Olimme varautuneet verrattaen huonosti sunnuntaihin.
Lukiessamme vanhoista Lonely Planeteista sunnuntain pyhittämisestä olimme
saaneet sen kuvan että nykyään pyhäpäivä ei enää olisi niin absoluuttinen kuin
aikoinaan. Heräsimme jo aamu viideltä kirkonkellojen kuminaan, joka jatkui
enemmän tai vähemmän läpi koko päivän. Lähikirkostamme kantautui hetkeä
myöhemmin virsien laulu, joka sekin tuntui jatkuvan katkeamatta pitkälle iltaan. Jouni ja Niko ajattelivat lähteä käymään Tongalaisessa sunnuntaikirkossa
(joka kieltämättä olisi varmaan ollut kokemus), mutta päättivät lopulta vain
keskittyä lepäilemään kuten minäkin. Kauppojen ja raflojen ollessa kiinni meni
päivä siis lähinnä kirjaa lukien ja pussinuudeleita syöden. Nyt kun ole päässyt
Kindlen makuun niin olen lukenut aina kirjan pariin päivään. Sunnuntaimessujen
jatkuminen pitkälle yöhön intoutti minut vihdoin aloittamaan myös jatkamaan
vihdoin aloittamaani Christopher Hitchenssin tuotannon läpikäymistä. Halleluja!
Guest Housen autokuski Peter ajoi meidät maanantaina aamuyöstä
lentokentälle, joskin emme olleet aluksi ihan varmoja päädyimmekö oikeaan
paikkaan. Lentolipuissa luki että Check In tulisi tehdä viimeistään 90 min
aiemmin, mutta saapuessamme paikalle koko lentokenttä oli vielä kiinni. Naureskelimme
olemattoman pientä lentokentää, jota Niko vertasi melko onnistuneesti Ylivieskan
juna-asemaan. Lopulta paikalle alkoi onneksi ilmestyä myös työntekijöitä. Tai siis
kokonaiseet viisi työntekijää, minkä jälkeen pääsimme jättämään tavaramme lähtöselvitykseen.
Mitään henkilöpapereita ei tarvittu, vaan virkailija yksinkertaisesti veti
nimet yli listasta kerrottuamme keitä olemme. Friendly Islandeilla ei näemmä
myöskään harrasteta turvatarkastuksia, vaan
luvan saatuamme yksinkertaisesti kävelimme kentän keskellä olleeseen
(ainoaan) propellikoneeseen.
Lentokenttä kokonaisuudessaan. Tässä vaiheessa jo valot päällä. |
Kohti Vava`uta |
Lentokone ei onneksi ollut ihan pienimmästä päästä vaan
toinen Real Tonganin isommista 50 hengen matkustajakoneista. Valitettavasti sää oli
hieman pilvinen, joten emme päässeet juurikaan nauttimaan näkymistä lyhyen
lennon aikana. Vava`un lentokenttä puolestaan oli vielä pienempi kuin
Ylivieskan juna-asema. Olimme saaneet ohjeet ottaa taksi Neiafun keskustassa
olevaan kahvilaan, mistä meidät myöhemmin kuljetettaisiin Mafaun saarelle,
mutta lentokentällä ei ollut ainoatakaan taksia. Samalla koneella kentälle
saapui kyllä muutama muukin länkkäri, mutta näillä oli jo kuljetukset vastassa
kuten kaikilla paikallisillakin. Hetken asiaa pohdittuamme saimme sovittua
kyydin eräältä paikalliselta, joka ilmeisesti oli sukulaisiaan vastassa.
Mahduimme kuitenkin kaikki hyvin tila-autoon ja ratkaisu tuli lopulta myös
halvemmaksi kuin taksi.
Neiafu on jo oikeasti kaukana kaikesta. Vava`un isoimmassa
kaupungissa ei voi asua montaakaan tuhatta ihmistä, joskin länsimaalaisten
suuri määrä hieman hämmensi. Myöhemmin kuulimme täällä asuvan n. 120
ulkomaalaisen yhteisön, joista suurin osa on eläkepäivien viettäjiä.
