Adrenalin Junkies - Taupo

En halunnut haaskata enempää aikaa Rotoruassa, joten lähdin heti aamusta kohti Taupoa. Erikoisesti nimetty Nakedbus-palvelu on todella kätevä; bussiliput saa varttua netistä ja kännykkään tulee matkalippu, missä lähtöpaikka on selvitetty todella tarkkaan. Näillä halpisbusseilla on helppo matkustaa lähes minne tahansa Uudessa-Seelannissa.

Matka Taupoon ei kestänyt kuin reilun tunnin ja paikalle päästyäni kävelin suoraan Taupo Urban Retreat hostelliin, joka oli saanut netissä hyvät arvostelut. Hostelli oli lähes täynnä Tongariro Crossingille (LOTR Mount Doom) suuntaavia packereita, mutta onneksi paikassa sentään oli vielä tilaa. Hostelli oli todella viihtyisä oman pikku baarinsa ja kotikissansa Puddlesin kanssa. Myös henkilökunta oli poikkeuksellisen avuliasta ja tiesin heti viihtyväni paikassa. Kävin kävelemässä pienessä, mutta viihtyisässä keskustassa. Pian kuitenkin päädyin takaisin hostellille.

Ilm. suomalaiset pullasorsatkin lomailevat Taupossa

Päädyin istumaan hostellin baaritiskille, missä aloin jutella vuorossa olleiden Miken ja Kylien kanssa. Istuin lopulta baaritiskillä koko illan ja kun muitakaan asiakkaita ei aivan hirveästi ollut niin baarimikotkin alkoivat juoda kanssani. Selvisi että eräs hostellin entinen työntekijä viettää viimeistä iltaansa Taupossa ja kaikki ”long-term” asukkaat ovat menossa myöhemmin ulos ja minutkin pyydettiin mukaan. Taupon yöelämä rajoittui lähinnä yhteen packeri baariin ja erääseen irkkupubiin, mutta tämä ei menoa haitannut. Olin tietysti aluksi hieman ulkopuolinen kun kylällä kaikki tuntuivat tuntevan toisensa, mutta illan myötä minäkin jo tunsin kaikki.  Ilta meni poikkeuksellisen pitkäksi kun vielä hostellille palattuamme joku työntekijöistä haki meille "vielä yhdet juomat" suljetulta baaritiskiltä ja istuimme pihalla aamuyölle asti.

Aamu rankaisi pitkittyneestä illanvietosta ja käytyäni maksamassa yhden lisäyön päädyin vain manailemaan omaa aikaansaamattomuuttani. Hauskasta illasta ja uusista kavereista huolimatta harmitti että hukkaisin täyden päivän tiukasta matkustusaikataulustani.  Olon normalisoiduttua istuimme iltapäivää uusien ystävieni Catlinin, Jaredin ja Sanderin kanssa hostellin terassilla kun paikalle ilmestyi samassa paikassa asuva Sam. Hän oli tauolla työpaikaltaan Taupo Tandem Skydive keskuksesta ja näki keräämäni mainosflyerit eri aktiviteeteista Taupossa.  Sam innostui ylistämään laskuvarjohyppyä ja totesi että se kannattaa ehdottomasti tehdä Taupossa. Kun totesin, että olin tosiaan pohtinut hyppäämistä (ja vieläpä mennyt huutelemaan asiasta kaikille) niin Sam ehdotti että hän veisi minut samantien hyppäämään Tandem-hypyn.  Ehdotus tuli vähän puun takaa, mutta sen enempää miettimättä hyppäsin Samin mukaan.  Sain uusilta ystäviltäni suosionosoitukset spontaanista asenteesta ja lähdimme ajamaan kohti lentokenttää ennenkuin sain aikaa miettiä asiaa sen enempää.

Keskuksella tutkin muutaman hetken eri vaihtoehtoja ja päädyin adrenaliinipäissäni ostamaan ”4play” paketin, johon kuului laskuvarjohyppy 12 000 jalasta, Benji-hyppy joen päällä, Speed-jet ajelu koskessa ja helikopterilento Taupon yläpuolella. Koska reissu on päättymässä ja budjettia vielä muutama euro jäljellä niin korotin samantien laskuvarjohypyn korkeutta 15000 jalkaan eli n. 4,5km. Myyntitiskin tyttö haistoi helpon rahan ja yritti vielä myydä valokuvapakettia kaupan päälle (kaikki yritykset tekevät osan rahasta myymällä ylihinnoiteltuja valokuvia, omien kameroiden käyttö on pitkälti kielletty), mutta totesin 150e olevan liikaa valokuvista. 4Play paketille tuli lopulta hintaa 670 NZ dollaria eli n. 420 euroa. Tuolla summalla ei varmaan Euroopassa tekisi kahtakaan noista aktiviteeteista.

Rahaa on helppo laittaa palamaan, eikä mennyt montaakaan hetkeä kun kävelin aulasta kohti lähtöhallia ”4play VIP” nauha kaulassa. Näin myöhään iltapäivästä ei paikalla enää ollut muita Tandem hyppääjiä, mutta lentokentällä odotti harrastajahyppääjien kone lähtöä. Työntekijät pukivat vauhdilla päälleni hyppyhaalarin sekä valjaat ja kohta Tandem-ohjaajani Freddy jo kuljetti minua kohti lähtövalmiudessa olevaa lentokonetta. Kaikki tapahtui niin vauhdilla etten ehtinyt edes jännittää. Olen aina ajatellut että hyppyyn vaaditaan pitkä valmistelu, mutta koko myyntitiskiltä koneeseen siirtyminen kesti ehkä reilu 5 minuuttia. Työntekijöiden pukiessa päälleni valjaita katsoin n. 2min opastusvideon ja kun video loppui Freddy veti minua jo kädestä kohti konetta. Sain tosin hieman itsevarmuutta kun kuulin Freddyn olevan Taupon kokenein hyppymestari järjettömällä 22 000 laskuvarjohypyllä. (Myöhemmin kuulin Freddyn pitääneen hallussaan myös 7 guiness world recordia kisatessaan sittemmin kuuluisan maanmiehensä ”Red Bull Stratos”-hypyn tehneen Felix Baumgartnerin kanssa.)

Sisään päästyäni koneessa olleet harrastajahyppääjät heittivät minulle ylävitoset ja kone kiihdytti samantien nousukiitoon. Näemmä pääsen joka viikko lentämään aina vain pienemmällä lentokoneella, sillä tämä laskuvarjohyppyihin suunniteltu kone oli todella pieni ja kaikkien ahtautuessa sylikkäin ”ruumaan” mahtui vain 16 henkeä. Kokeneempien hyppääjien itsevarmuus ja hyvä meininki tarttui minuun (vaikka en ole ihan varma onko lentäjän kiusoittelu ja kutittelu fiksuinta mahdollista toimintaa) ja koneen noustessa ylemmäs ei mielessä suinkaan pyörinyt pelko vaan innostus. Tandem-hypyn tekeminen on äärimmäisen helppoa: sinulle puetaan haalari ja sinut talutetaan koneeseen, missä ohjaaja kiristää sinut kiinni omiin hyppyvaljaisiinsa (ja valjaat ovat sen verran kireällä ettei tarvi murehtia pysyykö kyydissä). Kun hypyn aika koittaa työntää ohjaaja itsensä ja sinut ulos koneesta. Koska muiden täytyy päästä takaasi ulos kapeassa koneessa ei alas ole kuin yksi reitti: ilmojen halki. Onneksemme sää oli edelleen hyvä ja hajanaisia pilviä lukuunottamatta kirkas.

