Great Ocean Road

Jatkettiin heti aamusta ajoa ja reilun tunnin jälkeen päästiin vihdoin Great Ocean Roadin alkuun. Rantatie B100 lienee yksi Australian parhaiten tunnettuja nähtävyyksiä. Ensimmäisen maailmansodan veteraanit rakensivat tämän 250km pitkän maisematien sodassa kaatuneiden muistoksi ja se seuraa rantaviivaa läpi mahtavien kalkkikivimuodostelmien. Sää oli aamupäivästä aurinkoinen ja ehdittiin pysähtyä muutamalle kalliomuodostelmalle ennen kuin päivä muuttui sateiseksi. Harmi että sää taas pilasi hieman suunnitelmia, mutta kai se on vähän ollut odotettavissakin kun täällä on nyt ”epävakaa talvi”.

Antaa kuvien puhua puolestaan:

Etapin alussa!

Maisemaa rantakallioilla

Tuulta ja tyrskyjä uhmaamassa

 Hienoja paikkoja koko rantaviiva täynnä! Pysähdyttiin parinkymmenen minuutin välein maisemapaikoille ja käveltiin aina rantaan asti muiden turistien jäädessä valokuvaamaan paikkoja turvallisilta parkkipaikoilta.

"Grotto", lieneekö näihin lahtiin muutama merirosvoaarre haudattuna, ainakin paikat ovat kuin elokuvista!

 Keskipäivällä sää kirkastui hetkellisesti ja päästiin nauttimaan aurinkoisista hiekkarannoista. Tosin lämpötila on tähän vuoden aikaan vaatimaton 18c joka rantatuulessa tuntui kylmältä jopa hupparissa ja farkuissa.

Beachilla!

"The Arch" valitettavasti ei löydetty reittiä kaaren päälle

THUNDER CAVE! Tänne tulen parkkeeraamaan merirosvolaivani!

Valitettavasti emme löytäneet yhtään luikeroita vaikka seikkailimme kyllä polkujen ulkopuolella

Rantatien tunnetuin nähtävyys "12 apostolia"...joita tosin enää on jäljellä 7

 Hämmentävää on että nämä limestonea olevat kallioseinämät ovat jatkuvasti säiden armoilla ja siten hiljalleen sortuvat mereen. Matkan varrella näimme useita paikkoja joissa seinämät olivat murtuneet muutaman viime vuoden aikana ja "London bridge" muodostelman sortuminen jätti turisteja jumiin erään meressä lepäävän kallion päälle. Pohdinkin siis jatkuvasti miten voi olla että nämä satoja miljoonia vuosia vanhat kivikerrostumat katoavat juuri nyt ja vastaavia ei oikeastaan ole juuri missään päin maailmaa. Vai onko niin että näitä mahd. muodostuu vastaavasti lisää osan kalliosta jäädessä meren saartamaksi. Tuntuu vain oudolta että tämä eroosio tapahtuu juuri nyt näin lyhyellä aikavälillä; vai onko ehkä kyse jostain ihmisen aikaansaamasta muutoksesta joka on antanut kuoliniskun näille ikiaikaisille "apostoleille"? Jos joku geologi (tai kivienkeräilijä...tällä tarkoitan Jalea) tietää vastauksen niin jakakaa ihmeessä kanssani!

Näkymiä tien puolella. Vanha rantatie on onneksi nykyään pääosin hyväkuntoinen highway

Great Ocean Road itsessään oli todella upea ja huonosta säästäkin huolimatta vähintäänkin näkemisen arvoinen! Kovasti tuli mieleen parin vuoden takainen roadtrippi Californiassa Pacific Highway 1 pitkin. Puikkelehtivaa serpenttiinitietä toisella puolella korkeat kalliot ja toisella puolella loputon aava meri. Tosin pakettiauton romulla sateisissa tiensilmukoissa kurvailu oli melko kuumottavaa hommaa!

