Manila

Teksti on kirjoitettu pienessä krapulassa elikkäs kansainvälisesti niinkuin hangoverissa. Sisältöhän nyt on aina huonoa, mutta tällä kertaa en ota vastuuta edes mahdollisista kirjoitus- tai ajatusvirheistä!

Lentoni Lahad Datusta KK:hon lähti ajallaan ja pääsin kentälle ongelmitta. Terminaalissa minulle kuitenkin selvisi että jatkolentoni lähtee samalta kentältä mutta eri terminaalista - jonne on 20min taksimatka. Lentokentällä ei ollut mitään yleistä kuljetusta terminaalien välillä vaan jokainen joutuu kustantamaan oman taksinsa...jotka ovat tietysti lentokenttä hinnoissa ja kustansivat 30 ringittiä. (vertailun vuoksi maksoin vastaavasta matkasta 4 ringittiä Lahad Datussa. Eihän tuo tietysti paljoa ole, mutta aika erikoista että terminaalista toiseen ei pääse kuin kiertämällä vaikka ovat samaa lentokentää. Minulla oli joka tapauksessa 5 tuntia lentojen välissä, joten laitoin napit korviin, musiikin soimaan ja otin tunnin kävelyn kuntoilun kannalta.

Saavuin Manilaan aamuyöstä ja päätin odotella lentokentällä vielä muutaman tunnin ennen majapaikan metsästystä. Täällä(kin) oli lentokenttä taksit järjestelty siten että matkan hinta olisi ollut viisinkertainen normaaliin taksiin verrattuna. Kuten olen todennut aiemminkin niin taksi (filippiineissä "teksi) bisnes taitaa olla samanlaista maasta riippumatta. Hyppäsinkin siis paikallisten mukana keskustaa kohti menevään bussiin ja vaihdoin pääteasemalla metroon. Matka keskustaan maksoi yhteensä 21 pesoa (n. 50 centtiä) kun taksit pyysivät 750.

Olin kuullut todella paljon pahaa Manilasta etukäteen; useimmat täällä aikaa viettäneet ovat käyttäneet sanaa "shithole", mutta minun silmissäni paikka ei eronnut yhtään muista Aasian suurkaupungeista. Infrastruktuuri on samanlaista ja liikenne kaaottista, mutta ensivaikutelma ihmisistä oli todella hyvä. Vaikka valkonaama kerää täälläkin katseita kulkiessaan rahvaan joukosa julkisissa ei kukaan ollut hihassa roikkumassa tai huudellut kadulla, vaan ihmiset vain hymyilivät iloisesti tai nyökkäilivät tervehdykseksi. Toki on totta että Manilassa kannattaa olla varuillaan, sillä tämä 11 miljoonan ihmisen metropoli on tunnettu rikollisuudestaan. Kaduilla näkyy kodittomia ja kerjäläisiä, mutta nämä eivät olleet mitenkään tungettelevia, kuten monessa muussa kaupungissa. Ilmeisesti Manila onkin parantanut katukuvaansa ja kaupungin turvallisuustaso on noussut joka puolella seisoskelevien vartijoiden toimesta. Ymmärtääkseni osa näistä kadulla partioivista vartijoista on kaupungin palkkalistoilla ja pitävät huolta että kadulla notkuvat nuoret miehet pysyvät aisoissa. Itse en tuntenut oloani yhtään turvattomaksi, mutta toki Manila on kaupunki jossa ei pidä liikkua yksin sivukaduilla tai harhailla pimeään aikaan.

Tsekkasin itseni sisään hostelliin, jonka henkilökunta oli parasta tähän asti näkemääni. Amerikkalainen kulttuuri näkyy täällä erityisesti palvelun tasona (tästä lisää myöhemmin). Olin todella väsynyt, mutta valitettavasti en saanut sänkyä kellon ollessa vasta 8 aamulla. Lähdinkin siis kävelemään pitkin katuja kohti läheistä puistoa. Kerjäläisten ja vartijoiden lisäksi katukuvassa näkyi erityisesti kaksi asiaa paikalliset lavataksit eli komeasti koristellut jeepneyt ja kaikkialla koripalloa pelaavat nuoret (toinen amerikkalainen asia).