Nousimme 4,5km, reilusti pilvien yläpuolelle ja edessämme olleet hyppääjät siirtyivät istumaan ovelle. Lämpötila noissa korkeuksissa on juuri ja juuri plussan yläpuolella ja hyppääjät hengittävät koneen happimaskeista lisähappea ollakseen täysissä mielenvoimissa hyppyhetkellä. Hyppääjien pudottautuessa yksi kerrallaan ulos ovesta heilahti kevytrakenteinen kone aina yhden poistuessa. Lopulta tuli meidän vuoromme siirtyä ovelle ja otimme nopean kuvan lentokoneen exit-kameralla ennenkuin siirryimme istumaan kokonaan koneen ulkopuolelle. Voisi kuvitella että 4,5km korkeudessa koneen ulkopuolella istuminen olisi pelottava kokemus, mutta en edes ehtinyt ajatella asiaa, vaan ihastelin jalkojeni alla pilvien raosta näkymiä maisemia ennenkuin Freddy yllättäen työnsi meidät irti koneesta. 

Meininki hyvä! No fear.

Pari volttia alussa pistivät minut melko sekaisin ja luulenkin ettei kukaan juuri muista laskuvarjohypyn ensisekunneista yhtään mitään. Hetkellinen paniikki vaihtui äkkiä ihmetykseen kun Freddy tasasi putoamisemme ja katsoin nopeasti lähestyvää maankamaraa vapaapudotuksessa. 15 000 jalasta ehtii olla vapaapudotuksessa melkein 40sekunttia ennenkuin varjo on avattava. Vauhdin kiihtyessä yli 200km/h maa tuntuu kokoajan lähestyvän uhkaavaasti, mutta jotenkin kummallisesti pysyy silti kaukana. Lentämisen tunne on todella mahtava, vaikka ensimmäistä hyppyä tietysti aina varjostaa melkoinen kuumotus (kuvainnollisesti, koska muistan että ilmavirta tuntui koko vapaapudotuksen ajan pistävän kylmältä). Etukäteen pohdin pelkääväni hetkeä jolloin varjo avataan, mutta vapaapudotuksen lumoissa en ehtinyt edes ajatella koko asiaa ennenkuin Freddy avasi varjon ja vauhtimme päättyi kovaan nykäisyyn. Alas leijalu kesti vähän toista minuuttia ja tuossa vaiheessa saattoi jo täysin keskittyä maisemien katsomiseen.

Onhan tuo koneesta hyppääminen todella luonnotonta touhua ja on vaikea ajatella, että joku on hengissä vielä tehtyään sen 22 000 kertaa, siltikin täytyy sanoa että pidin todella paljon laskuvarjohypystä ja jos se olisi helpompaa ja halvempaa niin voisin hyvinkin harkita sitä harrastuksena. Moni on kuvaillut sukeltamista lentämiseksi veden alla, mutta skydive:n vapaapudotus on kyllä sitä todellista lentämistä.  Upeaa hommaa, mutta varmasti aika lailla jännittävämpää yksinään hypätessä.

Maahan laskeuduttuamme hymy oli tietysti korvissa ja se kuuluisa adrenaliinikin toden totta pumppasi suonissa. Toiminta hyppykeskuksessa oli  todella tehokasta ja hetkeä myöhemmin istuin taas Samin autonpenkillä uusi T-paita ja hyppytodistus kädessä.  Palatessani takaisin hostellille vain reilu tunti lähtöni jälkeen muut luulivat jo minun jänistäneen, mutta hyppytodistus ja exit-kuva sentään tukivat tarinaani ilmasyöksystä. Takaisin samaan tuoliin istuessa tuntui koko homma vähän kuin unelta: yhtenä hetkenä olet lukemassa kirjaa terassilla, kohta putoat 200km/h kohti maan kamaraa ja sitten istut taas terassilla ihmettelemässä mitä tapahtui. Kohta joku kuitenkin keksi noutaa kannun olutta juhlistaaksemme ensimmäistä (toivottavasti ei viimeistä) laskuvarjohyppyäni. Taupo on epäterveellinen paikka.

Heräsin aikaisin aamulla ja aamupalan syötyäni 4playn auto haki minut suorittamaan loput maksamani aktiviteetit. Pitkin iltaa jännitti ajatus aamuisesta Bungy-hypystä (miksi se on Benji suomeksi???) ja yritin olla ajattelematta koko asiaa. Kun pääsimme joelle, jonka päällä hyppy tapahtuisi ja näin korkeuksissa olevan hyppytasanteen (tosin tämä on ”vain” 49m, kun jotkin NZ bungyistä ovat jopa 140m), olivat jännitystasot moninkertaiset laskuvarjohyppyyn verrattuna. Tandemissa ei oikeastaan tarvi tehdä muuta kuin uskaltautua koneeseen; bungyssä pitää pakottaa itsensä reunan yli (tosin kai ne työntekijät tarvittaessa viskaavat sinut alas).

Toiminta oli tutun tehokasta ja aamuisella hyppypaikalla ei ollut vielä lainkaan jonoa. Nopean ”suostun kaikkeen ja en kuollessani syytä ketään”-paperin allekirjoittamisen jälkeen minut ohjattiin vaa`alle ja painoni kirjoitettiin käteen. Kävellessäni  hyppytasanteelle (missä en onneksi aivan ehtinyt nähdä edellistä hyppääjää)  ehdin jo ihan oikeasti pohtia pystynkö hyppäämään alas. Huolimatta kaikesta mitä olen tehnyt on itsesuojeluvaisto kuitenkin sen verran kohdallaan ettei tee mieli hypätä mistään korkealta (skydive tapahtuu jo niin korkealta ettei se tunnu miltään). Onneksi Tandem-tyypit olivat yhtä tehokkaita kuin kaikki muutkin ja ennenkuin ehdin pohtia livistämistä oli minut jo köytetty jaloistani hyppyköyteen. Köpöttely reunalle kuumotti ihan tosissaan, sillä koko tasanne on rakennettu siten että alas näkee pakollakin. Nopean valokuvan jälkeen ei auttanut muuta kuin laittaa silmät kiinni ja kuunella lähtölaskenta 3-2-1. 

Pelonsekainen ilme reunalla

Off we go!

Sukellus reunan yli ei ollut loppujen lopuksi niin vaikeaa kuin kuvittelin, mutta siinä suoraan kohti veden pintaa pudotessa taisi kyllä joku rääkäisy päästä. Pudotus oli kuitenkin vain pieni hetki ennenkuin köysi veti minut takaisin ylös ja jäin killumaan verrattaen epämukavasti pääalaspäin. Pieni kumivene ajoi alleni ja työntekijät kirjaimellisesti kalastivat minut alas pitkällä koukulla, minkä jälkeen sain kyydin rantaan. Adrenaline-rush oli kyllä taattu tästäkin lajista, mutta alas päästyäni olin enemmänkin iloinen omasta suorituksestani kuin hypystä itsestään. Kai tuotakin voisi joskus vielä harkita uudestaan, mutta toisin kuin Skydivestä ei Bungyssä herännyt mitään rakkautta lajia kohtaan.

4Playssä kuului onneksi jokaisen lajiin muutama ilmainen promokuva, joten alkuperäinen murhe ilman valokuvia jäämisestä osoittautui turhaksi. Toki joka paikalla oli tarjolla myös kalliimpi kuvapaketti/video, mutta näistä kieltäydyin lukuunottamatta skydiven ground-videota. Valokuvat muistitikulle saatuani oli taas heti seuraava kuljettaja minua vastassa. Luulin tuon ”VIP”-kohdan olevan jotain mainospuhetta, mutta ainakin nyt off-seasonilla oli palvelu äärimmäisen hyvää kun aina oli joku heti viemässä paikasta toiseen. 

