perjantai 10. toukokuuta 2013

Ostetaan: lahjomaton virkamies.

Ilokseni voin kertoa olevani edelleen hengissä! Blogi on seissyt paikallaan monen vastoinkäymisen yhteisvaikutuksesta. Olin jo kertaalleen kirjoittanut tämän osion, mutta ensimmäistä kertaa bittiviidakko vei pidemmän korren ja teksti katosi data-avaruuteen.


Teemu lähti seuraavana aamuna kohti Bangkokia lentääkseen sieltä takaisin Suomeen. Vuokrattiin skootteri ja ajettiin kaksipäänä (tällä kertaa kypärät kiltisti päässä) satamaan, missä lautta jo odottikin. Ajelin itsekseni rauhakseen takaisin Siam hut:ille maisemista nauttien. Hauskaa tuo skootterilla huristelu kun sen makuun on nyt päässyt, tosin vain niin kauan kuin muuta liikennettä ei juuri ole.

Vaihdettiin Peetun kanssa bungalowia kauemmaksi rantaravintolasta, sillä perjantaisin Siam Hutilla on rantabileet ja henkilökunnan pystyttämien stereoiden koosta päätellen tulisi mekkala olemaan melkoinen. Viimeinen päivä Koh Changilla meni varsin nopeasti makoilusta nauttien. Unohdin muuten kertoa viime postauksessa onnistuneeni murtamaan yhden hampaistani uimareissulla. Ranta-aallokossa pelleillessä aloimme heitellä toisiamme hartioilta ponnistaen ja onnistuin lopulta putoamaan Teemun päälle siten että yksi kulmahammas murtui reunasta ja purukalusto otti muutenkin aika hyvän tällin. Onneksi ei käynyt pahemmin...pitänee vain todeta leevin sanoin ”Tässä naamassa arpikin kaunistuis olisi ja hampaat voi uusiksi laittaa...”

Koh Chang on kyllä varsin rento ja mukava paikka, jonka rannoilla voisi viettää pitkäänkin, mutta täytyy kyllä antaa isoa miinusta ihmisten asenteesta täällä. Thaimaahan on tullut tunnetuksi iloisten ja palvelualttiiden ihmisten maana, mutta tuntuu että ainakin näissä suosituimmissa turistikohteissa tuo lienee uhrattu rahan alttarille. Jotenkin kaikesta näkyy, että kaikkialla on totuttu siihen että turisteja tulee automaattisesti paikanpäälle käyttämään rahaa. Mistään asiakaspalveluasta ei ole tietoakaan; esim. tuo rantaravintolamme toimi itsepalveluperiaatteella ja silti tiskin takana ukkoa sai suunnilleen lyödä menulla naamalle jotta tämä vaivautuisi kuuntelemaan tilaukset. Tuollakin 90% työstä näytti tekevän muutama ihminen, loput (vanhemmat äijät) istuivat kaljat kädessä telkkarin edessä heti aamusta ja sitten heti vain pyörittelivät päätään mikäli näiltä yritti jotain kysyä. Ilm. näiltä herroiltakin mennyt ohi se laskutoimitus että paikalle saapuvat turistit kustantavat heidänkin kaljansa ja jos turistivirta katkeaa niin koko porukka on puilla paljailla. No, ehkä on lottovoitto syntyä paratiisisaarelle, jonne rikkaat länkkärit haluavat kuluttamaan rahojaan. Itse jatkan sen täydellisen hiekkarannan etsintää edelleen...

Rantabileet eivät alkuillasta näyttäneet keräävän hirveästi enempää menestystä kuin tiistaisetkaan pippalot. Toki olisi tehnyt mieli ottaa vielä muutama iso Changi, mutta tieto aikaisesta herätyksestä pakotti nukkumaan ennen kuin DJ pääsi vielä edes kunnolla vauhtiin. Musiikki kantautui meidänkin kaukaiselle bungalowillemme sellaisella voimalla, että onnittelimme itseämme päätöksestä muuttaa pois baarin vierestä.

