Castaways

Olimme varautuneet verrattaen huonosti sunnuntaihin. Lukiessamme vanhoista Lonely Planeteista sunnuntain pyhittämisestä olimme saaneet sen kuvan että nykyään pyhäpäivä ei enää olisi niin absoluuttinen kuin aikoinaan. Heräsimme jo aamu viideltä kirkonkellojen kuminaan, joka jatkui enemmän tai vähemmän läpi koko päivän. Lähikirkostamme kantautui hetkeä myöhemmin virsien laulu, joka sekin tuntui jatkuvan katkeamatta pitkälle iltaan. Jouni ja Niko ajattelivat lähteä käymään Tongalaisessa sunnuntaikirkossa (joka kieltämättä olisi varmaan ollut kokemus), mutta päättivät lopulta vain keskittyä lepäilemään kuten minäkin. Kauppojen ja raflojen ollessa kiinni meni päivä siis lähinnä kirjaa lukien ja pussinuudeleita syöden. Nyt kun ole päässyt Kindlen makuun niin olen lukenut aina kirjan pariin päivään. Sunnuntaimessujen jatkuminen pitkälle yöhön intoutti minut vihdoin aloittamaan myös jatkamaan vihdoin aloittamaani Christopher Hitchenssin tuotannon läpikäymistä. Halleluja!

Guest Housen autokuski Peter ajoi meidät maanantaina aamuyöstä lentokentälle, joskin emme olleet aluksi ihan varmoja päädyimmekö oikeaan paikkaan. Lentolipuissa luki että Check In tulisi tehdä viimeistään 90 min aiemmin, mutta saapuessamme paikalle koko lentokenttä oli vielä kiinni. Naureskelimme olemattoman pientä lentokentää, jota Niko vertasi melko onnistuneesti Ylivieskan juna-asemaan. Lopulta paikalle alkoi onneksi ilmestyä myös työntekijöitä. Tai siis kokonaiseet viisi työntekijää, minkä jälkeen pääsimme jättämään tavaramme lähtöselvitykseen. Mitään henkilöpapereita ei tarvittu, vaan virkailija yksinkertaisesti veti nimet yli listasta kerrottuamme keitä olemme. Friendly Islandeilla ei näemmä myöskään harrasteta turvatarkastuksia, vaan  luvan saatuamme yksinkertaisesti kävelimme kentän keskellä olleeseen (ainoaan) propellikoneeseen. 

Lentokenttä kokonaisuudessaan. Tässä vaiheessa jo valot päällä.

Kohti Vava`uta

Lentokone ei onneksi ollut ihan pienimmästä päästä vaan toinen Real Tonganin isommista 50 hengen matkustajakoneista. Valitettavasti sää oli hieman pilvinen, joten emme päässeet juurikaan nauttimaan näkymistä lyhyen lennon aikana. Vava`un lentokenttä puolestaan oli vielä pienempi kuin Ylivieskan juna-asema. Olimme saaneet ohjeet ottaa taksi Neiafun keskustassa olevaan kahvilaan, mistä meidät myöhemmin kuljetettaisiin Mafaun saarelle, mutta lentokentällä ei ollut ainoatakaan taksia. Samalla koneella kentälle saapui kyllä muutama muukin länkkäri, mutta näillä oli jo kuljetukset vastassa kuten kaikilla paikallisillakin. Hetken asiaa pohdittuamme saimme sovittua kyydin eräältä paikalliselta, joka ilmeisesti oli sukulaisiaan vastassa. Mahduimme kuitenkin kaikki hyvin tila-autoon ja ratkaisu tuli lopulta myös halvemmaksi kuin taksi.

Neiafu on jo oikeasti kaukana kaikesta. Vava`un isoimmassa kaupungissa ei voi asua montaakaan tuhatta ihmistä, joskin länsimaalaisten suuri määrä hieman hämmensi. Myöhemmin kuulimme täällä asuvan n. 120 ulkomaalaisen yhteisön, joista suurin osa on eläkepäivien viettäjiä. Suuntasimme Coconet Cafeseen, missä meitä oli vastassa vanhempi englantilaisrouva Beth, joka piti viimeisen päälle huolen siitä että meillä olisi kaikki tarvittava saarelle. Hän myös kertoi että saarella asuvan Behanin veneen moottori on rikki, joten saisimme kyydin eräältä paikalliselta venemieheltä.