Joella odottamassa ajelua

Ajoimme Huka Falls vesiputouksille, missä minun oli tarkoitus tehdä heti perään pikaveneajelu, mutta varauksessa oli jokin mennyt pieleen ja edellinen ryhmä oli juuri lähtenyt ilman minua. Työntekijöiden pohdittua hetken asiaa minulle kerrottiin että olisin vasta seuraavassa ryhmässä 2 tunnin kuluttua. Istuin odottamaan suutuspäissäni (ei sillä että olisi ollut mikään kiire), mutta kohta paikalle tuli eräs työntekijä pahoittelemaan tapahtunutta ja tarjosi minulle ilmaista sisäänpääsyä naapurissa olevaan ”Prawn Parkkiin”. En tiennyt mistä oli kyse, mutta 26 dol arvoinen ilmaislippu kelpasi kyllä ja painuin tappamaan aikaa naapurissa olevaan katkarapu-puistoon. En tiedä kenen idea on alkujaan ollut rakentaa pieni teemapuisto katkaravunkasvatuksen ympärille, mutta kaikessa sattumanvaraisuudessaan paikka oli oikeastaan aika mielenkiintoinen. Täällä olevien kuumien lähteiden 90 asteinen vesi pumpataan jäähdyttämöön, missä siirtyvällä hukkalämmöllä pidetään läheiset makeanveden katkarapualtaat otollisessa 28c lämpötilassa läpi vuoden.

Kasvatusaltaiden ympärille on noussut eriskummallinen rapujen elämää ja kasvatusta kuvaava (lasten?)teemapuisto, joka huipentuu katkaravunkalastukseen kasvatusaltailla. Kävelin hieman hämmentyneenä läpi näyttelyn ja päädyin lopulta altaille, missä parikymmentä lasta onki katkarapuja bambuongilla. Sää oli varsin hyvä ja ehdin jo oikeastaan kiinnostua melkoisesti koko systeemistä, joten nappasin mukaani ongen ja syöttejä. Kysyessäni mitä katkaravuille kuuluu tehdä antoi työntekijä minulle pienen sangon ja kertoi että voin lopuksi pakastaa ja ottaa mukaan kaikki saaliini. 

Menee se päivä katkaravussakin

Onkiminen osoittautui yllättävän hauskaksi (ja vaikeaksi). Vaikka katkarapuja näkyi runsaasti matalan altaan pohjassa tuntuivat ne olevan varsin epäluuloisia pientä koukkua kohtaan (ehkä vain epäluuloisimmat selviävät pitkään). Lisäksi altaassa oli paljon pieniä roskakaloja jotka nyppivät aina syötin pois koukun ympäriltä. Innostuin hommasta varmaan vähän liikaakin ja puoli tuntia yritettyäni sain vihdoin koukkuun yksinäisen katkaravun. Tästä aktiviteetistä ei ollut tarjolla adrenaliinihöyryjä, mutta nousin heti kaikkien pikkulasten sankariksi oltuani ilmeisesti ainut joka oli saanut mitään lammesta. Hetkeä myöhemmin ympärilläni olikin kymmenkunta innokasta onkimiestä jotka olivat vakuuttuneita siitä että olin vihdoin löytänyt sen kohdan, josta katkarapuja nousee. Vapojaan veteen paiskovat pienet onkijat kyllä varmistivat ettei kukaan enää saanut paikalta yhtään mitään, mutta eipä tavoitteenani ollutkaan rapuateria. Nuorempien kalamiesten (katkarapumiesten) hämmästykseksi kippasin onnettoman katkan takaisin lampeen odottamaan ottajaansa ennen kuin siirryin takaisin odottamaan muskeliveneajelua. En tiedä miten joku noin tyhmä ja yksinkertainen voi olla noin hauskaa, mutta taiden jatkossa mielummin onkia rapuja kuin hypätä bungyjä. 

Suuri saalis!

urha odottelu oli siis kääntynyt hauskanpidoksi kiitos huomaavaisen asiakaspalvelun Hukafalls Jetillä ja palattuani takaisin lähtöaulaan oli muu ryhmä jo valmistautumassa ajeluun. Saimme kaikki päällemme sadeviitat ja pelastusliivit, minkä jälkeen asetuimme istumaan 520 hevosvoimaiseen pikaveneeseen. Normaalien moottorien sijaan kevyt pikavene on aseistettu kahdella vedenpainemoottorilla, jotka takaavat räjähtävän nopeuden ja käsiteltävyyden. Jouduin istumaan aivan veneen keskelle, mikä taisi olla huonoin mahdollisin paikka, mutta koska aktiviteeteista tämä tuntui vähiten tärkeältä en oikeastaan murehtinut hirveästi asiaa (olinhan sentään saanut kalastaa katkarapuja). Muutaman nopean 360 asteen pyörähdyksen jälkeen tuli kuitenkin selväksi etteivät eturivin rouvat pysyisi kyydissä koko ajelua ja kuljettaja pyysi vapaaehtoisia istumaan keulaan, missä G-voimat ovat moninkertaiset veneen pyörähtäessä peränsä ympäri.  Nostin tietysti käteni ylös ja ajelu muuttui samantien huomattavasti mielenkiintoisemmaksi.

Tässä vielä keskellä venettä

Veneen kiihdyttäessä täyteen vauhtiin kuljettaja antoi merkin, minkä jälkeen hän pyöräytti veneen ympäri. Ensimmäisen pyörähdyksen jälkeen ihmettelin tosissaan miten kukaan rouvista ei todella ollut pudonnut veteen, sillä kiiturin etukulmassa istuessa sain pitää tangosta kiinni kaikin voimin etten olisi paiskautunut laidan yli. Ajelimme pitkin jokea kohti Huka Falls vesiputousta ja täytyy myöntää että osa upeista maisemista meni hieman ohi koska jouduin jatkuvasti katsomaan kuskia uuden piruetin pelossa. Toki ajelu oli varsin hauskaa ja voitti suoraan kaikki huvipuistolaitteet, mutta samalla vene oli niin järjettömän voimakas että sai hieman oikeasti pelätä lentääkö tiukassa käännöksessä jokeen vai ei.

Vesiputoukselle päästyämme kuljettaja kuitenkin rauhoittui ja antoi meidän ottaa muutamat valokuvat rauhssa. Onneksi kännykässäni oli suojakuoret päällä, sillä sadeasu ei juuri auttanut keulassa istuessa, vaan olin läpimärkä.  Ajelu takaisinpäin oli huomattavasti nautinnollisempi kuljettajan esitellessä lähinnä veneen vauhtia ja kiidättäessä meidät läpi joen aivan kallioita ja puunrunkoja hipoen.

Takaisin päästyäni sain vieläpä muistitikulleni koko kuvapaketin ilmaiseksi, koska olin ”joutunut” odottamaan niin kauan. Hyvää palvelua! Helikopteriajelun kuski oli minua vastassa, mutta pahoitteli minulle etteivät he voisi ajeluttaa minua samana päivänä, sillä koko ajelulle ei ollut lisäkseni ilmoittautunut ketään muuta (esitteessä tosiaan luki että helikopteriin minimi on kaks henkilöä). Kuski tarjoutui joko hyvittämään minulle takaisin kopteriajelun hinnan paketista tai yrittämään järjestää ajelu seuraavana päivänä. Koska olin jo ehtinyt ihastua Taupoon ja tehdä kavereita hostellilla ajattelin ettei yksi lisäpäivä haittaisi ja sanoin odottavani huomiseen. Loppujen lopuksi Benji-hyppy ja Super Jet ajelu ottivat voimille, siitä katkaravunkalastuksesta puhumattakaan!

Ilta kului taas hostellin baarissa uusien ystävien kanssa istuessa. Hassua miten läheisiä tuntemattomista ihmisistä tulla muutamassa päivässä. Päätin viettäväni lopun Uuden-Seelannin aikani Taupossa, sillä harvoin on ollut noin hauskaa kiitos porukan. Pelkäsin toki hieman maksani puolesta, sillä joka ilta päättyi lopulta 15$ olutkannujen ostoon. Porukan ollessa kuitenkin vähän tavallista vanhempaa (eli ikäistäni) ei juominen kuitenkaan ollut pääosassa vaan meno oli aina verrattaen fiksua verrattuna nuorempien tekemisiin.