Suuntasimme Coconet Cafeseen, missä meitä oli vastassa vanhempi
englantilaisrouva Beth, joka piti viimeisen päälle huolen siitä että meillä
olisi kaikki tarvittava saarelle. Hän myös kertoi että saarella asuvan Behanin
veneen moottori on rikki, joten saisimme kyydin eräältä paikalliselta
venemieheltä.
Neifau |
Mitä ottaisit mukaan autiolle saarelle?
Kiertelimme edestakaisin kaupungin kolmea kyläkauppaa ja pohdimme mitä
tarvitsisimme kolmen päivän seikkailua varten. Lopulta tyydyimme ostamaan ison
kasan säilykkeitä, pussinuudeleita ja muuta hyvin säilyvää ruokaa. Retkikunta
täydensi varusteitaan myös otsalampulla, hyttyssavuilla sekä tietysti viidakkoveitsellä!
Beth ajoi meidät läheiseen satamaan, missä nousimme
paikallisen kalamiehen veneeseen. Rannan jäädessä taakse ja aaltojen
heitellessä pientä venettä alkoi ilmassa olla jo seikkailun tuntua. Mafaun
saari ei ole kuin parinkymmenen minuutin venematkan päässä Vava`un pääsaarelta,
mutta kulkiessamme ohi kuvankauniista ja koskemattomista tyynenmeren
korallisaarista, tuntui kuin olisimme siirtyneet kauaskin sivistyksestä. (Ja
kyllähän tämä kai onkin yksi ”kauimpana kaikesta” olevista paikoista,
googlatkaahan ”Tonga vavau”).
Lopulta saavuimme Mafanan autiosaarelle, missä meitä oli
vastassa paikan hallitsija, elämäntapaintiaani Behan. Saari ei siis oikeastaan
ole autio, sillä alkujaan Etelä-Afrikasta oleva Behan on asunut siellä
viimeiset viisi vuotta. Miehen historia ei aivan täysin selvinnyt, mutta hän
kertoi alkujaan piileskelleensä Aparthaidin värvääjiä kotimaassaan, kunnes
lopulta lähti asevelvollisuutta karkuun Englantiin. Työskenneltyään aikansa
lautturina Englannissa hän pakkasi omaisuutensa (joka koostui lähinnä uskollisesti
palvelleesta toisen maailmansodan aikaisesta moottoriveneestä) konttiin ja
saapui lopulta Tongalle. Ulkomaalaiset eivät voi omistaa maata Tongalla, joten
hänellä on ilmeisesti jonkinlainen ystävyys/vuokrasopimus Mafanan saaresta,
minne hän on rakentanut oman pienen paratiisinsa. Mies nukkuu riippumatossa
rakentamassaan majassa ja on hiljalleen rakentanut rannalle pienen ”resortin”. Leiri koostuu avokeittiöstä, wc:stä ja neljästä bambumajasta.
Ihminen ei paljoa tarvi ja Behan kertoi kuinka hän vuoden jälkeen ja rahojen
loppuessa pienimuotoisen ”valaistumisen”. Maallisen omaisuuden huventuessa hän
ymmärsi, ettei oikestaan tarvi rahaa elämiseen; saari tarjoaa rajattomasti
kookosta ja banaaneja syötäväksi ja meri vastaavasti kalaa lisukkeeksi.
Kuulemma nykyäänkin rahaa kuluu vain lähinnä tupakkaan, veneen ylläpitoon ja
”resortin” pyörittämiseen. Tosin mies myönsi välillä käyvänsä yksinäisyyden
yllättäessä pääsarella kaljalla ja ystäviään tapaamassa. Behan on ehkä yksi
mielenkiintoisimpia henkilöitä, joita olen koskaan tavannut ja miehen
elämänasenteessa on jotain ihailtavaa, mistä varmaan meillä kaikilla olisi
opittavaa. Itse en tosin edes yritä väittää että viihtyisin pitkään autiolla
saarella yksinäni.