Neifau

 Mitä ottaisit mukaan autiolle saarelle? Kiertelimme edestakaisin kaupungin kolmea kyläkauppaa ja pohdimme mitä tarvitsisimme kolmen päivän seikkailua varten. Lopulta tyydyimme ostamaan ison kasan säilykkeitä, pussinuudeleita ja muuta hyvin säilyvää ruokaa. Retkikunta täydensi varusteitaan myös otsalampulla, hyttyssavuilla sekä tietysti viidakkoveitsellä! 

Beth ajoi meidät läheiseen satamaan, missä nousimme paikallisen kalamiehen veneeseen. Rannan jäädessä taakse ja aaltojen heitellessä pientä venettä alkoi ilmassa olla jo seikkailun tuntua. Mafaun saari ei ole kuin parinkymmenen minuutin venematkan päässä Vava`un pääsaarelta, mutta kulkiessamme ohi kuvankauniista ja koskemattomista tyynenmeren korallisaarista, tuntui kuin olisimme siirtyneet kauaskin sivistyksestä. (Ja kyllähän tämä kai onkin yksi ”kauimpana kaikesta” olevista paikoista, googlatkaahan ”Tonga vavau”). 

Lopulta saavuimme Mafanan autiosaarelle, missä meitä oli vastassa paikan hallitsija, elämäntapaintiaani Behan. Saari ei siis oikeastaan ole autio, sillä alkujaan Etelä-Afrikasta oleva Behan on asunut siellä viimeiset viisi vuotta. Miehen historia ei aivan täysin selvinnyt, mutta hän kertoi alkujaan piileskelleensä Aparthaidin värvääjiä kotimaassaan, kunnes lopulta lähti asevelvollisuutta karkuun Englantiin. Työskenneltyään aikansa lautturina Englannissa hän pakkasi omaisuutensa (joka koostui lähinnä uskollisesti palvelleesta toisen maailmansodan aikaisesta moottoriveneestä) konttiin ja saapui lopulta Tongalle. Ulkomaalaiset eivät voi omistaa maata Tongalla, joten hänellä on ilmeisesti jonkinlainen ystävyys/vuokrasopimus Mafanan saaresta, minne hän on rakentanut oman pienen paratiisinsa. Mies nukkuu riippumatossa rakentamassaan majassa ja on hiljalleen rakentanut rannalle pienen ”resortin”. Leiri koostuu avokeittiöstä, wc:stä ja neljästä bambumajasta. Ihminen ei paljoa tarvi ja Behan kertoi kuinka hän vuoden jälkeen ja rahojen loppuessa pienimuotoisen ”valaistumisen”. Maallisen omaisuuden huventuessa hän ymmärsi, ettei oikestaan tarvi rahaa elämiseen; saari tarjoaa rajattomasti kookosta ja banaaneja syötäväksi ja meri vastaavasti kalaa lisukkeeksi. Kuulemma nykyäänkin rahaa kuluu vain lähinnä tupakkaan, veneen ylläpitoon ja ”resortin” pyörittämiseen. Tosin mies myönsi välillä käyvänsä yksinäisyyden yllättäessä pääsarella kaljalla ja ystäviään tapaamassa. Behan on ehkä yksi mielenkiintoisimpia henkilöitä, joita olen koskaan tavannut ja miehen elämänasenteessa on jotain ihailtavaa, mistä varmaan meillä kaikilla olisi opittavaa. Itse en tosin edes yritä väittää että viihtyisin pitkään autiolla saarella yksinäni. 

Behanin esiteltyä meille pienen valtakuntansa istuimme hetken aikaa ihmettelemässä eriskummallista paikkaa ja nauttiessa siitä näkymästä, jota tänne kauas on tultu hakemaan; koskematonta luontoa ja paratiisisaaria. Jouni ja Niko sijoittuivat nukkumaan isommassa ”puumajassa” ja minä puolestani yksin maan tasalla olevassa pienemmässä bambumajassa. Laitettuamme ruokamme kaappeihin Behan opetti meidät avaamaan kookospähkinän viidakkoveitsellä (ostamamme viidakkoveitsi ei siis päätynytkään pelkäksi koristeeksi!) ja näytti mistä voisimme noukkia banaaneja nälkäämme. Myöskään juomavesi ei ole ongelma, sillä Behan kerää talteen sadevettä, eikä sateesta täällä ole pulaa. Nauroimme tuomallemme ruokamäärällle, missään kun ei ollut mainittu että matkaajat voisivat täällä elättää itsensä luonnon antimilla!

Nikon ja Jounin "puumaja"

Behan avaa nykyään vain ruskeita (maasta kerättyjä) kookospähkinöitä. Vihreät ovat helpompia avata, mutta niiden kiipeäminen palmusta olisi liian vaarallista omissa oloissaan elävälle miehelle.