Siam hut beach bar
 


Minibussi nouti meidät aamu seitsemältä, ajoi suoraan autolauttaan ja sieltä kohti Cambodian rajaa. Muutama kilometri ennen rajaa minibussi kuitenkin pysähtyi ”ruokailua varten”. Kaikille kyydissä olleille jaettiin visa on arrival hakemus, jonka mekin täytimme kiitollisina kaavakkeesta. Hetken päästä paikalle kuitenkin ilmestyi ”opas”, joka kertoi viisumin hinnaksi 1200 bahtia (n. 40$). Tiesimme viisumin oikeaksi hinnaksi 20$ joten kysyin mistä hinta tulee. Opas väitti kiven kovaan että hinta on tuo ja kun näytin kännykästä virallista hinnastoa alkoi tyyppi selittää että kyse on E-viisumista. Tiesin jo entuudestaan että E-visan saaminen kestää kolme päivää, joten tässä vaiheessa totesin muullekkin seurueelle että kyseessä on puhdas huijaus. Opas tietysti otti asiasta kuumaa ja sanoi että kuljetus ei odota meitä toisella puolella rajaa, mikäli emme ota hänen viisumipalveluaan. Päätimme ottaa asian seikkailun kannalta, joten melko pitkälti haistattelin äijälle ja vaadin saada bussilippumme takaisin. Mitään lippuja tai kuitteja emme enää nähneet (ainoastaan nuo chained ticketien väriteipit vaatteissamme) ja ukon englanninkielentaitokin katosi hiljalleen. Hyppäsimme kuitenkin vielä kertaalleen minibussin kyytiin, joka ei edelleenkään ajanut aivan rajalle asti vaan jonkun puolivirallisen näköisen toimistotalon takapihalle. Oppaalle maksaneita ohjattiin sisälle taloon, mutta emme jääneet enää katselemaan kyseistä fiaskoa vaan otimme rinkkamme selkään ja kävelimme suoraan raja-asemalle.

Emme olleet muistaneet hankkia Petterille passikuvia, joten vähän arvelutti miten hommassa tulisi käymään, mutta täällä yleensä selviää kaikesta rahalla.Thaimaan puolella saimme poistumisleimat passiimme ilman ongelmia ja suuntasimme rajavyöhykkeen läpi Cambodian visakonttorille. 
 Täytettyämme uudet laput (”oppaan” lapuille vain naureskeltiin toimistolla) menimme viisumitiskille jonka takana istui puolenkymmentä rajaviranomaista uniformut päällä. Iskin Petterille käteen vanhan passikuvani luottaen siihen että länkkärit näyttävät yhtä samoilta aasialaisten silmiin kuin toisinpäin. Hieman kuumotteli, joten kun virkailija vaati maksuksi 800 bahtia (n. 28$, vaikka tiskin yläpuolella luki isolla 20$) niin emme alkaneet riitelemään virkavallan kanssa. Ah, ihanaa, olimme vihdoin saapuneet maailman laidalle, missä poliisi ei ole kaveri ja lahjus on osa arkipäivää. Tuo huomattava voiteluraha teki kuitenkin tehtävänsä ja kukaan ei edes katsonut papereitamme (tai passikuviamme) vaan passeihimme lyötiin viisumit samantien ja olimme matkalla rajatarkastukseen jo muutamassa minuutissa. Hieman nauratti kun huomasimme muiden minibussissamme olleiden tulevan perässämme rinkkojaan kantaen ja tasan samoilla tiskeillä käyden. Loppujen lopuksi olimme itseasiassa seurueemme ensimmäiset jotka pääsivät Cambodian puolelle.
 
Hikistä jonottamista rajatarkastukseen

Tuo Poi Petin raja-asema on kokonaisuudessaan tunnettu huijauksistaan ja meidän kokemamme scammi yritys (ja maksamamme ”service fee”) olivat nyt myöhemmin lukemamme mukaan vain jäävuoren huippu. Mikäli siis olette joskus ylittämässä rajan tuolta (kaikki retket Thaimaasta Angor Watille) niin lukekaa kunnolla läpi ohjeet vaikkapa wikivoyagesta. Ilmeisesti lahuksetkin voi jättää maksamatta ja silti saada leimat passiin, mutta tämä vaatii runsaasti kanttia sekä aikaa, sillä lahjuksia itsestäänselvyytenä pitävät viranomaiset eivät kaihda pidätellä ylimielistä turistia rajalla.


