Sadan ja yhden yön tarinoita

100 päivää reissussa

Merkkipäivän kunniaksi kokosin pienen +/- listan tähän astisten fiilisten perusteella

Nousussa:

+Sää; ei ole vielä päässyt pilaamaan ainuttakaan päivää

+Sukeltaminen

+Vastoinkäymättömyys; toistaiseksi ei ole sattunut mitään kovin ikimuistoisia vastoinkäymisiä

+Reppureissaajat; hostelleissa ja tien päällä tavattu porukka on pääsääntöiseisesti huippua

+Google map / Wikivoyage; Internetin aikakaudella ei tarvita matkaoppaita

+Rusketus; ei enää tarvetta aurinkorasvalle

+Ilmasto; Manner-Aasian jälkeen saariston ilmasto on ihanan raikas

+Aurinkorannat ja lämmin vesi

+/- Hostellit. Halpaa majoitusta ja hyvää porukkaa, mutta liian usein huoneeseen mahtuu yksi urpo, joka pilaa kaikkien yöunet

+/- Ruoka. Alkumatka meni huonoissa ruuissa ja en edelleenkään ole paikallisen ruuan suurin ystävä, mutta viime viikot on sentään tullut syötyä kunnolla

+/- Aasialaiset. Aina ei vaan ymmärrä.

-Tietokoneet, ovat tuottaneet tähän mennessä eniten päänvaivaa reissussa

-Sairastelu, viimeisin kuukausi sentään terveenä

-Kunto, saleja ei tahdo löytyä mistään, joten kunto on rapistumassa

-Roskat, luonto on jäämässä muoviroskavyöryn alle

-Taksikuskit, ovat ilmeisesti kaikkialla maailmassa samanlaisia

-Light limut, löytyessäänkin ne ovat kaksi kertaa normaaleja kalliimpia

-Gangnam style / PSY. Koska internetmaailma piti hauskana typerän tanssin esittänyttä korealaista ja päätti tehdä siitä maailman suurimman hoaxin, niin aasialaiset ovat vihdoin saaneet jotain mistä olla ylpeitä. Gangam style (ja siitä tehdyt sadat coverit) soi kaikkialla, kovaa ja kokoajan. Pää hajoaa.

Esimerkki eilliseltä, aasialainen jota en ymmärrä (joka ei ymmärrä)

Tapasin aamulla Skuba junkiesin porukan satamassa ja lähdettiin kohti saaria pikaveneellä. Tällä kertaa porukassa oli kuusi hupisukeltajaa ja sain siis ensimmäisen kosketuksen isommassa porukassa sukeltamiseen. Jostain syystä ”saman tasoiset” sukeltajat laitetaan aina pareiksi, joten tällä kertaa buddyni oli joku viisitoista kertaa sukeltanut saksalainen. Mukava heppu, mutta onneton sukeltaja. Koko sukellus olikin lähinnä muiden väistelyä. Kun sukellan omaan tahtiin niin homma on todella helppoa, mutta silloin kun joutuu jatkuvasti väistelemään muita ja muuttamaan suuntaansa on vaikea keskittyä mihinkään muuhun. Parini onnistui vieläpä muutamaan kertaan polkemaan koralleja osuessaan pohjaan minun katsoessani surullisena vierestä. Toisaalta laitan vähän syytä myös ohjaajalle; jos jengi ei ole sukeltanut pitkään aikaan niin ensimmäistä sukellusta ei pitäisi tehdä tyyliin ”laittakaa kamat päälle ja seuratkaa”. Selvästikkin porukalla menee aina aikaa tottua uusiin varusteisiin jne.

Mitäs me räpeltäjät

Toinen sukellus olikin jo paljon parempi, vaikka parini edelleenkin tuli jatkuvasti iholle. Toki ideana on pysy lähekkäin, mutta jouduin ottamaan jatkuvasti etäisyytä hepun uidessa aivan vieressä. Sukelsimme verrattaen matalassa, joten uuden karhea sukellustietokoneen johon päätin investoida kertoi sukeltaneemme kokonaiset 58min, mikä korvasi hieman parista aiheutuvaa harmia.

 

Suunto, suosi suomalaista!

Viimeinen sukellus hyvitti paljon kahta ensimmäistä. Tällä kertaa sukelsimme vain neljällä hengellä ja suuntasimme lähistöllä olevan kelluvan ravintolan alle. Tämä suurikokoinen ”platform”varjosti ison alueen merta ja sen alle sukeltaessa tuntui kuin olisi ollut hyvinkin syvällä. Möykkäävät moottorit ja hämärä tekivät ympäristöstä jotenkin epätodellisen. Hämärässä lymyili valtava kalaparvi, jonka keskellä sukelsimme aikamme ennen riutalle palaamista. On se sukeltaminen huononakin päivänä äärimmäisen hauskaa!