Behan tuntuu viihtyvän paljolti omissa oloissaan ja varmistettuaan että meillä oli kaikki tarpeellinen hän katosi takaisin metsän kätköihin. Päätimme lähtiä tutkimaan saarta rantaviivaa pitkin, sillä laskuveden aikana on kallioista rantaa helppo kiertää kahlaten. Niko ja Jouni nauroivat innolleni tutkia rantamatalikoissa ja lammikoissa kuhisevaa merenelävää; käärmetähtiä, tasku- ja erakkorapuja, merimakkaroita, pieniä kaloja, meritähtiä jne. Kerrassaan hieno paikka! Onnistuin pyydystämään viidakkoveitsen alle muutaman isomman taskuravun, mikä vakuutti meidät siitä että selviäisimme tarvittaessa pitkäänkin autiosaarella, mikäli kuljetusta pois ei jostain syystä ilmaantuisikkaan. Rantaa pitkin pääsi kävelemään saaren toiselle puolelle, mistä oli mahdollista kahlata naapurisaareen. Kulkiessa pitkin palmujen varjostamaa hiekkarantaa viidakkoveitsi kädessä oli helppo antaa mielikuvituksen juosta takaisin lapsuuden viisikkoseikkailuihin ja Robinson Crusoeen. Maisemat joita olemme tv:ssä nähneet Survivorissa, Lost:issa tai Castawayssä tulevat täällä todeksi.

Niko Saaren saari eli "Niko Island"

Kahlaamassa naapurisaareen

Retkikuntamme oli jossain vaiheessa muuttunut ”heimoksi” ja aseistauduttuamme keihäillä (joista oli huomattavaa hyötyä liukkaassa rantakivikossa kahlatessa) oli meininki jotakuinkin kuin lastentarhassa....Matias 27v juoksee rannalla rapujen perässä. Päätimme etsiä myös kookospähkinöitä janoomme, mutta palmuun kiipeäminen osoittautui erittäin vaikeaksi.

Kun "Kekkoset" eivät onnistuneet niin päätimme turvautua yhteispeliin

Vihreiden kookospähkinöiden saaminen alas palmusta osoittautui ihmispyramidista huolimatta mahdottomaksi, joten lähdimme lopulta syvemmälle metsään etsimään maahan pudonneita kookoksia.

Heimopäällikkö Jouni johtaa retkikuntaa

Lopulta löysimme muutaman vähän tuoreemman oloisen kookoksen läheltä rantaa ja Niko esitteli omaksumiaan kookosmurskaajan taitoja!

Kuinka saisin rikki kookospähkinän?

Kookosmaitoa ja Kookoslihaa, heimo on ruokittu!

"Nämä on minun maitani kaikki!"

Nousuvesi keskeytti "Kärpästen herra"-leikkimme ja lähdimme palaamaan takaisin tukikohtaamme Mafanalla. Behan ei ilmeisesti ollut edes huomannut pitkää poissaoloamme, mikä tietysti laittoi mietityttämään mitä tapahtuisi jos oikeasti olisimme eksyneet jonnekkin saaren viidakoihin. Tämä ei tietysti todellakaan ole mikään lomaresortti, vaan ”omalla vastuulla” toimiva leirintäalue. Ilta pimeni vauhdikkaasti ja tehtyämme iltaruokaa (kookos ei sitten kuitenkaan ihan täyttänyt vatsaa) menimme nukkumaan. Tuulen hakatessa peltiovea sysipimeällä autiosaarella kuumotti hieman mennä nukkumaan yksinäisessä bambumajassa. Hyttysverkon alle kömmittyäni  oli viimeinen ajatus päässä (eikä varmaan vähiten erilaisten viimeaikoina lukemieni dystopia-kirjojen vuoksi) miten voisimme selviytyä täällä omalla saarellamme, mikäli maailma ympärillämme yhtäkkiä katoaisi. Luonto elättää. Nukuin kuin tukki aaltojen kohinaa kuunnellen.

Heräsimme aamulla auringon noustessa (pimeä tulee aikaisin joten halusimme nauttia koko valoisasta ajasta) ja Jouni nouti meille metsästä banaaneja osaksi aamupalaa. Sää oli totuttuun tapaan hieman vaihteleva joten päädyimme vain makoilemaan riippumatoissa ja tuijottelemaan merta. 

