevan hyppytasanteen (tosin tämä on ”vain” 49m, kun jotkin NZ bungyistä ovat jopa 140m), olivat jännitystasot moninkertaiset laskuvarjohyppyyn verrattuna. Tandemissa ei oikeastaan tarvi tehdä muuta kuin uskaltautua koneeseen; bungyssä pitää pakottaa itsensä reunan yli (tosin kai ne työntekijät tarvittaessa viskaavat sinut alas).

Toiminta oli tutun tehokasta ja aamuisella hyppypaikalla ei ollut vielä lainkaan jonoa. Nopean ”suostun kaikkeen ja en kuollessani syytä ketään”-paperin allekirjoittamisen jälkeen minut ohjattiin vaa`alle ja painoni kirjoitettiin käteen. Kävellessäni  hyppytasanteelle (missä en onneksi aivan ehtinyt nähdä edellistä hyppääjää)  ehdin jo ihan oikeasti pohtia pystynkö hyppäämään alas. Huolimatta kaikesta mitä olen tehnyt on itsesuojeluvaisto kuitenkin sen verran kohdallaan ettei tee mieli hypätä mistään korkealta (skydive tapahtuu jo niin korkealta ettei se tunnu miltään). Onneksi Tandem-tyypit olivat yhtä tehokkaita kuin kaikki muutkin ja ennenkuin ehdin pohtia livistämistä oli minut jo köytetty jaloistani hyppyköyteen. Köpöttely reunalle kuumotti ihan tosissaan, sillä koko tasanne on rakennettu siten että alas näkee pakollakin. Nopean valokuvan jälkeen ei auttanut muuta kuin laittaa silmät kiinni ja kuunella lähtölaskenta 3-2-1. 

Pelonsekainen ilme reunalla

Off we go!

Sukellus reunan yli ei ollut loppujen lopuksi niin vaikeaa kuin kuvittelin, mutta siinä suoraan kohti veden pintaa pudotessa taisi kyllä joku rääkäisy päästä. Pudotus oli kuitenkin vain pieni hetki ennenkuin köysi veti minut takaisin ylös ja jäin killumaan verrattaen epämukavasti pääalaspäin. Pieni kumivene ajoi alleni ja työntekijät kirjaimellisesti kalastivat minut alas pitkällä koukulla, minkä jälkeen sain kyydin rantaan. Adrenaline-rush oli kyllä taattu tästäkin lajista, mutta alas päästyäni olin enemmänkin iloinen omasta suorituksestani kuin hypystä itsestään. Kai tuotakin voisi joskus vielä harkita uudestaan, mutta toisin kuin Skydivestä ei Bungyssä herännyt mitään rakkautta lajia kohtaan.

4Playssä kuului onneksi jokaisen lajiin muutama ilmainen promokuva, joten alkuperäinen murhe ilman valokuvia jäämisestä osoittautui turhaksi. Toki joka paikalla oli tarjolla myös kalliimpi kuvapaketti/video, mutta näistä kieltäydyin lukuunottamatta skydiven ground-videota. Valokuvat muistitikulle saatuani oli taas heti seuraava kuljettaja minua vastassa. Luulin tuon ”VIP”-kohdan olevan jotain mainospuhetta, mutta ainakin nyt off-seasonilla oli palvelu äärimmäisen hyvää kun aina oli joku heti viemässä paikasta toiseen. 

Joella odottamassa ajelua

Ajoimme Huka Falls vesiputouksille, missä minun oli tarkoitus tehdä heti perään pikaveneajelu, mutta varauksessa oli jokin mennyt pieleen ja edellinen ryhmä oli juuri lähtenyt ilman minua. Työntekijöiden pohdittua hetken asiaa minulle kerrottiin että olisin vasta seuraavassa ryhmässä 2 tunnin kuluttua. Istuin odottamaan suutuspäissäni (ei sillä että olisi ollut mikään kiire), mutta kohta paikalle tuli eräs työntekijä pahoittelemaan tapahtunutta ja tarjosi minulle ilmaista sisäänpääsyä naapurissa olevaan ”Prawn Parkkiin”. En tiennyt mistä oli kyse, mutta 26 dol arvoinen ilmaislippu kelpasi kyllä ja painuin tappamaan aikaa naapurissa olevaan katkarapu-puistoon. En tiedä kenen idea on alkujaan ollut rakentaa pieni teemapuisto katkaravunkasvatuksen ympärille, mutta kaikessa sattumanvaraisuudessaan paikka oli oikeastaan aika mielenkiintoinen. Täällä olevien kuumien lähteiden 90 asteinen vesi pumpataan jäähdyttämöön, missä siirtyvällä hukkalämmöllä pidetään läheiset makeanveden katkarapualtaat otollisessa 28c lämpötilassa läpi vuoden.

