perjantai 14. kesäkuuta 2013

Avara luonto - Danum Valley

Sääntö numero 1: Pidä kamera aina mukana! 
Villieläimet eivät tottele näytösaikoja

Tutkimuskeskuksen minibussi lähti iltapäivällä Lahad Datusta kohti Danumin sumuista laaksoa. Kyydissä oli minun lisäkseni kolme muuta ”turistia” ja jäljelle jäänyt tila täytettiin laaksoon vietävillä elintarvikkeilla. Puolen tunnin ajelun jälkeen masentavat öljypalmuviljelmät vihdoin loppuivat ja ympärillämme alkoi näkyä yhä isompia puita. Käännyimme lopulta pienelle hiekkatielle, jota hetken kuljettuamme saavuimme suojelualueen portille. Kuski kävi ilmoittamassa saapumisestamme ja pääsimme jatkamaan kohti tutkimuskeskusta.

Ajaessamme syvemmälle metsään kävi tie yhä pienemmäksi. Tien reunoilla viidakko nousi pystysuorana muurina korkeuksiin muistuttaen lähes rakennuksen seinämiä. Sanonta ”Asfalttiviidakko” on ymmärrettävä, sillä sademetsä todellakin vaikutti paikoin samalta kuin olisi ajanut kahden vierekkäisen kerrostalon välissä. Juttelin alkumatkasta kyydissä olleen Danielin kanssa, mutta hiljenimme pian molemmat katselemaan ohi lipuvia näkymiä.

Ajoimme pian portin jälkeen ohi viimeisestä ihmisasutuksesta, minkä jälkeen 50km matkalla tutkimuskeskukselle emme tien lisäksi nähneet minkäänlaisia merkkejä ihmisen olemassaolosta. Sanat tai kuvat eivät riitä kuvailemaan tätä paikkaa; Danum Valley on jotain puhdasta ja aitoa. Minulle koskemattomaan sademetsään pääseminen on ollut haave ja unelma, mutta luulenpa että kuka tahansa mykistyy näiden näkymien edessä. Yritimme kaikki tietysti kuumeisesti katsella metsään villieläinten toivossa, mutta lukuunottamatta muutamaa tien ylittänyttä apinaa emme nähneet juuri muuta kuin vihreän kasvillisuuden muurin ympärillämme.

Auto jarrutti yllättäen ja säikähdyksestä selvittyäni ehdin juuri ja juuri nähdä tien ylittäneen kissaeläimen häviävän viidakkoon. Tajusin kyseessä olevan jotain poikkeuksellista koska autossa mukana ollut henkilökuntakin oli yllättynyt ja kaivoi kameroitaan esiin. Auto rullasi hiljalleen eteenpäin kohti paikkaa johon kissapeto oli kadonnut. Ajattelin otuksen olevan jo kaukana viidakon kätköissä, mutta avasin silti jostain syystä sivuikkunan nähdäkseni paremmin. Ajoimme hitaasti ohi tuosta aukosta kasvillisuudessa, mutta eläintä ei enää näkynyt. Katsoessani takaviitoon näin kuitenkin kissapedon kurkaavan pitkien heinien seasta ja pyysin kuskia pysäyttämään. Syystä tai toisesta leopardi palasi meitä pelkäämättä tielle ja ylitti tien takaamme. Onnistuin ottamaan avoimen ikkunan kautta sarjan kuvia tästä uhanalaisesta suurpedosta, jonka vain aniharva täällä työskenteleväkään pääsee näkemään. 




Olin ainut joka sai ”hyviä” kuvia eläimestä, koska istuin takana ja minulla oli kamera ulkona ikkunasta. En tosin tajunnut näkemäni harvinaisuutta ennenkuin moni tutkimusasemalla työskenteleväkin pyysi saada kuvat päivänvalossa nähdystä ”clouded leopardista” käyttöönsä. Mikä mahtava paikka ja mikä mahtava tuuri! Olin jo nyt, menomatkalla, enemmän kuin tyytyväinen päätökseeni nähdä kaikki vaiva päästäkseni tänne!