Käytiin huonosta säästä huolimatta katsomassa useimmat pysähdyspaikat ja otin pitkästä aikaa myös runsaasti valokuvia. Isoin pettymys oli melkein tunnin kiertoajelu niemen kärjessä olleelle majakalle. Paikan päällä selvisi ettei majakaa pääse katsomaan edes ulkopuolelta maksamatta 20$/hkl pääsymaksua. Käännyttiin pettyneenä takaisin, mutta kiertoajelu muuttui pian iloksi kun huomasimme tienposkeen pysähdtyneiden turistien valokuvaavan innokkaasti puita. Villi Koaloja (koala? koaloita? Koalia?)! Tietä ympäröivissä eukalyptuspuissa istuis yhteensä 6 koalaa nuokkumassa ja vaikka niistä ei hurjan hyviä kuvia

vaaleaa taivasta vasten saanutkaan niin pelasti kyllä pitkälti päivän nähdä moisia elukoita luonnossa! Alex todisti olevansa aito Amerikkalainen ehdotettuaan että yrittäisimme kiivetä koskettamaan yhtä Koalaa. Nauroimme hetken ennenkuin tajusimme Robin kanssa hänen olevan tosissaan ja yrittävän kiivetä puuhun.  ”Häh? Kuinka monta kertaa elämässä on mahdollisuus päästä koskettamaan villi Koalaa?” – Öö? Toivottavasti ei yhtään, eikö se ole ideakin villieläimissä. Ilm. suhtautuminen luontoon on todellakin aika erilaista eri puolilla maailmaa.   Koalat saivat kuitenkin siis jatkaa rauhassa uniaan ja jatkettiin ajoa kohti Melbournea. 

Karhu se on koalakin....tai jotain!

Whaddup? It´s a roadtrip!

Great Ocean Road indeed

Tunti Melbournesta etelään pysähdyttiin Bells Beachilla, joka on yksi Australian kuuluisimpia surffirantoja. Alex kaivoi autosta märkäpukunsa ja surffilautansa ja kiirehti mahtavissa maisemissa pauhaaviin aaltoihin. Valitettavasti omasta kamerastani loppui akku, joten kuvat Bells Beachilta saavat odottaa siihen asti että saan ne Alexin kameralta. Kyllä tuo surffaus vaan näyttää todella hauskalta (jopa kylmässä ja haita kuhisevassa Etelä-Australiassa) ja toivonkin että meillä on aikaa käydä jossain helpommalla rannalla harjoittelemassa.

Pysähdyttiin yöksi Torquan surffikaupunkiin yöksi ja katseltiin ilta surffauksen MM-kisoja telkkarista. Eipä kai koskaan ole liian myöhäistä oppia...mutta kyllä surffaaminen taitaa olla yksi niitä juttuja joita ei ehkä ihan luonnostaan opi jos syntyy Suomeen. Saa nähdä vieläkö sitä joskus itsekkin pääsisi aallon harjalla matkaamaan!

Ajettiin tänään Melbourneen ja pystytettiin taas myyntikojut Showgroundille. Ei kiinnostaisi kyllä yhtään tuo työnteko kun tämä väliviikko tuntui menevän niin nopeasti! Onneksi huomenna on vielä vapaapäivä ja lähdenkin tutkimaan Melbournen keskustaa, sillä muita vapaapäiviä täällä ei välttämättä siunaannu!

Port Lincoln - You lose some, You win some

Päästiin vihdoin iltapäivästä liikkeelle ja ajettiin yhtä soittoa koko matka Port Lincolniin. Tuo 500km matka kesti lähes 7 tuntia rantateitä pitkin. Komeita maisemia oli kyllä tarjolla, mutta jokseenkin kuivaa ajamista kun tiedettiin joutuvamme ajamaan koko matka takaisin parin päivän päästä. Melbourne show alkaa jo perjantaina, joten jos halutaan tsekata myös Great Ocean Road niin joudutaan vähän kiirehtimään. Saatiin illalla kiinni matkajärjestäjän edustaja joka kertoi varmistaneensa meille kuljetuksen hostellilta seuraavana aamuna 6:20.  Kun vihdoin saavuimme hostellille ilta yhdeksän aikaan niin mielessä ei ollut juuri muuta kuin nukkumaanmeno.