Kävelin pieniä katuja kohti keskustaa ja väsymyksestä huolimatta olin jotenkin hyvällä mielellä siitä että Manila ei ollutkaan niin ankea paikka kuin olin pelännyt. Päädyin lopulta Rizal puistoon, joka on nimetty itsenäistymisprosessia johtaneen kansallissankarin mukaan. Varsin näyttävä ja hyvin hoidettu puisto, joka edelleen vahvisti positiivista ensivaikutelmaa Manilasta.

Maksoin pienen pääsymaksun ja kävin kävelemässä myös kiinalaisessa puutarhassa. Sekaisassa väsymyksen tilassa istuin hetken lukemassa kiinalaisia elämänviisauksia kivilaatoista ja pohdin muka syvällisiä, kunnes tajusin vain lähinnä miettiväni koska pääsisin nukkumaan.

"Nothing is written in the stone"

Valtaosa puistosta oli omistettu kansallisaattelle ja pitkällä kävelykujalla oli patsaita "itsenäisyyden esitaistelijoille" eli eri siirtomaaherroja vastustaneille kapinallisille joista useimmat päättivät päivänsä juurikin tällä paikalla sijainneella hirttolavalla. Kaikissa laatoissa oli pieni tarina mukana, joten vietin melko pitkään kuljeskellen aamuisessa puistossa lukemassa noita pikku tarinoita unohdettujen kapinoiden johtajista.

Palasin puoliltapäivin hostellille ja ajattelin mennä nukkumaan, mutta syystä tai toisesta minua ei enää väsyttänyt yhtään. Kävinkin siis läheisellä ostoskeskuksella, missä taas hämmästelin vartiojiden määrää (ja aseistusta). Jokaisella ovella, käytävällä ja kaupalla oli oma vartijansa, minkä lisäksi ulkona partioi raskaammin aseistettuja väijyjä. Hieman eri meininki kuin Sellossa.

Otettuani kuvan tuli eräs lähellä norkoillut mies kysymään olenko kiinnostunut ammunnasta ja että hän voisi "järjestää aseita"

Ilokseni huomasin melkein kaikkien filippiiniläisten (tai pinoy:den, kuten he itseään kutsuvat) puhuvan ainakin auttavaa englantia, joten jäin juttelemaan näiden kahden herrasmiehen kanssa. Kuullesaan että minäkin olen ollut alalla töissä olivat molemmat heti kiinnostuneita siitä olisiko minulla kontakteja amerikkaan (tai eurooppaan tai minne vain muualle), minne pääsystä he haaveilevat. Miehet vakuuttelivat aseenkäyttötaitojaan, joskin totesin että ainakaan Suomessa ei haulikolle välttämättä olisi ostoskeskuksessa tarvetta. Filippiinit ovat kyllä ikuisia optimisteja tämän ulkomaille pääsyn suhteen, mutta onkin kai ymmärrettävää että se on täällä kaikkien haave. Manilassakin on ylitarjontaa työvoimasta joten palkat ovat todella matalia ja tuloerot käsittämättömän suuria. Nämä paremmalle ostoskeskukselle työskentelevät vartijat tienaavat kertomansa mukaan 700 pesoa 12 tunnin vuorosta. Se on 12 euroa. Hiljaiseksi vetää.