Loppumatka menikin näkemästämme puhuessa ja saavuimme kuin huomaamatta itse tutkimusasemalle. Danum Valley Field Center osoittautui joukoksi harvaan rakennettuja rakennuksia, joita viidakko ympäröi joka puolelta. Tapasin Antonin sekä tämän työkaverit Alicen ja Kylen majoituksellamme ja he tarjoutuisvat vielä näyttämään paikkoja illan hämärtyessä. Kävimme kiertämässä rakennukset läpi ja Anton näytti paikkoja joissa oli aiempina nähnyt eri eläimiä. Keskustelu kuitenkin palasi aina uudestaan tuohon näkemäämme clouded leopardiin, sillä kaikki kolme olivat silminnähden kateellisia siitä että me turistit pääsimme näkemään moisen ja vieläpä päivänvalossa!

Illan hämärtyessä ympäröivä viidakko heräsi uudella tavalla eloon hyönteisten aloittaessa sirityksensä ja lepakkojen ilmestyessä kaartelemaan pimeydessä. Sademetsä näytti myös arvaamattomuutensa kun yhtäkkiä alkoi sataa kaatamalla. Lähestyvä rankkasade kuulosti aivan lähestyvältä autolta tai vastaavalta ”fuum-Fuum-FUUM”. Antonilla oli mukana kallis järjestelmäkameransa, joten juoksimme sateelta suojaan dormi rakennuksen terassille. Loppuilta menikin niitä näitä jutellessa ja Antonin pyydystäessä erilaisia hyönteisiä nähtäväksemme (postaan öttiäiskuvat erikseen).


Kadun suuresti että myin (halvan) Petterin kanssa Laosista ostamamme otsalampun eräälle saksalaiselle, sillä tuo lamppu oli paljon parempi kuin oma pikku ledivaloni. 

Heräsimme Danielin kanssa jo aamu viideksi, sillä olimme varanneet aamuksi ”sunrise”-ajelun läheiselle näköalatornille. Seisoimme otsalamppuinemme pimeydessä, mutta puolen tunnin odottelusta huolimatta kukaan ei ilmestynyt noutamaan meitä. (myöhemmin meille kerrottiin ”auton menneen rikki”, mutta ilmeisesti joku vain nukkui pommiin). Daniel meni pettyneenä nukkumaan, mutta aamuhämärään heräävä sademetsä kiehtoi minua ja päätin lähteä etsimään läheistä näköalatasannetta viereiseltä luontopolulta. 

Pimeässä sademetsässä kulkeminen oli kieltämättä mielikuvitusta stimuloiva elämys. Jouduin jatkuvasti muistuttamaan itseäni että metsässä ei asu mitään yliluonnollista, vaan ainoastaan vain hieman kuolemaksi olevia leopardeja, norsuja ja sarvikuonoja. Luotin kuitenkin siihen että suomalaiset eivät kuulu moisten otusten ruokalistalle. Täytyy tosin todeta ettei näitä harvinaisuuksia koskaan ole nähty näin lähellä keskusta. Suurin uhka viidakossa onkin eksyminen, eikä poluilta auta lähteä yhtään sivuun ilman GPS laitetta.

Konkreettisimmaksi vaaraksi osoittautuivat kuitenkin Danum Valleyn ylpeys; iilimadot. Iilimatoja on sademetsässä kaikkialla: maassa, ruohossa, lehdissä jne. Nämä eivät myöskään ole mitään tavallisia iilimatoja vaan älyttömän nopeita ja ketteriä hyypiöitä, jotka ryömivät kenkiä pitkin kimppuun mikäli pysähtyy liian pitkäksi aikaa paikalleen tai hipaiseekaan kasvustoa. Tungin lahkeet sukkiin ohjeiden mukaisesti ja olin lähes vainoharhainen tarkastaessani housujani jatkuvasti taskulampun valossa. Muutama veijari yrittikin housunlahjetta pitkin ylöspäin, mutta sain ne onneksi nypittyä pois ennen kuin ehtivät paidan alle.