Uskollinen Vani taas uudella matkalla. Puskurissa Adelaide showsta mukaan napattu maskotti

Jylhiä maisemia matkalla Port Lincolniin

Hostellilla meitä oli vastassa mitä mukavin täti, joka ilmeisesti pyörittää hostellia. Port Lincoln YHA hostel on kiistatta paras hostelli jossa olen KOSKAAN ollut. Paikka on uuden karhea ja todella siisti. Kaikki on todella hyvin järjestettyä ja jos paikka ei selvästi olisi rakennettu hostelliksi niin mieleen tulisi lähinnä homestay. Täti ilmeisesti asuukin paikassa puolisoineen, sillä pariskunnan koirat pyörivät nurkissa lisäten kotoisaa tunnelmaa. Periskunta oli huolissaan olimmeko saaneet syödäksemme (siis hostellissa? Täh? Yleesä vastassa on joku elämäänsä kyllästynyt haahka joka kireästi ilmoittaa huumeiden ja alkoholin olevan kiellettyä ja muistuttaa sanktioista). Kertoessamme että emme vielä olleet ehtineet syödä illallista niin täti kaivoi jääkaapista aterian rippeitä ja kertoi ”usein kokkaavansa iltaisin hostellivieraille”. 30$ hintaan suhteutettuna paikka on todellista luksusta, oikeastaan paljon parempi kuin moni hotelli jossa olen vieraillut.

Sisustusta hostellin keittiössä

Joskus tulevaisuudessa kotini seinältä löytyy jotain vastaavaa. Magneettitaulu-maailmankartta!

Menimme nukkumaan aikaisin illalla ja laitoimme herätyksen puoli kuudeksi. Heräsimme kuitenkin jo viideltä puhelinsoittoon; matkajärjestäjä ilmoitti että kaikki sukellukset on peruttu huonon sään takia. Todentotta ulkona olikin melkoisen tuulinen ja sateinen sää, mutta emme silti olleet uskoa tuuriamme. Parin tunnin sadattelun jälkeen soitimme vielä takaisin firmaan ja kyselimme mahdollisuuksista tehdä tuo sukellus lähipäivinä, mutta seuraavat kolme päivää olivat No Shark Cruise-päiviä, jolloin ympäristöasetus kieltää häkkisukellukset (haiden suojelemiseksi sukelluksia ei tehdä joka päivä). Port Lincoln ja 14 tunnin ajomatka olivat siis pelkkä tyhjä arpa. Yritimme selvittää mitä muuta Port Lincolnissa voisi tehdä, mutta kaikki nähtävä oli merellä, jonne ei siis lähipäivinä olisi asiaa. NO SHARK FOR YOU!

Mies kyynelissä hostellin aulassa. PS. HAI EI OLE OIKEA!

Matkajärjestäjä oli toimittanut sukellusreissua varten varatut ruuat hostellille, joten saimme ainakin syödäksemme kunnon sapuskat ilmaiseksi, mutta kyllä silti laittoi masentamaan aikalailla. Muistutin itselleni että tämä on oikeastaan ensimmäinen kerta kun koko reissulla on käynyt jotain vastaavaa. Olisi kyllä ollut todella mahtavaa tehdä tuo valkohaisukellus, mutta jääpähän jotain koettavaa vielä tulevillekkin reissuille. Säästyi nyt sitten tuo 350$ eikä meille oikeastaan aiheutunut tästä muita kuluja kuin reilu 100$ bensoja jokaiselle, mutta aikaa tuhlautui pari päivää. Hostelli oli täynnä muitakin jotka olivat tulleet Port Lincolniin vain sukelluksen takia. Osa onnistui uudelleen järjestelemään aikataulunsa siten että tekevät sukelluksen ensi viikonloppuna, mutta moni joutui toteamaan lentäneensä turhaan paikanpäälle. 