Henkilökohtaisesti kaikki tämän kaltainen korruptio pistää todella vihaksi. Suomalaiselle lahjus ja korruptio ovat kirosanoja ja henkilökohtaisesti halveksun suuresti noitakin rajaviranomaisia. Tälläkin kertaa nielin kiukkuni vain katsomalla ukkoja ja ajattelemalla pääni sisällä että tämä on yksi syy (vai seuraus?) miksi Suomi on parempi maa elää kuin tämä. Tekisi mieli jopa todeta että olemme parempia ihmisiä, koska emme hyväksy moista keskuudessamme, mutta tietysti kyse on järjestelmästä, ei yksittäisistä ihmisistä. Rajamieheksi pääsee vain hyvillä suhteilla (tai rahoilla) ja työpaikan etuihin oletetaankin kuuluvan oikeus kerätä vähän pientä ylimääräistä turisteilta. Raha liikkuu ylöspäin ja niin kauan kuin kaikki hyötyvät ei kukaan halua pistää asialle loppua. Eiköhän Cambodian anti-corruption virastokin tiedä mitä Poi Petillä tapahtuu, mutta joku maksaa jollekkin riittävästi pitääksen homman käynnissä. Ikävää tässä kokonaisuudessa ei ole edes rahan meno (viisumin hinnaksihan olisi voitu laittaa suoraan 28$ eikä asiaa edes ajattelisi kahdesti), vaan se ettei virkavaltaan voi luottaa. Ihmisellä ei ole perusoikeuksia, jos kukaan ei valvo niitä ruohonjuuritasolla. Täällä rahalla voi ostaa tiensä sääntöjen ohitse. Pelottava ajatus, mutta todellisuutta valtaosalle maailman ihmisistä jotka elävät maissa, joissa poliisiasemalle on turha kävellä ilman käteistukkoa.
Cambodia! Vielä vähän epävarmana jatkokuljetuksista

Jatkokuljetukset Siem Reapiin oli hoidettu niinkin yksinkertaisesti kuin että busseja täytettiin sitä mukaa kun chained ticketin ostaneita turisteja tuli rajalta-asemalta läpi. Pääsimme siis peloitteluista huolimatta bussiin ja sillä Siem Reapiin. 7 tunnin matka-aika tosin venyi yhteensä 11 tuntiin, mutta täällä kannattaakin varautua aina lisäämään vähintään kolmasosa lisää luvattuun. 

Ensivaikutelma Cambodiasta: "Näyttää vähän Kirkkonummelta"
Siem Reap on puhtaasti Angkor Watin ja turistibisneksen ympärille rakentunut kaupunki, joten osasimme odottaa perinteistä hustlausta. Sapetti silti että bussi jätti meidät tarkoituksella 7km päähän keskustasta, mistä oli pakko ottaa ylihintainen tuktuk keskustaan. Meillä taisi käydä tavallistakin huonompi tuuri, sillä äijä joka meille valikoitui (ja jonka ohi kukaan ei ilm. uskaltanut ottaa tarjouksiamme vastaan) oli harvinaisen ärsyttävä jopa riksamieheksi. Ensin kyydin piti olla kolme dollaria henkilöltä, mikä oli vähintään kolminkertainen hinta tuosta matkasta. Tinkaaminen ei auttanut, sillä olimmehan keskellä ei mitään ja aurinkokin oli jo laskeutunut. Sovittuamme viiden dollarin ylihinnan matkasta ja noustessamme kyytiin äijä alkoi sössöttämään että meidän täytyy ottaa hänet huomenna koko päiväksi tekemään Angkor Watin kiertoajelu tai muuten tuo viiden minuutin tuktuk matka maksaa meille 16 dollaria. 11 tunnin matkustamisen jälkeen olisi tehnyt mieli vetää äijää turpaan (varmaan olisi voinut ja sitten lahjoa poliisit sillä väliin jäävällä 11 dollarilla). Otimme rinkat ja olimme nousemassa pois kyydistä niin tyyppi lähti kuitenkin ajamaan kohti kaupunkia itsekseen mutisten. Emme halunneet antaa penniäkään extraa äijälle, joten valehtelimme varanneemme jo hotellin valmiiksi ja pyysimme vain ajamaan meidät sinne. Tyyppi haukkui koko matkan paikkaamme (jolla oli LPn suositukset, mutta mihin emme erityisesti edes aikoneet mennä) ja halusi viedä meidät jonnekkin muualle. Kuka ihmeessä edes haluaa tälläistä kaveria vetämään koko päivä turistikierrosta? Taas kerran ihmetyttää että pitävätkö nämä tyypit turisteja aivan idiotteina (toisaalta monet turistit ovat aika idiootteja tämmöisissä asioissa). Lopulta kuski sanoi ettei suostu viemään meitä hotellille koska ”He kohtelevat siellä riksakuskeja kuin koiria”, vaan jättää meidät saman kadun varteen. Emme jaksaneet enää riidellä vaan totesimme että meille ihan sama kunhan näyttää suunnan missä hotelli on (meillähän ei siis ollut varausta, halusimme vain tuolle hostellialueelle). Petterille totesin että jos omistaisin täältä hotellin niin todennäköisin kohtelisinkin näitä huijareita juuri heidän ansaitsemallaan tavalla.