Veriryöväri väijymässä uhria

Kävelin aamuhämärässä pitkin luontopolkua kuunnellen heräävän metsän ääniä. En nähnyt mitään eläimiä pimeässä, mutta ainakin muutaman kerran lähistöltä lähti jokin isompi otus rymistelemään kauemmaksi. Lopulta löysin "Platform"in eli yhteen korkeimmista puista rakennetun näköalatasanteen. Kiipesin vauhdilla tikapuut ylös sillä aurinko oli juuri nousemassa. Puu osoittautui vielä korkeammaksi kuin olin ajatellut ja päästessäni vihdoin hikisenä ylös olivat voimat jo vähissä.

Sumuinen sademetsä oli tuolta puutasanteelta nähtynä aivan kuin luontodokumentista. Korkeiden puiden välistä nouseva aurinko, joka muutti harmauden hiljalleen vihreäksi lehtipuiden mereksi oli ehkä yksi kauneimpia näkyjä koskaan.  Panoramakuvat näyttävät paremmilta auki klikattuina.

Kömpelö yritys ikuistaa hetki 

Istuin tasanteella toista tuntia ottaen valokuvia ja katsellen sademetsää ylhäältä päin. Toivoin näkeväni apinoita tai tukaaneja (hornbill ei taida olla tukaani vaan sen lähisukulainen, mutta käytän silti sitä sanaa), mutta pieneksi pettymyksekseni en nähnyt kuin pikkulintuja ympärillä.



Olin kävelemässä takaisin majapaikallemme, kun aamu-unilta noussut Daniel käveli vastaani. Hehkutin platformia aikani ja Daniel päättikin lähteä kameroineen ja kiikareinee sinne. Päätin lähteä mukaan vaikka olin juuri päässyt takaisin ja pyysin Danielia odottamaan, jotta ehtisin napata aamupalaa mukaani. Kävelimme yhdessä takaisin platformille ja kiipesin uudestaan ylös huolimatta siitä että käteni olivat todella väsyneet jo ensimmäisestä kiipeämisestä. Istuimme ylhäällä lähemmäs tunnin katsellen viidakkoon ja näimme kaukaa lauman apinoita, jotka onnistuimme kiikareilla tunnistamana gibboneiksi. Apinat olivat kuitenkin liian kaukana että niitä olisi voinut kunnolla seurata saatika valokuvata.

Tasanteen lähestyessä löytyi taas hymyäkin

Vihreä on maa

Kiersimme vielä tunnin verran luontopolkuja, mutta muutaman erikoisen hyönteisen ja fasaanin lisäksi 
emme nähneet mitään, vaikka elämän monimuotoisuus tuntuu ja kuuluu kaikkialla. Viidakko on niin tiheää, että metsässä on itseasiassa paljon vaikeampi bongata mitään kuin kuistilla istumalla. Päivä kului kuin itsestään lähimaastoja kierrellen (huolimatta siitä että metsäpoluilla kulkeminen on todella rankkaa ylikostean ja kuuman ilman vuoksi).  

Silta luontopolulle, "iilimatojen alueelle"

Keskuksen laitamilla bongattu villisika


Palattuamme yöpaikalle menin suihkuun ja havaitsin yhden perkeleistä läpäisseen puolustukseni, sillä kaulallani roikkui muhkeaksi itsensä imenyt iilimato. Nappasin otuksen irti (kuulemma niitä ei pitäisi polttaa eikä suolata, sillä silloin ne "oksentavat" ihon alle"). Verenimijä oli helppo poistaa, mutta imukohta jatkoi verenvuotamista ties kuinka pitkään. Ilm. tuo veren hyytymistä estävä aine jota iilimato imukohtaan sylkee on erittäin pitkäkestoista.

Imukohta 3 tuntia myöhemmin. Luonnollista kuppausta

Illalla lähdimme vielä opastetulle yöajelulle. Metsänvartija seisoi kanssamme lava-autossa ja etsi valonheittimellä puista eläimiä. Emme parin tunnin ajelulla kuitenkaan nähneet kuin oravan ja civettikissan (joista molemmista ehdin nähdä suunilleen hännän), sekä muutamia lintuja. Muut olivat pettyneitä ajeluun, mutta minusta jeepin lavalla seisominen ja metsän halki ajaminen oli jo itsessään upeaa ajanvietettä.