Kalaparvi kuin yksi elävä olento

Pidin yhden päivän väliä kaikista aktiviteeteista ja tyydyin vain käymään salilla (kävelin tunnin Likasiin ja tunnin takaisin, harvoin saa nähdä yhtä paljon vaivaa salin takia) ja kirjakaupassa. Olen toistaiseksi hylännyt toiveet e-readerista joten pitää vaan tuhlata rahojaan nyt tavallisiin kirjoihin. Illalla kävinne vielä syömässä uusien hostellituttujen kanssa. Pari englantilaista heppua jotka olivat moottoripyörämatkalla täällä pohjois Borneossa. Mukavia tyyppejä, harmi että tuttavuus jäi lyhyeksi jatkaessamme aamulla eri suuntiin.

Olisin voinut myös lentää Etelä-Borneoon, mutta päätin että voin yhtä hyvin viettää muutaman päivän busseissa maisemista ja paikallisesta tunnelmasta nauttien. Niinpä otin aamun ensimmäisen bussin kohti Sandakania, Itä-rannikon vanhaa pääkaupunkia. Bussissa näytettiin taas koko matka leffoja, joista ensimmäinen oli ilm. screeneristä ripattu versio uudesta Fast and Furiousista. N. 10min välein koko ruutu oli sumennettu, mikä ei näyttänyt häiritsevän paikallisia. Haluan nähdä tuon leffan elokuvateatterissa ja yritinkin olla katsomatta. Onneksi istuin aivan bussin takaosassa, missä pystyin melkein rauhassa lukemaan edellisenä päivänä ostamaani kirjaa. En juuri vaivautunut tekemään tuttavuutta paikallisten kanssa huolimatta pitkästä bussimatkasta, joten hämmennyin kun yksi vanhempi herrasmies ojensi vyölaukkunsa lompakkoineen kaikkineen käteeni mennessään vessaan. Ilm. ajatteli että länkkäri on muita luotettavampi laukkuvahti. Neljän tunnin matkustamisen jälkeen pääsimme maakuntien rajalla olevalle checkpointille, missä kaikilta tarkastettiin henkilöpaperit.

Johtuen viimeaikaisista tapahtumista maaseutu on täynnä poliisien vartiopisteitä ja erityisesti laittomasti maassa oleskelevien filippiinien elämästä on tullut vaikeaa. Moni kymmeniäkin vuosia maassa oleskellut laiton siirtolainen on karkotettu separatismin kitkemiseksi. Bussi kuitenkin jatkoi pian kohti Sandakania ja reilun tunnin ajelun jälkeen kuljettaja päästi minut hyppäämään tien laitaan Sepilokissa. Loppumatka muutaman kilometrin päässä olevalle Sepilok Orangutang rehibilitation centerille sujui kätevästi taksilla. Tämä maailmanlaajuisesti tunnettu luontokeskus on tärkeässä osassa yrityksissä pelastaa orangit sukupuutolta. Oranki, paikallisten kielellä Orang - Utang eli Metsän – Mies esiintyy vain Borneon ja Sumatran saarilla. 80% maailman jäljellä olevista 50,000 orangista elää kutistuvalla sademetsävyöhykkeellä täällä Borneossa ja lajin onkin arvioitu olevan ensimmäisenä katoava suurten apinoiden laji. 

Sepilokissa pyritään kuntouttamaan orvoksi jääneitä orankeja takaisin luontoon. Orangit tarvitsevat emoaan aina kuusi vuotiaiksi asti, joten niiden luontoon saattaminen on pitkä prosessi. Sepilokissa orangit siirtyvät hiljalleen aina kauempana asutuksesta oleville ruokinta-asemille kunnes ovat lopulta omavaraisia (ainakin teoriassa)

 

Löysin kamerastani uusia ominaisuuksia! Ensimmäinen (2kuvan) panoramani! Köydet keskellä ei ihan kohtaa mutta mitäs pienistä!

Paikka osoittautui suoraan sanottuna pieneksi pettymykseksi. Luontopolut oli suljettu, joten päärakennuksen lisäksi turisteilla oli pääsy ainoastaan yhdelle lyhyelle luontoreitille, jonka päässä ensimmäinen orankien ruokkimisalue sijaitsi. Paikalla oli parisataa”SILENCE!”-kylteistä piittaamatonta mölisevää aasialaisturistia (hämmästyksekseni ei juuri ollenkaan länkkäreitä) ja missään ei näkynyt ainuttakaan apinaa tai muuta viidakon asukkia. Ruokkimisaikaan oli vielä puolituntia joten päätin suunnata poistumisreittiä pitkin pois väkijoukosta palatakseni paikalle ruokkimisaikaan. Heti käveltyäni muutaman minuutin pois tuosta ihmis”apinoiden”laumasta viidakko heräsi eloon. Valtavan korkeiden puiden latvoissa näkyi suuria lintuja ja kauempana seurasin jonkunlaisen jättiläisoravan liikkeitä suuressa puussa. Palatessani kohti ruokintapaikkaa pelästyin kun polulle ilmestyi viereisestä pusikosta täysikasvuinen oranki. Kaveri vilkaisi minua ilman sen suurempaa mielenkiintoa ja jatkoi matkaansa polun yli. Parin metrin päästä kulkenut oranssi kummajainen pisti sen verran ihmetyttämään etten ehtinyt edes napata kuvaa kohti ruokintapaikkaa suunnanneesta apinasta.