Löysin hostellin vierestä pokeritalon ja syystä tai toisesta mieleni teki kovasti päästä pitkästä aikaa pelaamaan Texas Holdemia. Uskaltauduin juttelemaan ovella seisoskelleille vartijoille, jotka pinoylle ominaiseen ylikohteliaaseen tyyliin kehottivat minua peremmälle, tosin vasta varmistettuaan että en vie sisälle käsiasetta. Paikka oli sisältä kuitenkin hyvinkin viihtyisä ja pöydissä istui ihan tavallisen näköisiä siististi pukeutuneita filippiinoja lätkimässä korttia. Panokset olivat todella pieniä (perus stacki maksoi n. 8euroa) joten päätin istua pöytään. Ihmetyksekseni kukaan ei ollut kummastunut läsnäolostani (myöhemmin näin pari muutakin ulkomaalaista samassa paikassa), joten oli oikeastaan todella hauskaa istua siellä lyömässä korttia. Suurin osa keskustelusta käytiin paikallisella Tagalogin kielellä, mutta välillä vitsiä heitettiin kohteliaisuudesta myös englanniksi. Tagalogiakin on hauska kuunnella koska se on sekoitus paikallista kieltä, espanjaa ja englantia. Vaikka 90% asiasta menee ohi pystyy ainakin ymmärtämään aiheen kun kuulee välillä pari sanaa englantia.

Pokeritaitoni (jos sellaisia on ollut joskus) olivat pahasti ruosteessa ja lisäksi olin todella väsynyt, joten pelasin pääsääntöisesti aika huonosti. Onni oli kuitenkin puolellani ja voitin puhtaasti tuurilla useammankin "ison" potin. Sen verran hävetti kuitenkin moinen, että päätin pelata kaiken pois ja tippasin samalla runsaasti jakajia. Paikalliset ilmeisesti huomasivat että en pelaa rahasta (ja tippaan kuten hyvä tapa sanoo), joten olin ilmeisen tervetullutta vaihtelua pöydässä. Istuin lätkimässä korttia melkein 3 tuntia pelimerkkien huvetessa tasaisesti. Lopulta totesin olevani niin väsynyt että haluan vain päästä nukkumaan. Onnituttuani häviämään loputkin pelimerkkini ja ollessani lähdössä pois kyselivät pelikaverini vielä jos olisin halunnut lähteä heidän kanssaan toiseen paikkaan pelaamaan. Olin otettu tarjouksesta, mutta selitin vasta saapuneeni Manilaan edellisenä yönä ja tarvitsevani unta. Ilm. hyvästä tippaamisesta ilahtuneet jakajat toivottelivat vielä lähtiessä tervetulleeksi uudestaan. Hauska ilta ja järjestelmällinen häviämisenikin johti vain tuon 8 euron tappioon. Ei siis kovin kallista viihdettä.

Nukuin pitkälle seuraavaan päivään ja käytin suurimman osan iltapäivästä vain kaupungilla maleksien. Etsin salia, mutta ainut löytämäni kunnon sali maksoi enemmän kuin päivän ruuat ja asuminen yhteensä. Paikallisten sali oli alta euron, mutta se oli todella pieni ja oli niin täynnä ettei sisään meinannut mahtua. Lisäksi koko sali kirjaimellisesti pysähtyi tuijottamaan minua kun kävelin luukulle kysymään hintaa. 

Illalla menin läppärivaikeuksien takia nettikahvilaan, mikä oli aivan kuin tuo Thaimaassa kuvailemani paikka. Kaikki nuoret tuntuvat pelaavan täällä tietokonepelejä ja vieläpä aivan samoja kuin Suomessa. Istuin koneella ja naureskelin sille että täällä kaikki pelaavat Dota nimistä peliä (siis sitä ensimmäistä), joka on Suomessa jo ajat sitten väistynyt uudempien tieltä. Kysyin saisinko tulla mukaan peliin, mitä pojat eivät ihan heti ymmärtäneet, mutta kun tottuneesti klikkailin pelin auki ja hyppäsin peliin nimimerkillä "Finland" keräsin heti suuren joukon pikkupoikia yleisöksi. Hauskaa oli pelata. Kukapa olisi arvannut että lukioaikojen nörtteilystä olisi ollut "hyötyä" täällä Filippiineillä vuonna 2013. Onhan se vähän hullua tulla toiselle puolelle maailmaa ja päätyä käyttämään monta tuntia pelaten pimeässä huoneessa tietokonetta, mutta kai tuokin on jonkinlaista kontaktia paikallisiin. Pelaaminen (jonka täytyy suhteessa olla näille paikallisille todella kallista) on naurettavan halpaa; 3 tuntia peliaikaa maksoi n. 50centtiä. Mietin jopa olisinko kohteliaisuudesta maksanut pelikaverienikin laskut, mutta totesin että ehkä  parempi elää maassa maan tavalla.