Behanin esiteltyä meille pienen valtakuntansa istuimme
hetken aikaa ihmettelemässä eriskummallista paikkaa ja nauttiessa siitä
näkymästä, jota tänne kauas on tultu hakemaan; koskematonta luontoa ja
paratiisisaaria. Jouni ja Niko sijoittuivat nukkumaan isommassa ”puumajassa” ja
minä puolestani yksin maan tasalla olevassa pienemmässä bambumajassa.
Laitettuamme ruokamme kaappeihin Behan opetti meidät avaamaan kookospähkinän
viidakkoveitsellä (ostamamme viidakkoveitsi ei siis päätynytkään pelkäksi
koristeeksi!) ja näytti mistä voisimme noukkia banaaneja nälkäämme. Myöskään
juomavesi ei ole ongelma, sillä Behan kerää talteen sadevettä, eikä sateesta
täällä ole pulaa. Nauroimme tuomallemme ruokamäärällle, missään kun ei ollut
mainittu että matkaajat voisivat täällä elättää itsensä luonnon antimilla!
Nikon ja Jounin "puumaja" |
Behan avaa nykyään vain ruskeita (maasta kerättyjä) kookospähkinöitä. Vihreät ovat helpompia avata, mutta niiden kiipeäminen palmusta olisi liian vaarallista omissa oloissaan elävälle miehelle. |
Behan tuntuu viihtyvän paljolti omissa oloissaan ja
varmistettuaan että meillä oli kaikki tarpeellinen hän katosi takaisin metsän
kätköihin. Päätimme lähtiä tutkimaan saarta rantaviivaa pitkin, sillä
laskuveden aikana on kallioista rantaa helppo kiertää kahlaten. Niko ja Jouni
nauroivat innolleni tutkia rantamatalikoissa ja lammikoissa kuhisevaa
merenelävää; käärmetähtiä, tasku- ja erakkorapuja, merimakkaroita, pieniä
kaloja, meritähtiä jne. Kerrassaan hieno paikka! Onnistuin pyydystämään
viidakkoveitsen alle muutaman isomman taskuravun, mikä vakuutti meidät siitä
että selviäisimme tarvittaessa pitkäänkin autiosaarella, mikäli kuljetusta pois
ei jostain syystä ilmaantuisikkaan. Rantaa pitkin pääsi kävelemään saaren
toiselle puolelle, mistä oli mahdollista kahlata naapurisaareen. Kulkiessa
pitkin palmujen varjostamaa hiekkarantaa viidakkoveitsi kädessä oli helppo
antaa mielikuvituksen juosta takaisin lapsuuden viisikkoseikkailuihin ja
Robinson Crusoeen. Maisemat joita olemme tv:ssä nähneet Survivorissa, Lost:issa
tai Castawayssä tulevat täällä todeksi.
Niko Saaren saari eli "Niko Island" |
Kahlaamassa naapurisaareen |
Retkikuntamme oli jossain vaiheessa muuttunut ”heimoksi” ja
aseistauduttuamme keihäillä (joista oli huomattavaa hyötyä liukkaassa
rantakivikossa kahlatessa) oli meininki jotakuinkin kuin
lastentarhassa....Matias 27v juoksee rannalla rapujen perässä. Päätimme etsiä myös kookospähkinöitä janoomme, mutta palmuun kiipeäminen osoittautui erittäin vaikeaksi.
Kun "Kekkoset" eivät onnistuneet niin päätimme turvautua yhteispeliin |
Vihreiden kookospähkinöiden saaminen alas palmusta osoittautui ihmispyramidista huolimatta mahdottomaksi, joten lähdimme lopulta syvemmälle metsään etsimään maahan pudonneita kookoksia.