Yöretki ei tuottanut kovin kummoisia kuvia
Yöunet jäivät lyhyiksi sillä tuo auringonnousuajelumme oli siirretty seuraavalle päivälle. Tällä kertaa auto saapui ajallaan ja vei meidät n. 10km päässä olleelle sääasemalle, jonka viereen oli rakennettu korkea lintutorni. Emme tälläkään kertaa bonganneet metsäneläviä, mutta sumuinen laakso oli koko rahan arvoinen näky. 


Otin pienet yöunet ja siirryin ravintolan terassille lukemaan loppuun KK:sta ostamani kirjan; Mario Vargas Llosan "The Dream Of The Celt". Kelpo kirja, jonka päähenkilön seikkailuihin Amazonilla ja Congossa oli helppo samaistua täällä trooppisen sademetsän keskellä. Lukukokemusta eivät ainakaan huonontaneet lähipuissa ruokailevat suuret perhoset ja spiderhunterit (kolibrin kaltainen pikkulintu).


Olin uppoutuneena kirjaani kun yksi tarjoilijoista tuli viereeni osoittelemaan metsään. Hetken heiluvia puita seurailtuani näin kuin näinkin puussa ruokailevan orangin! Luonnonvaraisen orangin näkeminen oli toiveeni tänne tullessani, mutta ne eivät ole jokapäiväinen näky edes täällä, joten olin todella iloinen lähtiessäni lähemmäksi kamerani kanssa.


 Pääsin melko lähelle ruokailevaa apinaa ja sain muutaman kelpo kuvan napattua siitä. Suurikokoinen naaras istui rauhassa hedelmäpuussa minusta piittaamatta, joten katselin sitä aikani. Olin kuitenkin vain shortseissa ja sandaaleissa, joten en jaksanut kauaa iilimatojen väistelemistä aluskasvillisuudessa. Huikea fiilis seisoa siellä puiden alla ruokailevaa orankia katsellen!

Antonin palattua viidakosta (olivat kävelleet 3 tuntia asentamaan riistakameraa). Kävelimme alueella valokuvattavaa etsien. Onneksemme orankikin oli edelleen lähimaastossa (innokkaista valokuvaajista huolimatta) ja Anton onnistui ottamaan siitä muutaman paremman kuvan objektiivillaan. (minulla on nuo kuvat mutta blogger ei niitä hyväksy. Niinpä muuta päivän aikana nähtyä.


Sambarin peura


Iso monitor lizard 

Pääsin päästä Alicen, Kylen ja Antonin mukaan seuraavana päivänä. Olin toivonut pääseväni mukaan asentamaan riistakameraa, mutta tällä kertaa vuorossa oli tutkimukseen liittyvää kasvillisuustutkimusta (porukka tutkii millaisia siemeniä eri "tasoisissa" metsissä on ja miten se vaikuttaa aluskasvillisuuteen ja nisäkkäisiin. Eli koskematon sademetsä vs. n. 15v sitten hakattu palautuva sademetsä). Kävelimme n. 40min viidakossa ja vaikka tuo oli kaikkien muiden mielestä "vaihteeksi mukavan lyhyt matka" niin itse jouduin puremaan hammasta että pysyin mukana. Puunrunkojen yli hyppiminen ja mutaisissa rinteissä tasapainoilu, puhumattakaan ojien yli kahlaamisesta oli tottumattomalle rankkaa puuhaa.


Lopulta pääsimme tutkimuspaikalle, johon Kyle ja Alice olivat aiemmin merkinneet neliömetreittäin ison alueen aluskasvillisuutta. Noista "ruuduista" on tarkoitus laskea kaikki puuntaimet, merkitä ne ja seurata niiden kasvamista lähivuodet. Olisin tietysti halunnut auttaa ja olla siten edes hetken osa tärkeää tutkimusta, mutta puiden laskemisen lisäksi niistä piti tunnistaa laji, sekä merkitä ylös yksityiskohdat (mistä en ymmärtänyt lukiobiologialla mitään). Päädyin siis tutkimaan lähimaastoa aikani, kunnes päätin antaa tutkijoille työrauhan ja suuntasin omaan rauhalliseen tahtiin läpi vaikeakulkuisen sademetsän.