Näkymä puumajasta

Behan toi meille Tongalaiset onget, joka yksinkertaisuudessaan on pitkä siima kivipainoineen pullon ympärillä. Meressä seistessä kivipainon voi heittää melko pitkälle, mikä purkaa siiman pullon ympäriltä kuin virvelin kelasta. Rikoimme rannassa olevia oistereita kivellä (taas yksi ruokalaji selviytyjän ruokapöytään) ja heittelimme aikamme koukkuja veteen, mutta kala ei tuntunut syövän. Vaihdoin taktiikkaa varustautuen sukellusmaskilla, minkä jälkeen leikkasin omasta tekeleestäni kivipainon pois ja kalastin vain siimalla ja koukulla. Metodi osoittautui paitsi toimivaksi myös hauskimmaksi mahdolliseksi tavaksi kalastaa, kun samalla saattoi katsella kalojen lähestymistä ja syöttiin tarttumista. Tuntia myöhemmin olin saanut kuusi keskikokoisen ahvenen kokoista (ja näköistä) kalaa ämpäriin ja teimme nuotion. Ajattelimme ensin paistaa kalat tikun nokassa, mutta päädyin lopulta vain paistamaan ne valurautapannussa ja puristamaan päälle sitruunaa. Oikeastaan yllättävänkin hyvää, vaikka tärkeintä oli tietysti edelleen todistella itsellemme että voisimme kalastaa ja kerätä oman ruokamme! Korkkasimme oluet ja istuimme viettämässä iltaa nuotiolla kunnes moskiitot ajoivat meidät suojaan hyttysverkkojen alle. 

Meren antimia paistamassa. Oluenkin panimme itse! True story!

Onnistuin polttamaan selkäni melko pahasti snorklaillessani kalastus touhuissa, joten nukkuminen oli hieman hankalaa. Heräsin keskellä yötä melko virkeänä ja istuskelin hetken aikaa rantatuolissa katsellen pimeälle merelle. Täällä tyynenmeren keskellä kuu ja tähdet ovat todella kirkkaita, joten siinä cosmosta ihmetellessä oli kyllä hieno fiilis. Samalla tuli myös ensimmäistä kertaa vähän haikea olo, sillä kotiinpaluu häämöttää turhankin lähellä ja vielä olisi intoa reissata. Babylonin kahleet häämöttävät Suomessa ja siten on (onneksi?) pakko palata kotiin. Hienoa kuitenkin myös palata pitkästä aikaa Suomeen ja uskon että taas on sen verran lisää kokemuksia taskussa, ettei oravanpyörä ja pakkanen paina taas vähään aikaan. Ristiriitaisin tuntein reissun päätymistä pohtiessa ei voinut kuitenkaan olla taas kuin kiitollinen siitä mitä kaikkea on menneen vuoden aikana saanut kokea. 

Kajakkiretkellä

Lähdimme seuraavana päivänä tutkimaan saaren toista reunaa Behanilta lainaamillamme kajakeilla. Meloimme läheiselle kalliomuodostumalle, jonka ympärillä snorklailimme hetken aikaa. Paikka oli kyllä hieno, mutta täälläkään ei ollut merkkiäkään koralliriutasta tai sen kummemmasta merenelävästä. Kajakitkaan eivät olleet parhaita mahdollisia, joten hetken pidemmälle melottuamme päätimme käydä tutkimassa vähän rantaa ja kääntyä takaisin.  Paluumatkalla sää muuttui sateiseksi ja takaisin omaan rantaan päästyämme olimme kaikki märkiä (ei sillä että se olisi haitannut mitään, kolme päivää kun meni oikeastaan pelkät uimashortsit päällä).

Vietimme viimeisen illan istuskellen puumajan terassilla ja juomalla kavaa (jota tein jo vanhan mestarin elkein). Kava maistui yhtä pahalta kuin viimeksikin ja tyydyin itse muutamaan mukiin. Loppujen lopuksi oma kava-iltamme ei ollut valtaisa menestys, mutta ainakin puitteet olivat autenttiset istuessamme bambumajan terassilla omalla autiosaarella.

Behan oli saanut veneeseensä vaihtomoottorin ja ajoi meidät torstai aamuna takaisin pääsaarelle. Mafanan saari jää varmasti muistoihin yhtenä upeimmista paikoista, eikä vähiten omalaatuisen isäntänsä vuoksi. Madventures vertauksia ei voi edelleenkään jättää tekemättä; tämä paikka ei vielä ole pilalla. Tavallaan oli harmillista että minulla oli vain 3 päivää aikaa Vava`ulla, varsinkin kuin lennot maksoivat hunajaa, mutta toisaalta kokemus oli joka pennin arvoinen. En myöskään ole aivan varma kauanko olisimme oikeasti tuolla eristyksissä olevalla saarella viihtyneet (varmaan siihen asti että lukeminen olisi loppunut), joten kolme päivää oli juuri sopivan mittainen aika eräseikkailuun.