Heimopäällikkö Jouni johtaa retkikuntaa |
Lopulta löysimme muutaman vähän tuoreemman oloisen kookoksen läheltä rantaa ja Niko esitteli omaksumiaan kookosmurskaajan taitoja!
Kuinka saisin rikki kookospähkinän? |
Kookosmaitoa ja Kookoslihaa, heimo on ruokittu! |
"Nämä on minun maitani kaikki!" |
Nousuvesi keskeytti "Kärpästen herra"-leikkimme ja
lähdimme palaamaan takaisin tukikohtaamme Mafanalla. Behan ei ilmeisesti ollut
edes huomannut pitkää poissaoloamme, mikä tietysti laittoi mietityttämään mitä
tapahtuisi jos oikeasti olisimme eksyneet jonnekkin saaren viidakoihin. Tämä ei tietysti todellakaan ole mikään lomaresortti, vaan ”omalla vastuulla” toimiva
leirintäalue. Ilta pimeni vauhdikkaasti ja tehtyämme iltaruokaa (kookos ei
sitten kuitenkaan ihan täyttänyt vatsaa) menimme nukkumaan. Tuulen hakatessa peltiovea sysipimeällä autiosaarella kuumotti hieman mennä nukkumaan yksinäisessä bambumajassa. Hyttysverkon alle kömmittyäni oli viimeinen ajatus päässä (eikä
varmaan vähiten erilaisten viimeaikoina lukemieni dystopia-kirjojen vuoksi) miten
voisimme selviytyä täällä omalla saarellamme, mikäli maailma ympärillämme
yhtäkkiä katoaisi. Luonto elättää. Nukuin kuin tukki aaltojen kohinaa kuunnellen.
Heräsimme aamulla auringon noustessa (pimeä tulee aikaisin
joten halusimme nauttia koko valoisasta ajasta) ja Jouni nouti meille metsästä
banaaneja osaksi aamupalaa. Sää oli totuttuun tapaan hieman vaihteleva joten
päädyimme vain makoilemaan riippumatoissa ja tuijottelemaan merta.
Näkymä puumajasta |
Behan toi
meille Tongalaiset onget, joka yksinkertaisuudessaan on pitkä siima
kivipainoineen pullon ympärillä. Meressä seistessä kivipainon voi heittää melko
pitkälle, mikä purkaa siiman pullon ympäriltä kuin virvelin kelasta. Rikoimme
rannassa olevia oistereita kivellä (taas yksi ruokalaji selviytyjän
ruokapöytään) ja heittelimme aikamme koukkuja veteen, mutta kala ei tuntunut
syövän. Vaihdoin taktiikkaa varustautuen sukellusmaskilla, minkä jälkeen
leikkasin omasta tekeleestäni kivipainon pois ja kalastin vain siimalla ja
koukulla. Metodi osoittautui paitsi toimivaksi myös hauskimmaksi mahdolliseksi
tavaksi kalastaa, kun samalla saattoi katsella kalojen lähestymistä ja syöttiin
tarttumista. Tuntia myöhemmin olin saanut kuusi keskikokoisen ahvenen kokoista
(ja näköistä) kalaa ämpäriin ja teimme nuotion. Ajattelimme ensin paistaa kalat
tikun nokassa, mutta päädyin lopulta vain paistamaan ne valurautapannussa ja
puristamaan päälle sitruunaa. Oikeastaan yllättävänkin hyvää, vaikka tärkeintä
oli tietysti edelleen todistella itsellemme että voisimme kalastaa ja kerätä
oman ruokamme! Korkkasimme oluet ja istuimme viettämässä iltaa nuotiolla kunnes
moskiitot ajoivat meidät suojaan hyttysverkkojen alle.
