Lahad Datu - kohti koskematonta

Seikkailunhalu on palannut. Lähtiessäni KK:sta ajattelin vain että on tehtävä jotain fiksua pelkän löhöilyn sijaan, mutta nyt istuessani rämisevässä paikallisbussissa katsellen ohi kiitäviä maisemia; kukkuloita, sademetsää ja loputtomia palmuöljyplantaaseja tunnen taas aitoa matkailun riemua. Pääni sisällä on taas alkanut soimaan Madventures theme eli Adam Strangen Traveller.Nyt en taas odota pelkää perille pääsyä vaan jo kuumassa bussissakin istuminen tuntuu taas kokemuksen arvoiselta.

Hyvin nukutun yön jälkeen suuntasin rinkka selässä bussiasemalle aikomuksenani ottaa seuraava bussi kohti etelää. Taas kerran kaikki meni odotettua paremmin kun menin kysymään neuvoa eräältä rahastajalta, joka nauraen opasti minut omaan bussiinsa kertoen sen vievän minut check pointille asti, mistä voisin jatkaa toisella bussilla Lahad Datuun. Tuntuu että asiat menevät tosi usein helpommin kuin olisi odottanut. Toisaalta matkaillessa on oppinut yhden tärkeän taidon, joka minulta aiemmin puuttui: kysyminen. Oman kartan pläräämisen ja arpomisen sijaan on oppinut kysymään paikallisilta. Ilman yhteistäkin kieltä saa melkein aina jonkinlaista apua ja useimmiten paikalliset ottavat tehtäväkseen turistin auttamisen parhaimman mahdollisen mukaan. Väitänkin että avun kysymisen taito on yksi tärkeimpiä oppeja jonka matkailija voi omaksua ja tekee elämän kotimaassakin yllättävän paljon helpommaksi.

Bussi ja Vanilla-juoma. Mehut maksaa 1 ringitin ja kohta on  varmaan kaikki maut maisteltu

Ensimmäinen bussimatka checkpointille kesti pari tuntia ja meni mukavasti maisemia katsellessa ja musiikkia kuunnellessa. Täällä bussikuskeina ja rahastajina toimivat nuoret miehet ovat ilm. ottaneet asiakseen tehdä busseistaan katu-uskottavia ja useimmissa avolinjureissa onkin kunnon stereot ja subbarit asennettuina. Musiikki olisi voinut olla miltä tahansa clubilta, joten maisemat vaihtuivat Akonin, David Guettan ja Swedish House Mafian tahdissa. Kannatan näiden dancebussien saamista myös Suomeen! Kyllähän vähintään Jokeri-linjalla voitaisiin tykittää vähän tuoretta tanssimusiikkia kiusallisen hiljaisuuden sijaan! J

Suunnitelmani oli suunnata Sandakanista kohti Lahad Datua ja sieltä Danum Valleytä, yhtä Borneon suurimmista luonnonsuojelualueista, joilla yritetään pelastaa sademetsien ainutlaatuinen biodiversiteetti. Kota Kinabalusta on linnun tietä matkaa laaksoon vain n. 300km, mutta läpipääsemättömien viidakoiden vuoksi jouduin siis kiertämään Sandakanin ja Lahad Datun kautta. Kaksi päivää ja 14 tuntia bussissa istumista. Danum Valleyyn kulkee minibussi vain kolmesti viikossa, joten paikka on todellakin syrjässä kaikesta. Lisäksi paikka on ensisijaisesti tarkoitettu vain tutkijoille ja alan opiskelijoille, joten turisti infoa ei juuri ole tarjolla, eikä tutkimuskeskuksen toimistokaan vastaa sähköposteihin. Antonin kautta sain kuitenkin sen verran hajanaista tietoa että majoitus pitäisi löytyä ja ainakin yksi auto kävisi Lahad Datussa maanantaina.  Näillä tiedoilla siis suuntasin kohti Sabain syrjäseutuja.

Matkaa varjostaa hieman se että Etelä-Sabahiin on annettu matkustusvaroituksia ja Suomenkin ulkoministeriö kehottaa alueelle matkustamista viimeaikaisista konflikteista johtuen. Vaikka sukellustoiminta maailmankuululla Sipadanilla jatkuu edelleen niin valkonaamat ovat melko vähissä seudulla. Valitettavasti koskemanton luonto sijaitsee lähes poikkeuksetta hyvin syrjässä ja syrjäiset alueet ovat toisinaan levottomia. Tällä(kin) kertaa siis rikon oman opinnäytetyöni ohjeita ja otan tietoisen riskin matkustaessani läpi Lahad Datusta. Terveiset Fräntille ja Vanhaselle, jotka vasten omaa tahtoaan otettiin juurikin näiltä seuduilta mukaan ikimuistoiselle viidakkoseikkailulleen. Tämän kertaisten yhteenottojen taustalla on kuitenkin eri porukka, nimittäin Sultanate of Sulun:n kannattajat, jotka ottivat pari kuukautta sitten asellisesti yhteen poliisin kanssa.