Aamulla soitin helikopteri firmaan, mistä kerrottiin että pääsisin tekemään helikopteriajeluni iltapäivällä kahden muun vieraan kanssa. 4Playn auto nouti minut taas suoraan hostellin ovelta ja ajoi takaisin lentokentälle, mistä käsin "Helipro" toimi. Pilottina toiminut nuori nainen kertoi että normaalin 8min ajelun sijaan toiset asiakkaat ovat varanneet täyden kiertoajelun, joten pääsisin pidemmälle ajelulle samalla rahalla! Lisäksi kyseiset (rikkaat aasialaisturistit) noudettaisiin suoraan Hilton hotellin omalta helipadilta, joten olisin aluksi vain yksin kyydissä.

Oma helikopteri, sweet!

Helikopterissa lentäminen tuntui jokseenkin juuri siltä kuin olin odottanut, mutta yllätyin pienen kopterin käsiteltävyydestä. Matallalla lentävä kopteri tuntui välillä käyvän pelottavan lähellä kukkuloita (tosin oli kuulemma oikeasti väh. 30m korkeudessa), mutta oli kyllä todella hauskaa. Laskeuduimme Hiltonin helipadille, mistä vanhempi aasialaispariskunta nousi takapenkille (minä siis edessä vaikka kyseiset tyypit maksumiehinä). Nousimme ilmaan ja teimme n. 20min kiertoajelun järven ja nähtävyyksien yllä ennenkuin laskeuduimme pienen pienelle aukiolle Huka Fallsin lähellä, missä aasialaisturistit jäivät pois.

"Maori Carwing" järvellä. Tosin vain 20v vanha mikä tekee siitä mielestäni turhan nähtävyyden.

Mount Ngauruhoe eli LOTR Tuomiovuori. Hobitit olisivat säästyneet paljolta vaivalta jos heilläkin olisi ollut helikopteri.

Huka Falls yläilmoista

Pääsin siis tuon 8min ajelun hinnalla ajelemaan edestakaisin n. 30min ja laskeutumaan kolmesti! Ei huono diili! Mistähän tuommoisen pikkukopterin saisi ostaa, olisi tosi kätevä esim. kauppareissuille!

Viimeinen ilta meni uusien ystävien kanssa grillaillessa. Jared on kokki ja loihiti upean BBQ aterian Caitlinin (ei suinkaan minun) viimeisen illan kunniaksi. Taupo jää varmasti mieleen yhtenä mukavimmista paikoista. Kaupunki oli mukava ja aktiviteetit henkeä salpaavia, mutta silti päälimmäisenä mieleen jäivät uudet ystävät ja Urban Retreatin mainio henkilökunta!

Aamulla Checkasin ulos hostellista ja vietin päivän bussissa kohti Wellingtonia. Mainio suunnitelmani oli matkata läpi pohjoissaaren ja nähdä siten myös Wellington, mutta loppujen lopuksi jumahdin Taupoon ja näin Wellingtonista vain hostellin, ruokakaupan ja lentokentän. Uusi-Seelanti oli positiivinen yllätys, vaikka en sille kuuluisammalle Etelä-Saarelle ehtinytkään. Kiitos Kiwi-Expressin, Sormusten Herran ja NZ-working holidayn tuntuvat Uuden-Seelannin packerimeiningit olevan paljon paremmassa tilassa kuin Australian. Jos siis joku on suuntaamassa kohti Oseaaniaa vain lomalle niin varaa reilusti aikaa myös Uuteen-Seelantiin!

Hobbiton

Huolimatta järjettömästä 110 NZ dollarin hinnasta päätin käydä läheisessä Hobbitonissa, joka on jo noussut jonkinlaiseen kulttimaineeseen Uudessa-Seelannissa reissaavien keskuudessa. Kun Sir Peter Jackson päätti kuvata Sormusten Herra Trilogian täällä synnyinseuduillaan Uuden-Seelannin pohjoissaarella, hän tuskin arvasi millaisen palveluksen oli maalleen tekemässä.  Sormusten saattuen tehdessä matkaansa läpi uskomattomien maisemien tuli monelle mieleen päästä paikan päälle katsomaan samoja paikkoja, minkä johdosta Uuden-Seelannin turismi peräti tuplautui 2000-luvun alulla. Olen alkujani jonkunmoinen Tolkien fani ja kun trilogiakin vielä heijasti ihan onnistuneesti kirjan henkeä niin onhan se kiva käydä katsomassa kuvauspaikkoja (vaikkakin uuden Desolation of Smaug-elokuvan katsominen lentokoneessa Tongalta Uuteen-Seelantiin lähinnä itketti).

Hobbitton, eli kulissi Tolkienin Konnulle, oli paitsi ensimmäisen LOTR elokuvan ja ensimmäisen Hobitti-elokuvan pääkuvauspaikkoja, myös Jacksonin tukikohta Uuden-Seelannin kuvausoperaatiolle. Paikka Tolkienin (englannin maaseudusta innoituksensa saanut) kuvailemalle puolituisten kotimaalle löydettiin alkujaan ilmakuvauksilla, minkä jälkeen tuotantoyhtiö teki paikallisen lammasfarmarin kanssa sopimuksen maiden käyttämisestä elokuvien kuvauksessa. Valintaan vaikutti paitsi kuvankaunis kumpuileva maasto, myös nykyaikaisten rakennusten puuttuminen alueelta. Vähäiset ilmakuvia häirinneet vajat naamioitiin puiksi ja kukkulat kaivettiin täyteen erikokoisia ”hobitinkoloja” (erikokoisia, koska osan piti näyttää pieniltä täysipituisten näyttelijöiden rinnalla). Lammasfarmarin jäädessä vaille töitä maatilan muututtua elokuvastudioksi Jakson ehdotti tälle sopimusta; Jackson perheineen muutti asumaan maanviljelijän taloon ja tämä puolestaan lähti perheineen vuodeksi kiertämään Uutta-Seelantia matkailuautolla, ja tietysti artistin piikkiin.

Kännykkäni tykkää ylivalottaa kuvia

Elokuva kuvauspaikkoja

Olin tullut jo kertaalleen ohi Hobbitonista ja naureskelin hieman Rotoruasta lähtevän kierroksen ylistyksille ”upeista maisemista matkalla”. Ovathan maisemat upeita, mutta eivät kyllä eroa yhtään siitä jatkuvasta maalaismaisemasta jota näkee kaikkialla pohjoissaarella (Jos ei siis ole lentänyt Rotoruaan niin on kyllä jo nähnyt enemmän kuin tarpeeksi näitä upeita maisemia). Yllätyin kuitenkin positiivisesti bussikuskin juonnosta, sillä en ole juuri ollut missään turistikierroksilla. Miehellä tuntui olevan kiitettävä tuntemus elokuvista ja kuvauspaikosta, minkä lisäksi hän kertoi myös paljon Uuden-Seelannin luonnosta ja paikallisesta elämästä. Hobbitonissa meidät ohjattiin suoraan matkamuistomyymälään, mikä tuntui hieman oudolta kun yleensä tuota tavaraa yritetään tuputtaa vasta lopussa. Onneksi pysähdys oli verrattaen lyhyt ja kaikki myynnissä ollut LOTR tavarakin hieman nauratti. Bussiin palattuani tosin hieman harmitti etten ostanut yhtään Briin olutta, jota moni muu turisti hörppi häpeilemättä bussissa.

Turistikauppa, jossa myydään olutta ei voi olla täysin paha.