Illalla ei väsyttänyt joten jäin juttelemaan hostellin yötyöntekijän, paikallisen Brianin, kanssa. Mari on kommenteissa patistanut minua tutustumaan paikallisiin, mutta olen kyllä mielestäni aina ottanut kontaktia heihin. Tällä reissulla ei vain yksinkertaisesti ole juuri tullut tavattua mainitsemisen arvoisia paikallisia. Brianin kanssa käymästä keskustelustamme voisi puolestaan kirjoittaa pitkäänkin. Ero on siinä että nämä hostellin työntekijätkin ovat vähintään lukionkäyneitä, jokseenkin länsimaalaisesta kulttuurista (ovat samalla aaltopituudella edes osittain) ja puhuvat erittäin hyvää englantia. 

Voisin tiivistää koko keskustelun vain ylipäätään siihen että maailma on kyllä todella epäreilu paikka. Filippiineillä ei tavallista työtä tekevällä ole juuri mahdollisuuksia edes keskiluokkaiseen elintasoon ja ihmiset kyllä tiedostavat sen, mutta vaihtoehtojakaan ei ole. Nämä työntekijät ovat selvästikkin verrattaen hyvässä työssä, mutta tienaavat silti vain alle euron tunnissa ja tekevät 12h päiviä. Sohvalla nukkui toinen työntekijä Maya, jonka kovasti odotetut vapaat olivat alkaneet illalla, mutta hän ei voinut enää mennä kotiin koska "se ei ole turvallista edes paikalliselle naiselle" ja taksi olisi maksanut puolen päivän palkan. Vaikka täällä kukaan ei syyllistä niin kyllä näitä juttuja kuullessaan tuntee itsensä aina vain uudestaan häpeällisen etuoikeutetuksi. Mieleni teki tarjoutua maksamaan Mayalle taksi kotiin, mutta faktaa on että tuokin asia on pisara meressä, eikä asiassa tuntunut olevan mitään erikoista tai murehdittavaa paikallisten silmissä, koska näin ne asiat vain ovat. Brian itse haaveili pääsevänsä veljensä tavoin kansainväliselle laivalle keittiöön apupojaksi tai tiskaajaksi, sillä siellä kaikki kulut on maksettu ja tuntipalkkakin voi olla "monta dollaria". Veli kuulemma saa jopa rahaa säästöön vaikka auttaa perhettä kotimaassa. Kyllä näitä juttuja kuunnellessa ne omat vähän roposet pankkitilillä saavat ihan uuden arvon.

Kaikista uskomattomin epäoikeus oli kuitenkin mielestäni naapuriravintolan vartija, jonka kanssa tuli juteltua usein terassilla käydessä. Mies oli illalla harvinaisen allapäin ja kysyin mikä aina iloiseen mieheen on mennyt. Selvisi että edellisenä iltana kukaan ei ollut tullut vapauttamaan häntä vuorosta ja hän ei ollut saanut ketään kiinni puhelimitse. Koska ravintolalla pitää olla aina vartija ovella niin hän oli jäänyt 12h vuoronsa jälkeen tekemään toisen 12h vuoron ja odotteli nyt seuraavassa omassa vuorossaan vaihtomiestä (jonka olisi pitänyt jo ilmeisesti tulla). Mies oli seissyt ravintolan edessä tuossa vaiheessa yli 30 tuntia ja näin hänet siellä vielä muutamaa tuntia myöhemmin. Kysyin miksi hän on töissä tuommoissessa paikassa tai ei vain lähde kotiin, mutta kuulemma vaihtoehtoja ei ole ja hän ei halua riskeerata työpaikkaansa. Koulutusta miehellä ei ollut ja hän kertoi tienaavansa 200 pesoa päivässä. En ollut uskoa summaa ja mieskin vielä tarkasti toiselta että hän varmasti sanoi oikean luvun. Hän siis tienaa 12h vuorossa alle 4 euroa. Saman verran kuin minä olin käyttänyt ateriaan jonka söin hänen kanssaan jutellessa. Ja me suomalaisetko muka olemme ahkeria ja nöyriä työntekijöitä?