Checkpointilla jouduin odottamaan reilun tunnin minibussin täyttymistä. Lopulta lähdimme kohti etelää läpi loputtomien palmuöljyplantaasien. Täällä jos missä ymmärtää mitä ihmiskunta on tehnyt luonnolle. Loputtomat avuhakkuut ovat muuttaneet koko tämän syrjäisen seudun öljy-yhtiöiden palmuviljelmäksi. Sademetsät ovat saaneet väistyä talouskasvun tieltä. Toki me kaikki varmasti olemme tietoisia sademetsien hävityksestä, mutta koskaan ennen se ei ole tuntunut niin käsinkosketeltavalta kuin täällä öljyrekkoja ja tukkipinoja katsellessa.

Kuvassa entistä sademetsää. Surullista, mutta totta.

Minibussi palveli ilmeisesti myös paikallisbussina tuolla harvaan asutulla seudulla, sillä kyytiin hyppäsi jatkuvasti paikallisia kulkeakseen vain muutaman kilometrin ennen pois jäämistä. Oli sanomattakin selvää että olin taas poistunut turistikartoilta, sillä keräsin reppuineni jatkuvasti puoleeni yllättyneitä katseita ja pikkulasten tuijotusta. Eräältä viljelmältä kumisaappaisaan kyytiin hypänneet plantaasityöläiset halusivat kätellä minut lähtiessään vaikka yhteistä kieltä löytyi tasan ”Lahad Datu” ja ”Sandakan” verran. ”Tuolta tulin, tuonne menen!” Meitä oli parhaimmillaan pienessä minibussin rämässä 20, mikä taitaa rikkoa Laosinkin ennätykset. Tosin tämä oli mahdollista vain koska osa oli pikkulapsia. Yhdessä vaiheessa oli minunkin sylissäni päivärepun lisäksi toisella polvella istumassa eräs nuokkuva pikkupoika. 

Saavuin Lahad Datun iltapäivällä todetakseni tutkimuskeskuksen toimiston olevan kiinni sunnuntaisin. Otin siis läheisestä hotellinmurjusta huoneen ja todettuani kaupungin vielä Sandakaniakin tylsemmäksi linnoittauduin huoneeseeni lukemaan kirjaa. Illalla kävin vielä ostamassa kuivaruokaa mukaan laaksoon otettavaksi ja huomasin aseistettujen poliisien tarkastavan paikallisten henkilöpapereita useammassakin tarkastuspisteessä ympäri kaupunkia. Minulta poliisit eivät kylläkään kysyneet mitään, vilkuttelivat vain iloisesti hiekkasäkkien takaa.

Lahad Datu

Poliisien valvontapiste, lähempää en kehdannut kuvata

Aina sivummalle turistikaupungeista tullessaan saa kaupustelijoiden huutelun sijaan kuulla paikallisten tervehdyksiä. Kävellessäni tuon muutaman tunnin ajan kaupungilla sain valehtelematta kuulla ainakin sata iloista tervehdystä. En oikein tiedä miten siihen pitäisi reagoida että kaikki kadulla hymyilevät ja tervehtivät ja porukka huutelee auton ikkunasta ohi mennessään. Toki parhaani mukaan koitin iloisesti tervehtiä kaikkia takaisin, mutta itselleni moinen on pidemmän päälle kiusallista. Minulle mukavimpia paikkoja matkustaa ovat yleensä sellaiset kuin Singapore ja KK. Kaupungit joissa ollaan totuttu ulkomaalaisiin, mutta jotka eivät elä pelkästä turistibisneksestä.

Avautumista odottelemassa

Aamulla olin toimistolla jo sen auetessa ja sain sovittua majoituksen ja kuljetuksen laaksoon! Täytyy myöntää että olen harvinaisen innoissani laaksoon pääsemisestä, sillä ”koskemattomaan” sademetsään pääseminen on varmasti ollut yksi lapsuuden unelmista. Vaikka en oleta näkeväni hirveästi villieläimiä (sillä täällä ne ovat oikeasti villejä ja karttavat ihmisiä), niin on upeaa päästä maisemiin, joita niin monesti katsellut luontodokumenteista. Danum Valley on SE paikka, missä useat sademetsää käsittelevät luontopätkät on kuvattu ja josta yhä edelleen löydetään vuosittain useita uusia hyönteis- ja joskus myös eläinlajeja. Reppu selkään ja kohti viidakkoa! Loistofiilikset!