Pian siirryimme itse kuvauspaikalle, missä bussikuskimme vaihtui paikalliseen oppaaseen. Itseäni hieman ärsytti miehen valmiiksi kirjoitetut vitsit jne, mutta suurin osa porukasta tuntui niistä nauttivan; ehkä en vain ole vielä päässyt ihan sisään tähän turistikierroshommaan. Onneksi juttujen välissä kuitenkin tuli myös paljon pientä trivia tietoa elokuvista, mikä hieman hyvitti muuten aika kalseaa kierrosta (Itseäni harmitti tietysti että kaikki trivia oli elokuvasta ja näyttelijöistä, eikä esim. kirjan ja elokuvan yhteyksistä, mutta on tietysti ymmärrettävä että paikka on nimenomaan se ELOKUVAN kontu.) Kierros oli todella tarkkaan kellotettu, sillä paikalle saapuu isoja turistiryhmiä kuin liukuhihnalla. ”5min ja eteenpäin”-meininki tuntui ärsyttävän monia, mutta itselleni kyllä riitti paikan näkeminen ja muutaman valokuvan ottaminen. Osa selvästi muisti elokuvan kohtaukset paremmin ja halusi poseerata milloin minkäkin penkin tai kurpitsan kanssa. Toki muistin suunnilleen mitä elokuvassa näkyy, mutta itseasiassa yllätyin kun myöhemmin illalla katsoin 1. elokuvan alun ja kaikki paikat matchasivat valokuviini 100%.

Lammen takana hääpari, jota valokuvattiin. Lienevätkö ensi-treffit olleet elokuvissa?

no admittance, except on party business

Paikka rakennettiin ensimmäisiä elokuvia varten vain väliaikaisista materiaaleista, eikä kukaan varmaan osannut odottaa että pian paikalle alkaisi saapua faneja tutkimaan lahoavia lavasteita. Kun Peter Jackson sitten päätti tehdä uuden eeppoksen Tolkienin ensimmäisestä (satu)kirjasta, niin paikka rakennettiin alusta alkaen uudestaan, tällä kertaa pysyvistä materiaaleista tulevaa turistibisnestä silmälläpitäen. Lienee lammasfarmarikin iloinen päätöksestään antaa maansa örkkien ja hobittien käyttöön. Ehdottomasti hauskin yksityiskohta oli Bilbon kotikolon päällä kasvava tammi. Kyseistä puuta kuvaillaan kirjassa melko tarkasti ja Jackson arvasi, että mikäli kukkulalla ei elokuvissa näy kyseistä puuta niin kirjan fanit saavat heti aiheen mihin tarttua. Kuvausryhmä siis etsi läheisestä metsästä kuvausta vastaavan tammen, joka kaadettiin ja kuljetettiin kukkulan päälle. Kuolleeseen puunrunkoon liimattiin taiwanilaisia tekolehtiä ja nyt tämä tekopuu loistaa vihreänä läpi vuodenaikojen (tosin lehdet piti kuulemma yksitellen spray-maalata uusia elokuvia varten).

Kierros oli loppupeleissä melko lyhyt johtuen tarkasta aikataulutuksesta. Kävellessämme pois lavaste-konnusta olin oikeastaan vähän pettynyt; kierros oli kyllä hyvä, mutta tuntuu aika naurettavalta maksaa 110 dollaria n. 45min kävelykierroksesta. Paikan suunnittelija on kuitenkin selkeästi ollut viisas mies, sillä kierros päättyi ”The Green Dragon”-majataloon, jossa kaikki saivat ilmaisen oluen. Olin tietysti niin iloinen saatuani tuopin käteen ja katsellessani kontua rannan toiselta puolelta, että päätin 110 dollarin olleen kuitenkin hyvä sijoitus. Kallis olut, mutta käänsi lopulta kierroksen voiton puolelle!

The Green Dragon. Paikka uudelleenrakennettiin Hobitti-sarjaan varten, koska se poltettiin ensimmäisissä elokuvissa

Tarujen Kontu!

Luin jälkikäteen Tripadvisorista ihmisten kommentteja kierroksesta ja itseäni ihmetytti miten moni on maininnut kierroksen olevan niin hyvä ”että sinne kannattaa mennä vaikka ei olisi edes nähnyt elokuvia”. Olen täysin eri mieltä. 110 dollarilla kannattaa paikalle mennä mikäli on kiinnostunut elokuvista, vaikka ne olisi nähnyt niin lavasteiden tuijottaminen paikan päällä ei anna juuri mitään ellei ole jonkinmoinen fani. Suorastaan yllätyin kun eräilläkään vanhemmilla rouvilla kierroksellamme ei ollut mitään hajua mistä oppaamme puhui, koska nämä eivät selvästi olleet edes kuulleet koko keskimaasta ennen kierrosta. Ihmiset selvästi ostavat mitä vain mikä on hyvin markkinoitu, mutta ihmetyttää mitä joku saa pyöreiden ovien tuijottamisesta keskellä ei mitään jos ei ole edes leffaa nähnyt.

Palattuamme Rotoruaan käytin illan loppureissun suunnitelluun. Olen tien päällä enää 2 viikkoa (tuntuu todella oudolta palata näin ”nopeasti” Suomeen kun matkaa on takana jo yli 13kk) ja haluan ottaa mahdollisimman paljon irti viimeisistä päivistä. Blogi on nyt muutaman päivän jäljessä ja paljon on taas ehtinyt tapahtua, joten koitan ehtiä kirjoittamaan viimeisimmistä Extreme-aktiviteeteista heti huomenna.

Lopussa vielä syy miksi kannattaa käyttää aurinkorasvaa jos haaksirikkoutuu autiolle saarelle!

Smells like Rotorua

Hetken Nefaussa pyörittyämme jätin hyvästit Jounille (Joka palaa Uuden-seelannin ja Indonesian kautta Suomeen hieman minun jälkeeni) ja Nikolle (jolla on Indonesiassa pidempi pätkä lomailua ennen kesäistä Suomea). Olen usein vannonut yksin matkaamisen nimiin, mutta täytyy sanoa että kun matkaseura on oikean henkistä ja sopivan rentoa voi jaettu kokemus olla sitäkin hienompi. Mitä vanhemmaksi sitä tulee sitä paremmin ymmärtää etteivät ikäerot välttämättä kerro yhtään mitään; toivotan Nikolle ja Jounille antoisaa loppureissua ja tiedän miehillä olevan edessään vielä monia hienoja seikkailuja, sillä loppupeleissä matkassa ratkaisee asenne ei matkakohde, sattumukset tai sää!

Otin taksin lentokentälle, joka oli juuri niin tyhjä kuin saattoi olettaa. Sain tehtyä check-inin hyvissä ajoin (samalla nimi yli paperista ja käsin kirjoitettu boardin pass metodilla), mutta kun lähtöaika lähestyi ei kentällä näkynyt edelleenkään juuri ketään muuta saatika myöskään lentokonetta. Kun lappuun kirjoitettu lähtöaika tuli täyteen kävin kysymässä tiskinsä taakse nukahtaneelta virkailijalta mikä mahtaa olla homman nimi ja sain kuulla, että Tongatapulta saapuva kone on myöhässä, mutta lähtee heti tankattuaan takaisin päin. 30min myöhemmin kentälle laskeutui pienen pieni Air Vanuatun propellikone, josta tuli ulos viisi matkustajaa ja lentokapteeni, joka kävi ostamassa kahvilasta pussin sipsejä ennen ohjaamoon palaamistaan. Parkkipaikalla olleista autoista nousi kymmenkunta tongalaista (joiden tajusin odottaneen lähtöä ilmastoiduissa autoissa) ja siirryimme ilman minkäänlaista ilmoitusta, turvatarkastusta tai lippujen tarkastusta  suoraan koneeseen. Propellikone oli samankokoinen kuin Luklaan lentäessäni, eikä kapteeni vaivautunut edes ajamaan kiitotien päähän, vaan lähti ilmaan suoraan käännyttyään kiitotielle sen puolivälistä. Rento meininki, tongalaiseen tyyliin, mutta ainakin maisemat olivat hienoja lentäessämme pilvien alapuolella!

Tonis Guest housen kuski Peter poimi minut kentältä ja kävin nukkumassa yön Nukualofassa ennen lentoa Uuteen-Seelantiin. Oli hieman hassua ajaa edestakaisin kun lentoni lähti aikaisin aamulla, mutta lähempänäkään kenttää ei ollut mitään kohtuuhintaista majoitusta. Air New Zealandin kone oli uuden karhea ja katselin koko lennon leffoja omalta screeniltä. Ensimmäistä kertaa jaksoin myös seurata turvaohjeita: 

Aucklandiin saapuessa tuttu rutiini; paikallista valuuttaa automaatista ja etsimään majapaikkaa. 