Kasvatusaltaiden ympärille on noussut eriskummallinen rapujen elämää ja kasvatusta kuvaava (lasten?)teemapuisto, joka huipentuu katkaravunkalastukseen kasvatusaltailla. Kävelin hieman hämmentyneenä läpi näyttelyn ja päädyin lopulta altaille, missä parikymmentä lasta onki katkarapuja bambuongilla. Sää oli varsin hyvä ja ehdin jo oikeastaan kiinnostua melkoisesti koko systeemistä, joten nappasin mukaani ongen ja syöttejä. Kysyessäni mitä katkaravuille kuuluu tehdä antoi työntekijä minulle pienen sangon ja kertoi että voin lopuksi pakastaa ja ottaa mukaan kaikki saaliini. 

Menee se päivä katkaravussakin

Onkiminen osoittautui yllättävän hauskaksi (ja vaikeaksi). Vaikka katkarapuja näkyi runsaasti matalan altaan pohjassa tuntuivat ne olevan varsin epäluuloisia pientä koukkua kohtaan (ehkä vain epäluuloisimmat selviävät pitkään). Lisäksi altaassa oli paljon pieniä roskakaloja jotka nyppivät aina syötin pois koukun ympäriltä. Innostuin hommasta varmaan vähän liikaakin ja puoli tuntia yritettyäni sain vihdoin koukkuun yksinäisen katkaravun. Tästä aktiviteetistä ei ollut tarjolla adrenaliinihöyryjä, mutta nousin heti kaikkien pikkulasten sankariksi oltuani ilmeisesti ainut joka oli saanut mitään lammesta. Hetkeä myöhemmin ympärilläni olikin kymmenkunta innokasta onkimiestä jotka olivat vakuuttuneita siitä että olin vihdoin löytänyt sen kohdan, josta katkarapuja nousee. Vapojaan veteen paiskovat pienet onkijat kyllä varmistivat ettei kukaan enää saanut paikalta yhtään mitään, mutta eipä tavoitteenani ollutkaan rapuateria. Nuorempien kalamiesten (katkarapumiesten) hämmästykseksi kippasin onnettoman katkan takaisin lampeen odottamaan ottajaansa ennen kuin siirryin takaisin odottamaan muskeliveneajelua. En tiedä miten joku noin tyhmä ja yksinkertainen voi olla noin hauskaa, mutta taiden jatkossa mielummin onkia rapuja kuin hypätä bungyjä. 

Suuri saalis!

urha odottelu oli siis kääntynyt hauskanpidoksi kiitos huomaavaisen asiakaspalvelun Hukafalls Jetillä ja palattuani takaisin lähtöaulaan oli muu ryhmä jo valmistautumassa ajeluun. Saimme kaikki päällemme sadeviitat ja pelastusliivit, minkä jälkeen asetuimme istumaan 520 hevosvoimaiseen pikaveneeseen. Normaalien moottorien sijaan kevyt pikavene on aseistettu kahdella vedenpainemoottorilla, jotka takaavat räjähtävän nopeuden ja käsiteltävyyden. Jouduin istumaan aivan veneen keskelle, mikä taisi olla huonoin mahdollisin paikka, mutta koska aktiviteeteista tämä tuntui vähiten tärkeältä en oikeastaan murehtinut hirveästi asiaa (olinhan sentään saanut kalastaa katkarapuja). Muutaman nopean 360 asteen pyörähdyksen jälkeen tuli kuitenkin selväksi etteivät eturivin rouvat pysyisi kyydissä koko ajelua ja kuljettaja pyysi vapaaehtoisia istumaan keulaan, missä G-voimat ovat moninkertaiset veneen pyörähtäessä peränsä ympäri.  Nostin tietysti käteni ylös ja ajelu muuttui samantien huomattavasti mielenkiintoisemmaksi.

Tässä vielä keskellä venettä

Veneen kiihdyttäessä täyteen vauhtiin kuljettaja antoi merkin, minkä jälkeen hän pyöräytti veneen ympäri. Ensimmäisen pyörähdyksen jälkeen ihmettelin tosissaan miten kukaan rouvista ei todella ollut pudonnut veteen, sillä kiiturin etukulmassa istuessa sain pitää tangosta kiinni kaikin voimin etten olisi paiskautunut laidan yli. Ajelimme pitkin jokea kohti Huka Falls vesiputousta ja täytyy myöntää että osa upeista maisemista meni hieman ohi koska jouduin jatkuvasti katsomaan kuskia uuden piruetin pelossa. Toki ajelu oli varsin hauskaa ja voitti suoraan kaikki huvipuistolaitteet, mutta samalla vene oli niin järjettömän voimakas että sai hieman oikeasti pelätä lentääkö tiukassa käännöksessä jokeen vai ei.

Vesiputoukselle päästyämme kuljettaja kuitenkin rauhoittui ja antoi meidän ottaa muutamat valokuvat rauhssa. Onneksi kännykässäni oli suojakuoret päällä, sillä sadeasu ei juuri auttanut keulassa istuessa, vaan olin läpimärkä.  Ajelu takaisinpäin oli huomattavasti nautinnollisempi kuljettajan esitellessä lähinnä veneen vauhtia ja kiidättäessä meidät läpi joen aivan kallioita ja puunrunkoja hipoen.