Kyle opastaa Antonia ruudukolla (punaiset merkkinauhat maassa) 
 Palasin takaisin tutkimuskeskukselle ja näin joen rantaan kokoontuneen poikkeuksellisen paljon ihmisiä. Mennessäni lähemmäs näin läheisessä puussa orangin istuskelemassa. Laiskasti hedelmiä popsiva otus tuijotteli meitä eikä näyttänyt häiriintyvän saamastaan huomiosta. Oranki pysyi lähimaastossa koko päivän, joten näin sen vielä uudestaan muutamaan kertaan eri puissa.

Istuskelin iltaa ravintolalla katsellen läheisissä puissa peuhaavaa macaque apinoiden laumaa. Kuuntelin myös ympärillä istuvien juttuja ja koin pientä haikeutta näiden ihmisten ympäröimänä. Meitä turisteja täällä on ollut vain 5-10 kun taas tutkijoita on parikymmentä. En oikeasti haluaisi viettää kuukausi tolkulla alkeellisissa oloissa viidakon vitsauksista kärsien, mutta nämä akateemiset ja luonnonrakkaat ihmiset ovat kyllä jotain mitä kunnioitan. Ilmeisen monet täällä olevat tutkijat ja vierailevat henkilöt ovat oman alansa auktoriteetteja ja täytyy myöntää etten ymmärtänyt läheskään kaikkea käynnissä olleista murahais- tai lintukeskusteluista vaikka mielessäni leikinkin olevani osana tätä yhteisöä.

Istuimme viimeisen illan terassilla ja nostimme Antonin kanssa jäähyväismaljat toistaiseksi. Lupasin tarjota oluen seuraavalla kerralla kun tapaamme, missä se sitten ikinä tapahtuukaan!

Aamulla jouduin hyvästelemään Danum Valleyn, jonka voin vilpittömästi sanoa olevan yksi upeimmista (ellei upein) paikoista, joissa olen ikinä käynyt. Kävellessäni minibussille saapui aivan majapaikkamme viereen vielä yksi oranki sanomaan hyvästit ilokseni. (tarkkasilmäiset saattavat bongata sen takana olevasta puusta)


Kiitos Danum. Toivottavasti vielä joskus palaan ja toivottavasti vielä silloinkin näitä metsiä asuttavat jo sukupuuton partaalla olevat Sumatran sarvikuonot ja pygmi elefanttit, puhumattakaan orangeista ja leopardeista! 

2 kommenttia:

  1. Todella hienoja kuvia, sinulla on selvästi silmää. Ja tarinasta välittyi hyvin kokemus kokonaan "toisesta maailmasta". Kuka tuon tutkimuslaitoksen muuten omistaa ja ylläpitää? Muistan, että jo silloin kahdeksan vuotta sitten meidän luonto-oppaamme pelkäsivät "öljymetsien" tuhoavan koko viidakon. Eli ovatko paikalliset luonnonsuojelujärjestöt saaneet voimaa vai tuleeko tuki ulkomailta?

    VastaaPoista
  2. Kiitos! En ole ikinä ollut kiinnostunut valokuvauksesta, mutta luontokuvaus voisi olla mun juttu. Siinä kun on enemmänkin kyse eläinten löytämisestä ja sitten parhaan toivomisesta kuin sommittelusta ja kuvauskohteiden etsimisestä.

    Danum Valley on ymmärtääkseni vain "conservation area" ei varsinaisesti luonnonpuisto. WWF on tehnyt työtä saadakseen siitä kansallispuiston, mutta tällä hetkellä se on ilm. vain Sabahin osavaltion omistuksessa. Ilm WWF ja kansainväliset järjestöt + yliopistot rahoittavat ja vaikuttavat tuolla, mutta ikävä kyllä tämäkään paikka ei ole pyhä; lain mukaan Sabahin edustajisto voi 2/3 enemmistöllä valtuutta hakkuita alueella, vaikka näin ei ilm. vuoden 1995 jälkeen ole tehtykkään.

    Tämä todellakin on toinen maailma, toivottavasti se säilyy täällä tälläisenään!

    VastaaPoista