Kaikki Uudessa-Seelannissa käyneet ovat sanoneet ettei Aucklandiin kannata tuhlata liikaa aikaa, joten varasin heti seuraavalle päivälle bussimatkan kohti etelää. Minulla oli kuitenkin koko päivä aikaa tutkia kaupunkia, joten rinkan hostellille jätettyäni lähdin kiertelemään keskustaa.

1,5 miljoonan asukkaan Auckland on Uuden-Seelannin suurin kaupunki, mutta on kieltämättä hieman tylsän oloinen. Itse kaupunki on mukavan eloisa ja moderni, mutta keskustan Skytower-näköalatornia lukuunottamatta kaupungista puuttuvat nähtävyydet. Kiertelin aikani satamassa ja sitten keskustan kauppakaduilla, mutta hyvästä sykkeestä huolimatta Auckland ei tarjonnut juurikaan uutta. Jopa Sky Tower tuntui vaatimattomalta. Ehkä kyse on reissuväsymyksestä, mutta tuollakaan ylhäällä ei oikein osannut ajatella muuta kuin että "ei tämä ole mitään verrattuna Bur Khalifaan". Kaupungista tuli etäisesti mieleen jopa Brisbane, vaan eivätpä Uusi-Seelanti ja Australia kai hirveästi kaupungeiltaan eroakkaan. Uudessa-Seelannissa on tosin paljon kylmempi kuin Ausseissa (täällä on kesä juuri loppunut), joten saa nähdä pärjäänkö pelkillä shortseilla vai joutuuko lähtemään vaate ostoksille.

 Lähdin ex-tempore syömään muutaman hostellin aulassa vastaan tulleen jenkin kanssa ja päädyimme istumaan iltaa läheiseen kiinalaiseen ravintolaan. Huippu tyyppejä ja jos aikataulut olisivat kohdanneet paremmin olisin saattanut jopa lähteä heidän mukaansa kiertämään pohjoissaarta matkailuautolla. Itselläni oli kuitenkin aikainen bussimatka tiedossa, joten lähdin itse nukkumaan kun muut siiryivät baarin puolelle.

Pier

Auckland Sky Tower

Näkymiä 220m

Bussi Rotoruaan lähti ajallaan ja oli perillä tässä pohjoissaaren aktivititeetti keskuksessa peräti etuajassa. Olin suoraan sanottuna hieman pettynyt; ei täällä pohjoissaarella ainakaan maisemat kovin kummoisia ole. Ihan tavallista peltomaata ja kukkulaa vain. Rotorua puolestaan sijaitsee geothermal-alueella ja koko keskustan alue on täynnä ”kuumia lähteitä”, joissa pinnalle nouseva rikkivety kuumentaa mudan ja veden kiehuvaksi. Rikkivety haisee kamalalta ja kaupungin lempinimi onkin ”Sulphur City”. Käytännössä koko keskustan alueella löyhkää mädiltä kananmunilta.  Smells like Rotorua!

Rotorua on jonkinmoinen turistikohde ja kuumien lähteiden ja Rotorua-järven lisäksi alueelle on noussut valtava määrä erilaisia aktiviteetteja. On eläinpuistoa, gondolaa, alamäkiautoilua, vesihiihtoa, riippuliitoa, helikopterilentoja, benji-hyppyjä tai mitä tahansa muuta mitä ihminen on hauskuutukseksi keksinyt. Paikka tuntuu vetävän paljon varsinkin iäkkäämpiä matkaajia, mutta toki kaupungissa on runsaasti majoitusta myös packereille.

Saavuin kaupunkiin jo aikaisin aamulla, joten lähdin heti hostelliin checkattuani kiertämään keskustaa kävellen. Ilmaiseen turistikarttaan oli merkitty selkeä kävelyreitti, joka osoittautui hyvin merkityksi ja ylläpidetyksi. Reitti kulki läpi kuumien lähteiden, jotka olivat kyllä mielenkiintoisia, mutta haisivat niin kauhealta, että hetken päästä päätin suunnata kohti satamaa. Tosin tajusin pian ettei löyhkää pääse karkuun minnekkään, sillä kaikkialla on rakennusten ja teiden välissä erikokoisia kuplivia mutalampia. 

"Hot pool"

"turistipolku" oli hyvin hoidettu

Keskustassa oli paljon turisteja, vaikka mielestäni kaupungissa ei nyt kuitenkaan ollut ihan niin hirveästi nähtävää. Myös koko Lake Rotorua on enemmän tai vähemmän hapan ja pahan hajuinen sen pohjassa olevien kuumien lähteiden vuoksi. Kaupunki oli kuitenkin todella siisti ja hyvin hoidettu, joten ihan mukavaa oli vain kävellä ympäriinsä ilman sen suurempaa päämäärää. Kävin katsomassa myös muutamia aktiviteetti vaihtoehtoja, mutta useimmat jutut vaikuttivat todella teennäisiltä ja suhteettoman kalliilta; ”Näe oikea Maori kylä, 150 dollaria!” jne.

Näkymiä kukkulalta

Black Swan

Lake Rotorua ja siipirataslaiva

Rotorua museum, kaikki niin kovin siistiä

Aika paljon sitä ehtii nähdä kun matkustaa tällä tavalla ”tehokkaasti”. Minulla ei ole kuin reilu viikko aikaa Uudessa-Seelannissa, joten ilta menikin pohtiessa miten saisin eniten irti lyhyestä oleskelustani täällä pohjois-saarella. 

Castaways

Olimme varautuneet verrattaen huonosti sunnuntaihin. Lukiessamme vanhoista Lonely Planeteista sunnuntain pyhittämisestä olimme saaneet sen kuvan että nykyään pyhäpäivä ei enää olisi niin absoluuttinen kuin aikoinaan. Heräsimme jo aamu viideltä kirkonkellojen kuminaan, joka jatkui enemmän tai vähemmän läpi koko päivän. Lähikirkostamme kantautui hetkeä myöhemmin virsien laulu, joka sekin tuntui jatkuvan katkeamatta pitkälle iltaan. Jouni ja Niko ajattelivat lähteä käymään Tongalaisessa sunnuntaikirkossa (joka kieltämättä olisi varmaan ollut kokemus), mutta päättivät lopulta vain keskittyä lepäilemään kuten minäkin. Kauppojen ja raflojen ollessa kiinni meni päivä siis lähinnä kirjaa lukien ja pussinuudeleita syöden. Nyt kun ole päässyt Kindlen makuun niin olen lukenut aina kirjan pariin päivään. Sunnuntaimessujen jatkuminen pitkälle yöhön intoutti minut vihdoin aloittamaan myös jatkamaan vihdoin aloittamaani Christopher Hitchenssin tuotannon läpikäymistä. Halleluja!

Guest Housen autokuski Peter ajoi meidät maanantaina aamuyöstä lentokentälle, joskin emme olleet aluksi ihan varmoja päädyimmekö oikeaan paikkaan. Lentolipuissa luki että Check In tulisi tehdä viimeistään 90 min aiemmin, mutta saapuessamme paikalle koko lentokenttä oli vielä kiinni. Naureskelimme olemattoman pientä lentokentää, jota Niko vertasi melko onnistuneesti Ylivieskan juna-asemaan. Lopulta paikalle alkoi onneksi ilmestyä myös työntekijöitä. Tai siis kokonaiseet viisi työntekijää, minkä jälkeen pääsimme jättämään tavaramme lähtöselvitykseen. Mitään henkilöpapereita ei tarvittu, vaan virkailija yksinkertaisesti veti nimet yli listasta kerrottuamme keitä olemme. Friendly Islandeilla ei näemmä myöskään harrasteta turvatarkastuksia, vaan  luvan saatuamme yksinkertaisesti kävelimme kentän keskellä olleeseen (ainoaan) propellikoneeseen. 