Takaisin päästyäni sain vieläpä muistitikulleni koko kuvapaketin ilmaiseksi, koska olin ”joutunut” odottamaan niin kauan. Hyvää palvelua! Helikopteriajelun kuski oli minua vastassa, mutta pahoitteli minulle etteivät he voisi ajeluttaa minua samana päivänä, sillä koko ajelulle ei ollut lisäkseni ilmoittautunut ketään muuta (esitteessä tosiaan luki että helikopteriin minimi on kaks henkilöä). Kuski tarjoutui joko hyvittämään minulle takaisin kopteriajelun hinnan paketista tai yrittämään järjestää ajelu seuraavana päivänä. Koska olin jo ehtinyt ihastua Taupoon ja tehdä kavereita hostellilla ajattelin ettei yksi lisäpäivä haittaisi ja sanoin odottavani huomiseen. Loppujen lopuksi Benji-hyppy ja Super Jet ajelu ottivat voimille, siitä katkaravunkalastuksesta puhumattakaan!

Ilta kului taas hostellin baarissa uusien ystävien kanssa istuessa. Hassua miten läheisiä tuntemattomista ihmisistä tulla muutamassa päivässä. Päätin viettäväni lopun Uuden-Seelannin aikani Taupossa, sillä harvoin on ollut noin hauskaa kiitos porukan. Pelkäsin toki hieman maksani puolesta, sillä joka ilta päättyi lopulta 15$ olutkannujen ostoon. Porukan ollessa kuitenkin vähän tavallista vanhempaa (eli ikäistäni) ei juominen kuitenkaan ollut pääosassa vaan meno oli aina verrattaen fiksua verrattuna nuorempien tekemisiin.

Aamulla soitin helikopteri firmaan, mistä kerrottiin että pääsisin tekemään helikopteriajeluni iltapäivällä kahden muun vieraan kanssa. 4Playn auto nouti minut taas suoraan hostellin ovelta ja ajoi takaisin lentokentälle, mistä käsin "Helipro" toimi. Pilottina toiminut nuori nainen kertoi että normaalin 8min ajelun sijaan toiset asiakkaat ovat varanneet täyden kiertoajelun, joten pääsisin pidemmälle ajelulle samalla rahalla! Lisäksi kyseiset (rikkaat aasialaisturistit) noudettaisiin suoraan Hilton hotellin omalta helipadilta, joten olisin aluksi vain yksin kyydissä.

Oma helikopteri, sweet!

Helikopterissa lentäminen tuntui jokseenkin juuri siltä kuin olin odottanut, mutta yllätyin pienen kopterin käsiteltävyydestä. Matallalla lentävä kopteri tuntui välillä käyvän pelottavan lähellä kukkuloita (tosin oli kuulemma oikeasti väh. 30m korkeudessa), mutta oli kyllä todella hauskaa. Laskeuduimme Hiltonin helipadille, mistä vanhempi aasialaispariskunta nousi takapenkille (minä siis edessä vaikka kyseiset tyypit maksumiehinä). Nousimme ilmaan ja teimme n. 20min kiertoajelun järven ja nähtävyyksien yllä ennenkuin laskeuduimme pienen pienelle aukiolle Huka Fallsin lähellä, missä aasialaisturistit jäivät pois.

"Maori Carwing" järvellä. Tosin vain 20v vanha mikä tekee siitä mielestäni turhan nähtävyyden.

Mount Ngauruhoe eli LOTR Tuomiovuori. Hobitit olisivat säästyneet paljolta vaivalta jos heilläkin olisi ollut helikopteri.

Huka Falls yläilmoista

Pääsin siis tuon 8min ajelun hinnalla ajelemaan edestakaisin n. 30min ja laskeutumaan kolmesti! Ei huono diili! Mistähän tuommoisen pikkukopterin saisi ostaa, olisi tosi kätevä esim. kauppareissuille!

Viimeinen ilta meni uusien ystävien kanssa grillaillessa. Jared on kokki ja loihiti upean BBQ aterian Caitlinin (ei suinkaan minun) viimeisen illan kunniaksi. Taupo jää varmasti mieleen yhtenä mukavimmista paikoista. Kaupunki oli mukava ja aktiviteetit henkeä salpaavia, mutta silti päälimmäisenä mieleen jäivät uudet ystävät ja Urban Retreatin mainio henkilökunta!

Aamulla Checkasin ulos hostellista ja vietin päivän bussissa kohti Wellingtonia. Mainio suunnitelmani oli matkata läpi pohjoissaaren ja nähdä siten myös Wellington, mutta loppujen lopuksi jumahdin Taupoon ja näin Wellingtonista vain hostellin, ruokakaupan ja lentokentän. Uusi-Seelanti oli positiivinen yllätys, vaikka en sille kuuluisammalle Etelä-Saarelle ehtinytkään. Kiitos Kiwi-Expressin, Sormusten Herran ja NZ-working holidayn tuntuvat Uuden-Seelannin packerimeiningit olevan paljon paremmassa tilassa kuin Australian. Jos siis joku on suuntaamassa kohti Oseaaniaa vain lomalle niin varaa reilusti aikaa myös Uuteen-Seelantiin!