Meren antimia paistamassa. Oluenkin panimme itse! True story! |
Onnistuin polttamaan selkäni melko pahasti snorklaillessani
kalastus touhuissa, joten nukkuminen oli hieman hankalaa. Heräsin keskellä yötä
melko virkeänä ja istuskelin hetken aikaa rantatuolissa katsellen pimeälle
merelle. Täällä tyynenmeren keskellä kuu ja tähdet ovat todella kirkkaita,
joten siinä cosmosta ihmetellessä oli kyllä hieno fiilis. Samalla tuli myös
ensimmäistä kertaa vähän haikea olo, sillä kotiinpaluu häämöttää turhankin
lähellä ja vielä olisi intoa reissata. Babylonin kahleet häämöttävät Suomessa ja siten on (onneksi?) pakko palata kotiin. Hienoa kuitenkin myös palata pitkästä aikaa Suomeen ja uskon että taas on sen
verran lisää kokemuksia taskussa, ettei oravanpyörä ja pakkanen paina taas
vähään aikaan. Ristiriitaisin tuntein reissun päätymistä pohtiessa ei voinut
kuitenkaan olla taas kuin kiitollinen siitä mitä kaikkea on menneen vuoden
aikana saanut kokea.
Kajakkiretkellä |
Lähdimme seuraavana päivänä tutkimaan saaren toista reunaa
Behanilta lainaamillamme kajakeilla. Meloimme läheiselle kalliomuodostumalle,
jonka ympärillä snorklailimme hetken aikaa. Paikka oli kyllä hieno, mutta
täälläkään ei ollut merkkiäkään koralliriutasta tai sen kummemmasta
merenelävästä. Kajakitkaan eivät olleet parhaita mahdollisia, joten hetken
pidemmälle melottuamme päätimme käydä tutkimassa vähän rantaa ja kääntyä takaisin. Paluumatkalla sää muuttui
sateiseksi ja takaisin omaan rantaan päästyämme olimme kaikki märkiä (ei sillä
että se olisi haitannut mitään, kolme päivää kun meni oikeastaan pelkät
uimashortsit päällä).
Vietimme viimeisen illan istuskellen puumajan terassilla ja
juomalla kavaa (jota tein jo vanhan mestarin elkein). Kava maistui yhtä pahalta
kuin viimeksikin ja tyydyin itse muutamaan mukiin. Loppujen lopuksi oma
kava-iltamme ei ollut valtaisa menestys, mutta ainakin puitteet olivat autenttiset
istuessamme bambumajan terassilla omalla autiosaarella.
Behan oli saanut veneeseensä vaihtomoottorin ja ajoi meidät
torstai aamuna takaisin pääsaarelle. Mafanan saari jää varmasti muistoihin
yhtenä upeimmista paikoista, eikä vähiten omalaatuisen isäntänsä vuoksi.
Madventures vertauksia ei voi edelleenkään jättää tekemättä; tämä paikka ei
vielä ole pilalla. Tavallaan oli harmillista että minulla oli vain 3 päivää
aikaa Vava`ulla, varsinkin kuin lennot maksoivat hunajaa, mutta toisaalta
kokemus oli joka pennin arvoinen. En myöskään ole aivan varma kauanko olisimme
oikeasti tuolla eristyksissä olevalla saarella viihtyneet (varmaan siihen asti
että lukeminen olisi loppunut), joten kolme päivää oli juuri sopivan mittainen
aika eräseikkailuun.
Oli pakko tulla kommentoimaan kun löysin blogis vähän aikaa sitten ja luin sen kokonaan samantien! Ihan mahtava reissu sulla menossa! Itse olen kanssa pitkään unelmoinut samanlaisesta seikkaulusta ja ehdottomasti aion sen vielä joskus toteuttaa. Varsinkin sun kokemuksia Nepalista oli tosi mielenkiintoista lukea, kun itse sieltä hetki sitten tulin vaihdosta. Tää blogi lisäs mun matkakuumetta taas ihan liikaa:D Hauskaa loppureissua!
VastaaPoista