 Lopulta riksamies pysäytti ajopelinsä ja osoitteli viereiselle sivukadulle. Maksoimme pitkin hampain tuon viiden dollarin hinnan ja lähdimme tallustelemaan katua etsien guesthouseja. Nopeasti kuitenkin selvisi, että emme ole lähelläkään tuota oikeaa aluetta (myöhemmin kartasta totesimme riksakuskin tuoneen meidät suunilleen puoleenväliin). Eri mukavia heppuja nämä tuktuk sedät. Aina välillä kuulee näitä tarinoita miten monen reissun kohokohta on ollut mukava ja oppaanakin toiminut Tuktuk mies,  joka on kierrättänyt pitkin kaupunkia ja neuvotellut diilejä turistien eduksi, mutta omat kokemukseni rajoittuvat edelleenkin vain eritasoisiin huijareihin. Vain ja ainoastaan osasta Bangkokin takskikuskeja on hyvää sanottavaa. No, ehkä tällä reissulla koen senkin ”vatikaani sertifioidun” ihmeen että vastaan tulee hyväntahtoinen kuski.

Onni onnettomuudessa kävellessämme yhtä hämäristä sivukujista tuli iloisen oloinen herrasmies viittomaan meitä guesthouseensa. Olimme niin väsyneitä että huone kuin huone olisi kelvannut, joten yllätyimme kun viiden dollarin hintaan irtosi hyvinkin siisti huone omalla wc:llä.

Thaimaa takana, Cambodia edessä!

5 kommenttia:

  1. Mielenkiintosta settii.mukava lueskella!
    KEEP ON GOING

    VastaaPoista
  2. Tosi hyvä juttu et kirjotat näistä huijauksista! Ite oon aina liian sinisilmäinen, niin on hyvä tietää etukäteen, Aasia odottaa loppusyksyllä! :)

    VastaaPoista
  3. Mahtava blogi ja upea seikkailu sinulla, jäin jo alussa koukkuun. Mielikuvamatkailen täällä viraston pölyissä uumenissa päivitystesi myötä. Hienot valokuvat maailmalta saavat kuitenkin matkakuumeisen jotenkin hengittämään helpommin ;D

    Miipa

    VastaaPoista
  4. Kiitos kommenteista! Me suomalaiset taidetaan kaikki olla melko sinisilmäisiä, eikä ihme, koska eihän tämmöistä edes tarvitse ajatella Suomessa. Isoin rahansäästö tulee sillä että opetellee kysymään "How much" ennen kuin ottaa tuotteen kassalle. Jos asiakasta ei kiinnosta mitä mikäkin maksaa niin kaikki maksaa helposti vähän enemmän ;)

    VastaaPoista
  5. Menin itse Poi Petiltä Kambodzaan pari viikkoa sitten. Tulin junalla BKK:sta Aranyaprathetiin ja siitä tuktukilla rajalle. Tuktuk-kuski oli kovasti viemässä ilmeisesti juuri samaiselle "virastolle" ostamaan viisumeita. Valehtelin, että minulla on e-viisumi, joten suoraan raja-asemalle kiitos. Näin sitten tapahtuikin ilman isompia vastaväitteitä.

    Tällä kertaa viisumin hinta oli joko 800 baht tai 20$ + 100 baht. Kysyin rajamieheltä, että mistä nuo hinnat on revitty, koska tiskin yläpuolella lukee selvästi 20$. Se on kuulemma "service fee"...maksoin sitten pitkin tuon 20 $ + 100 baht, koska se tuli edullisemmaksi kuin 800 baht. Korruptio on todellakin perseestä.

    VastaaPoista