Lentokenttä kokonaisuudessaan. Tässä vaiheessa jo valot päällä.

Kohti Vava`uta

Lentokone ei onneksi ollut ihan pienimmästä päästä vaan toinen Real Tonganin isommista 50 hengen matkustajakoneista. Valitettavasti sää oli hieman pilvinen, joten emme päässeet juurikaan nauttimaan näkymistä lyhyen lennon aikana. Vava`un lentokenttä puolestaan oli vielä pienempi kuin Ylivieskan juna-asema. Olimme saaneet ohjeet ottaa taksi Neiafun keskustassa olevaan kahvilaan, mistä meidät myöhemmin kuljetettaisiin Mafaun saarelle, mutta lentokentällä ei ollut ainoatakaan taksia. Samalla koneella kentälle saapui kyllä muutama muukin länkkäri, mutta näillä oli jo kuljetukset vastassa kuten kaikilla paikallisillakin. Hetken asiaa pohdittuamme saimme sovittua kyydin eräältä paikalliselta, joka ilmeisesti oli sukulaisiaan vastassa. Mahduimme kuitenkin kaikki hyvin tila-autoon ja ratkaisu tuli lopulta myös halvemmaksi kuin taksi.

Neiafu on jo oikeasti kaukana kaikesta. Vava`un isoimmassa kaupungissa ei voi asua montaakaan tuhatta ihmistä, joskin länsimaalaisten suuri määrä hieman hämmensi. Myöhemmin kuulimme täällä asuvan n. 120 ulkomaalaisen yhteisön, joista suurin osa on eläkepäivien viettäjiä. Suuntasimme Coconet Cafeseen, missä meitä oli vastassa vanhempi englantilaisrouva Beth, joka piti viimeisen päälle huolen siitä että meillä olisi kaikki tarvittava saarelle. Hän myös kertoi että saarella asuvan Behanin veneen moottori on rikki, joten saisimme kyydin eräältä paikalliselta venemieheltä.

Neifau

 Mitä ottaisit mukaan autiolle saarelle? Kiertelimme edestakaisin kaupungin kolmea kyläkauppaa ja pohdimme mitä tarvitsisimme kolmen päivän seikkailua varten. Lopulta tyydyimme ostamaan ison kasan säilykkeitä, pussinuudeleita ja muuta hyvin säilyvää ruokaa. Retkikunta täydensi varusteitaan myös otsalampulla, hyttyssavuilla sekä tietysti viidakkoveitsellä! 

Beth ajoi meidät läheiseen satamaan, missä nousimme paikallisen kalamiehen veneeseen. Rannan jäädessä taakse ja aaltojen heitellessä pientä venettä alkoi ilmassa olla jo seikkailun tuntua. Mafaun saari ei ole kuin parinkymmenen minuutin venematkan päässä Vava`un pääsaarelta, mutta kulkiessamme ohi kuvankauniista ja koskemattomista tyynenmeren korallisaarista, tuntui kuin olisimme siirtyneet kauaskin sivistyksestä. (Ja kyllähän tämä kai onkin yksi ”kauimpana kaikesta” olevista paikoista, googlatkaahan ”Tonga vavau”). 

Lopulta saavuimme Mafanan autiosaarelle, missä meitä oli vastassa paikan hallitsija, elämäntapaintiaani Behan. Saari ei siis oikeastaan ole autio, sillä alkujaan Etelä-Afrikasta oleva Behan on asunut siellä viimeiset viisi vuotta. Miehen historia ei aivan täysin selvinnyt, mutta hän kertoi alkujaan piileskelleensä Aparthaidin värvääjiä kotimaassaan, kunnes lopulta lähti asevelvollisuutta karkuun Englantiin. Työskenneltyään aikansa lautturina Englannissa hän pakkasi omaisuutensa (joka koostui lähinnä uskollisesti palvelleesta toisen maailmansodan aikaisesta moottoriveneestä) konttiin ja saapui lopulta Tongalle. Ulkomaalaiset eivät voi omistaa maata Tongalla, joten hänellä on ilmeisesti jonkinlainen ystävyys/vuokrasopimus Mafanan saaresta, minne hän on rakentanut oman pienen paratiisinsa. Mies nukkuu riippumatossa rakentamassaan majassa ja on hiljalleen rakentanut rannalle pienen ”resortin”. Leiri koostuu avokeittiöstä, wc:stä ja neljästä bambumajasta. Ihminen ei paljoa tarvi ja Behan kertoi kuinka hän vuoden jälkeen ja rahojen loppuessa pienimuotoisen ”valaistumisen”. Maallisen omaisuuden huventuessa hän ymmärsi, ettei oikestaan tarvi rahaa elämiseen; saari tarjoaa rajattomasti kookosta ja banaaneja syötäväksi ja meri vastaavasti kalaa lisukkeeksi. Kuulemma nykyäänkin rahaa kuluu vain lähinnä tupakkaan, veneen ylläpitoon ja ”resortin” pyörittämiseen. Tosin mies myönsi välillä käyvänsä yksinäisyyden yllättäessä pääsarella kaljalla ja ystäviään tapaamassa. Behan on ehkä yksi mielenkiintoisimpia henkilöitä, joita olen koskaan tavannut ja miehen elämänasenteessa on jotain ihailtavaa, mistä varmaan meillä kaikilla olisi opittavaa. Itse en tosin edes yritä väittää että viihtyisin pitkään autiolla saarella yksinäni. 

Behanin esiteltyä meille pienen valtakuntansa istuimme hetken aikaa ihmettelemässä eriskummallista paikkaa ja nauttiessa siitä näkymästä, jota tänne kauas on tultu hakemaan; koskematonta luontoa ja paratiisisaaria. Jouni ja Niko sijoittuivat nukkumaan isommassa ”puumajassa” ja minä puolestani yksin maan tasalla olevassa pienemmässä bambumajassa. Laitettuamme ruokamme kaappeihin Behan opetti meidät avaamaan kookospähkinän viidakkoveitsellä (ostamamme viidakkoveitsi ei siis päätynytkään pelkäksi koristeeksi!) ja näytti mistä voisimme noukkia banaaneja nälkäämme. Myöskään juomavesi ei ole ongelma, sillä Behan kerää talteen sadevettä, eikä sateesta täällä ole pulaa. Nauroimme tuomallemme ruokamäärällle, missään kun ei ollut mainittu että matkaajat voisivat täällä elättää itsensä luonnon antimilla!

Nikon ja Jounin "puumaja"

Behan avaa nykyään vain ruskeita (maasta kerättyjä) kookospähkinöitä. Vihreät ovat helpompia avata, mutta niiden kiipeäminen palmusta olisi liian vaarallista omissa oloissaan elävälle miehelle.

Behan tuntuu viihtyvän paljolti omissa oloissaan ja varmistettuaan että meillä oli kaikki tarpeellinen hän katosi takaisin metsän kätköihin. Päätimme lähtiä tutkimaan saarta rantaviivaa pitkin, sillä laskuveden aikana on kallioista rantaa helppo kiertää kahlaten. Niko ja Jouni nauroivat innolleni tutkia rantamatalikoissa ja lammikoissa kuhisevaa merenelävää; käärmetähtiä, tasku- ja erakkorapuja, merimakkaroita, pieniä kaloja, meritähtiä jne. Kerrassaan hieno paikka! Onnistuin pyydystämään viidakkoveitsen alle muutaman isomman taskuravun, mikä vakuutti meidät siitä että selviäisimme tarvittaessa pitkäänkin autiosaarella, mikäli kuljetusta pois ei jostain syystä ilmaantuisikkaan. Rantaa pitkin pääsi kävelemään saaren toiselle puolelle, mistä oli mahdollista kahlata naapurisaareen. Kulkiessa pitkin palmujen varjostamaa hiekkarantaa viidakkoveitsi kädessä oli helppo antaa mielikuvituksen juosta takaisin lapsuuden viisikkoseikkailuihin ja Robinson Crusoeen. Maisemat joita olemme tv:ssä nähneet Survivorissa, Lost:issa tai Castawayssä tulevat täällä todeksi.