Palasin iloisena näkemästäni takaisin ruokintapaikalle, missä turistimassa oli kasvanut entistäkin suuremmaksi.

Olen yrittänyt parhaani mukaan välttää paikallisten arvostelemista, sillä onhan tämä heidän kulttuurinsa josta olen tullut nauttimaan, mutta pakko sanoa pari sanaa näistä ihmisistä (joita nyt armotta stereotypioin). Aasialaiset ovat todella usein kaikkea muuta kuin mitä mieleemme tulee paremmin tuntemistamme japanilaisista ja korealaisista. Kaakkoisaasialaiset ja erityisesti kiinalaiset (turistit) tuntuvat toisinaan olevan ihan lapsia. Yhteisestä hyvästä piittaaminen ei tunnu olevan heille ymmärrettävä käsite, mikä näkyy erityisesti hostelleissa. Ehkä Aasialaiset ovat tottuneet elämään niin tiiviissä yhteisössä, että muiden huomioiminen on muuttunut käytännöllisemmäksi ”muista piittaamattomuudeksi”. Meluaminen ja sotkeminen on lähes kaikille kohtaamilleni aasialaisille niin luonnollista etten voi olla toteamatta sitä tässä ääneen vaikka leimautuisinkin rasistiksi.

 Myös hyvin käyttäytyviä suomalaisia lapsia on ikävä. Riku Rantala kirjoitti jokin aikaa sitten kolumnin ”vain suomessa vihataan lapsia” tai jotain sinnepäin, mutta vaikka olen monesta hänen poitistaan samaa mieltä niin pitää todeta että kyllä suomalaisessakin kasvatusperinteessä on puolensa. Lapset täällä ovat todella kurittomia ja äänekkäitä, eikä ketään tunnu haittaavan moinen asia. Kun tuollakin ruokintapaikalla erään länsimaisen turistiperheen pikkulapsi sai raivonpurkauksen niin vanhemmat veivät tämän sivummalle raivoamaan ja itkemään, kun samaan aikaan lauma aasialaislapsia huusi ja kivitti toisiaan keskellä väkijoukkoa vanhempien vain katsellessa vierestä. Luontokäsityskin tuntuu olevan täysin erilainen kuin länsimaisilla (roskaamisesta olen jo kirjoittanut). Sillä ensimmäisen orangin ilmestyessä sademetsästä ruokailemaan alkoi väkijoukossa vislaus, taputus ja ”apinointi”, mitä me länsimaalaiset katselimme närkästyneenä vierestä. Eihän tämän pitänyt olla eläintarha, vaan luonnonpuisto, mihin kutistuvasta elintilasta kamppailevat orangit tuodaan kuntoutumaan ja vieroittautumaan ihmisistä. Toki koko orankien ruokinta turistien edessä sotii tätä vastaan, mutta jollainhan operaation on rahoitettava.

Todettakoon, että vaikka välillä tunnen epäoikeutettua ylemmyydentunnetta länsimaalaisesta perimästäni ja kasvatuksestani niin on aasialaisissa paljon hyvääkin. Tapaamani ihmiset ovat poikkeuksetta olleet iloisia, ystävällisiä ja vilpittömiä, ehkäpä juuri tästä yhdistelmästä johtuen ei voi olla välillä saamatta kuvaa hieman lapsenmielisistä ihmisistä. Minulle olisi vaikeaa kuvitella jääväni tähän yhteiskuntajärjestykseen tai kulttuuriin pysyvästi. Kyllä siinä paljon parjatussa suomalaisuudessa vaan on niin paljon hyvää, ettei sitä voi edes käsittää vierailematta muissa kulttuureissa. Matkailu avartaa ja erilaisuudessa on voimansa, mutta päästänpä nyt edes kerran ihmisvihani valloilleen! :)

Takaisin orankeihin. Kun paikalle ilmestyi yksi työntekijöistä kori täynnä hedelmiä niin metsän kätköistä ilmestyi yllättäen lauma orankeja ruokailemaan. Otukset ovat ihmismäisyydessään pelottavalla tavalla hellyyttäviä ja niiden puuhastelua oli ilo seurata aikansa. Kokemus tosin oli väkijoukosta johtuen hyvin eläintarhamainen, mutta purin hammasta ja totesin ainakin tämän kaiken rahoittavan hyvää asiaa.

Sepilokista pääsin paikallisbussilla Sandakanin keskustaan, missä hetken katuja harhailemalla löysin halvan hostellin. Olin ajatellut majoittuvani parempaan hotelliin yöksi, mutta päätin säästää nekin rahat tulevaisuuteen. Sandakan on äärimmäisen turha (lue paikallinen) kaupunki, eikä siellä ole juuri turistille nähtävää. Ilta menikin siis hostellilla nenä kiinni kirjassa. Turisteja ei näkynyt missään ja hostellissakin taisi olla pelkkiä paikallisia. Sain oman dormi huoneen, joten paikka oli hintansa arvoinen kunhan laittoi korvatulpat päähän vaimentamaan käytävältä kantautuvaa kännykkämusiikkia. Gangnam Styleä tietysti.