Kunnioitukeni tälle miehelle. Ei olisi ensin halunnut kuvaan kun  "Mitä ne sinun ystäväsi mahtavat miettiä kun näyttän näin väsyneeltä ja tukka on huonosti

Kolmaskin päivä meni lähinnä hostellilla notkuessa. Kävin Robinsson Mall:illa ostamassa hieman uusia (parempia) vaatteita, mutta sateisena päivänä ei tehnyt mieli juuri liikkua kaupungilla. Täällä on käynnissä Taifuuni kausi ja tulevalla viikolla 3 myrskyä tiedossa saa nähdä seuraako niistä mitään mielenkiintoista.   Eräältä kanadalaiselta mieheltä joka oli kiertänyt jo 8 kuukautta Filippiinejä oli edellisellä viikolla varastettu passi ja hän oli jumissa hostellilla, joten päädyimme juttelemaan pitkään maasta ja matkailusta. Siirryimme lopulta jatkamaan juttua hostellin baaritiskille, missä seuraamme liittyi hostellin omistaja, nuori filippiiniläiskanadalainen nainen. Ilm. hän oli aidosti kiinnostunut näkemyksistämme hostellin jne. suhteen (koska humalainen seuramme ei ainakaan voinut olla kovin kutsuvaa) ja juttelimme pitkälle iltaan. Vicky tarjosi meille näkemyksistämme koko illan happy hour hinnoilla, mikä johti melko hämärään lopputulokseen. Päädyimmekin vain hengailemaan hostellilla koko illan, sillä täällä ei viitsi oikein lähteä sivukaduille juomaan ja useimmat anniskeluravintolat tälläkin alueella (kuten aasiassa kaikkien länkkärihotellien lähellä) ovat keskittyneet lihan myymiseen. Juomatoverini Waden painuessa nukkumaan siirryin paikallisten pöytään istumaan ja vaikka juttuni varmaan olivat sitäkin huonompia tuossa vaiheessa iltaa oli seurani ilmeisesti tervetullutta. 

Jossain vaiheessa keskustelu päätyi ruokaan ja paikalliset päättivät että minun on maistettava erilaisia katukauppiaiden myymiä herkkupaloja. Suurin osa olikin varsin hyviä, mutta päälimmäisenä jäi mieleen kuvassa oleva kypsytetty kananmuna, joka on siis jo osittain pieni kana. Maistui ihan kananmunalta, mutta koostumus oli hieman lihamainen ja kuvottavan näköinen. Ilman alkuillan rommikolatarjoilua olisi tuskin maistunut.

Tänään on krapula. Ei ole tullut reissussa juuri juotua paria enempää (viimeksi Vang Viengissä, Kippis Perkele!) ja tämänpäiväiset olotilat mielessä ei myöskään tule juuri juotua lähitulevaisuudessa. Koko ilta maksoi kuitenkin vain n. 15e ja en edes halua muistella mitä kaikkea tuli juotua.

Tänään illalla kohti Palawanin saarta ja Puerto Princessaa, missä toivottavasti löytyy taas oikeita aktiviteetteja ja ehkä sukeltamista. Manila on lysti mesta ja tulenkin tänne vielä takaisin ennen maasta poistumista!