Niko Saaren saari eli "Niko Island"

Kahlaamassa naapurisaareen

Retkikuntamme oli jossain vaiheessa muuttunut ”heimoksi” ja aseistauduttuamme keihäillä (joista oli huomattavaa hyötyä liukkaassa rantakivikossa kahlatessa) oli meininki jotakuinkin kuin lastentarhassa....Matias 27v juoksee rannalla rapujen perässä. Päätimme etsiä myös kookospähkinöitä janoomme, mutta palmuun kiipeäminen osoittautui erittäin vaikeaksi.

Kun "Kekkoset" eivät onnistuneet niin päätimme turvautua yhteispeliin

Vihreiden kookospähkinöiden saaminen alas palmusta osoittautui ihmispyramidista huolimatta mahdottomaksi, joten lähdimme lopulta syvemmälle metsään etsimään maahan pudonneita kookoksia.

Heimopäällikkö Jouni johtaa retkikuntaa

Lopulta löysimme muutaman vähän tuoreemman oloisen kookoksen läheltä rantaa ja Niko esitteli omaksumiaan kookosmurskaajan taitoja!

Kuinka saisin rikki kookospähkinän?

Kookosmaitoa ja Kookoslihaa, heimo on ruokittu!

"Nämä on minun maitani kaikki!"

Nousuvesi keskeytti "Kärpästen herra"-leikkimme ja lähdimme palaamaan takaisin tukikohtaamme Mafanalla. Behan ei ilmeisesti ollut edes huomannut pitkää poissaoloamme, mikä tietysti laittoi mietityttämään mitä tapahtuisi jos oikeasti olisimme eksyneet jonnekkin saaren viidakoihin. Tämä ei tietysti todellakaan ole mikään lomaresortti, vaan ”omalla vastuulla” toimiva leirintäalue. Ilta pimeni vauhdikkaasti ja tehtyämme iltaruokaa (kookos ei sitten kuitenkaan ihan täyttänyt vatsaa) menimme nukkumaan. Tuulen hakatessa peltiovea sysipimeällä autiosaarella kuumotti hieman mennä nukkumaan yksinäisessä bambumajassa. Hyttysverkon alle kömmittyäni  oli viimeinen ajatus päässä (eikä varmaan vähiten erilaisten viimeaikoina lukemieni dystopia-kirjojen vuoksi) miten voisimme selviytyä täällä omalla saarellamme, mikäli maailma ympärillämme yhtäkkiä katoaisi. Luonto elättää. Nukuin kuin tukki aaltojen kohinaa kuunnellen.

Heräsimme aamulla auringon noustessa (pimeä tulee aikaisin joten halusimme nauttia koko valoisasta ajasta) ja Jouni nouti meille metsästä banaaneja osaksi aamupalaa. Sää oli totuttuun tapaan hieman vaihteleva joten päädyimme vain makoilemaan riippumatoissa ja tuijottelemaan merta. 

Näkymä puumajasta

Behan toi meille Tongalaiset onget, joka yksinkertaisuudessaan on pitkä siima kivipainoineen pullon ympärillä. Meressä seistessä kivipainon voi heittää melko pitkälle, mikä purkaa siiman pullon ympäriltä kuin virvelin kelasta. Rikoimme rannassa olevia oistereita kivellä (taas yksi ruokalaji selviytyjän ruokapöytään) ja heittelimme aikamme koukkuja veteen, mutta kala ei tuntunut syövän. Vaihdoin taktiikkaa varustautuen sukellusmaskilla, minkä jälkeen leikkasin omasta tekeleestäni kivipainon pois ja kalastin vain siimalla ja koukulla. Metodi osoittautui paitsi toimivaksi myös hauskimmaksi mahdolliseksi tavaksi kalastaa, kun samalla saattoi katsella kalojen lähestymistä ja syöttiin tarttumista. Tuntia myöhemmin olin saanut kuusi keskikokoisen ahvenen kokoista (ja näköistä) kalaa ämpäriin ja teimme nuotion. Ajattelimme ensin paistaa kalat tikun nokassa, mutta päädyin lopulta vain paistamaan ne valurautapannussa ja puristamaan päälle sitruunaa. Oikeastaan yllättävänkin hyvää, vaikka tärkeintä oli tietysti edelleen todistella itsellemme että voisimme kalastaa ja kerätä oman ruokamme! Korkkasimme oluet ja istuimme viettämässä iltaa nuotiolla kunnes moskiitot ajoivat meidät suojaan hyttysverkkojen alle. 

Meren antimia paistamassa. Oluenkin panimme itse! True story!

Onnistuin polttamaan selkäni melko pahasti snorklaillessani kalastus touhuissa, joten nukkuminen oli hieman hankalaa. Heräsin keskellä yötä melko virkeänä ja istuskelin hetken aikaa rantatuolissa katsellen pimeälle merelle. Täällä tyynenmeren keskellä kuu ja tähdet ovat todella kirkkaita, joten siinä cosmosta ihmetellessä oli kyllä hieno fiilis. Samalla tuli myös ensimmäistä kertaa vähän haikea olo, sillä kotiinpaluu häämöttää turhankin lähellä ja vielä olisi intoa reissata. Babylonin kahleet häämöttävät Suomessa ja siten on (onneksi?) pakko palata kotiin. Hienoa kuitenkin myös palata pitkästä aikaa Suomeen ja uskon että taas on sen verran lisää kokemuksia taskussa, ettei oravanpyörä ja pakkanen paina taas vähään aikaan. Ristiriitaisin tuntein reissun päätymistä pohtiessa ei voinut kuitenkaan olla taas kuin kiitollinen siitä mitä kaikkea on menneen vuoden aikana saanut kokea. 

Kajakkiretkellä

Lähdimme seuraavana päivänä tutkimaan saaren toista reunaa Behanilta lainaamillamme kajakeilla. Meloimme läheiselle kalliomuodostumalle, jonka ympärillä snorklailimme hetken aikaa. Paikka oli kyllä hieno, mutta täälläkään ei ollut merkkiäkään koralliriutasta tai sen kummemmasta merenelävästä. Kajakitkaan eivät olleet parhaita mahdollisia, joten hetken pidemmälle melottuamme päätimme käydä tutkimassa vähän rantaa ja kääntyä takaisin.  Paluumatkalla sää muuttui sateiseksi ja takaisin omaan rantaan päästyämme olimme kaikki märkiä (ei sillä että se olisi haitannut mitään, kolme päivää kun meni oikeastaan pelkät uimashortsit päällä).

Vietimme viimeisen illan istuskellen puumajan terassilla ja juomalla kavaa (jota tein jo vanhan mestarin elkein). Kava maistui yhtä pahalta kuin viimeksikin ja tyydyin itse muutamaan mukiin. Loppujen lopuksi oma kava-iltamme ei ollut valtaisa menestys, mutta ainakin puitteet olivat autenttiset istuessamme bambumajan terassilla omalla autiosaarella.

Behan oli saanut veneeseensä vaihtomoottorin ja ajoi meidät torstai aamuna takaisin pääsaarelle. Mafanan saari jää varmasti muistoihin yhtenä upeimmista paikoista, eikä vähiten omalaatuisen isäntänsä vuoksi. Madventures vertauksia ei voi edelleenkään jättää tekemättä; tämä paikka ei vielä ole pilalla. Tavallaan oli harmillista että minulla oli vain 3 päivää aikaa Vava`ulla, varsinkin kuin lennot maksoivat hunajaa, mutta toisaalta kokemus oli joka pennin arvoinen. En myöskään ole aivan varma kauanko olisimme oikeasti tuolla eristyksissä olevalla saarella viihtyneet (varmaan siihen asti että lukeminen olisi loppunut), joten kolme päivää oli juuri sopivan mittainen aika eräseikkailuun.