Koitimme pelastaa mitä pelastettavissa oli ja ajoimme Port Lincolnin eteläkärkeen katselemaan merelle. Paikka oli jylhän kaunis ja siitä tuli kovasti mieleen Irlannin länsirannikko. South Australia muistuttaa muutenkin kovasti Irlantia (tai ehkä Uutta-Seelantia sellaisena kuin sen kuvittelen: vihreitä peltoja ja kukkuloita meren ympäröimänä). Päätimme makoilla illan hostellilla: viimeiset pari viikkoa ovat taas olleet aika hektisiä. Koko hostellin väki kerääntyi tv-huoneeseen ja katsottiin ironisesti Tappajahai 1 ja 2 (1. on kuvattu osittain täällä Port Lincolnissa).

Tuulisella kallionkielekkeellä

Mestarillinen kärrynpyörä!

Matkailu on addiktio. Olen jutellut tästä monen paljon matkustavan kanssa ja kuvittelisi että mitä useammassa paikassa käy niin sitä vähemmän paikkoja olisi ”to do”-listalla, mutta maapallo on sen verran suuri paikka että kun matkustaa ja kuulee uusista paikoista niin lista vain kasvaa kasvamistaan. Yksi kohde josta olen kuullut pelkkää hyvää on Etelä-Afrikka ja nyt kun haisukellus jäi täällä tekemättä niin tuo kohde hyppäsi monta pykälää listalla ylöspäin, kyllä ainakin yksi ”great white” täytyy nähdä livenä! Yksi sairas piirre matkailussa on myös se että aina suunnittelee tulevia reissuja: vaikka olisi maailman upeimmassa paikassa niin silti aina miettii ”mitä seuraavaksi”. Nytkin Australiaa kiertämässä (ja vielä melko onnekkaasti töiden puolesta) mietin ihan liian paljon minne haluan täältä mennä. Jääköön se kuitenkin vielä nähtäväksi, ainot rajoitinhan on raha ja sitä täytyy jostain hankkia ennen tämän suurempia seikkailuja :)

Tyydyttiin kohtaloomme ja käännettiin auton nokka takaisin kohti Adelaidea. Lähdettiin hostellilta aamu kymmeneltä ja ajettiin vuoroissa pitkälle yöhön. Koko päivän aikana ei taidettu pitää kuin muutama huoltsikka pysähdys ja yksi pitsa take-awayssä käynti. Ajettiin yhteensä 15 tuntia ja 1300km läpi Etelä-Australian. Loppuillasta tuli jo vähän riitaakin kun kaikilla alkoi olla hermot kireällä ja ei löydetty yöpaikkaa. Kritisoimme Alexia ylinopeuden ajamisesta pimeässä sumussa ja tämä taisi ottaa asiasta hieman itseensä, fakta on kuitenkin että on pieni ihme ettei näillä roadtripeillä ole sattunut minkäänmoista kolarointia tai muuta. Takana alkaa olla sen verran paljon kilometrejä pakettiauton romussa että enää ei tee mieli koetella todennäköisyyksiä. En henk. koht ole mikään suuri ajamisen ystävä (varsinkaan kun se tapahtuu vasemmalla kaistalla isolla pakettiautolla jonka vaihdelaatikko on rikki), joten luulen tämän olevan viimeinen roadtrip tällä autolla. Sydneytä lukuunottamatta maa on tullut koluttua jo aika hyvin, joten tämä työsuhde-etu alkaa olla melko hyvin käytetty.

"Yellow car!" hulluilla on halvat huvit, ensimmäisenä keltaisen auton bongannut sai mujauttaa muita käsivarteen. Piti ainakin meidät hereillä!

Kuten aiemminkin olen kertonut niin Australiassa kaikki menee aikaisin kiinni; yritettiin etsiä auki olevaa motellia tai hostellia viimeiset 3 tuntia, mutta lopulta todettiin että ei saada mistään yöpaikkaa ja tyydyttiin nukkumaan epämukavasti pakettiautossa. Selasin illalla facebookkia ja näemmä ilmeisen moni ystäväni vietti samaisen päivän GTA5 parissa konsoliohjain kädessä...tuli taas pohdittua että miten erilaiseksi elämäni on kotosuomeen verrattuna muuttunut; eikä huonompaan siitäkään huolimatta että yöunet jäivät lyhyiksi.

------------------------------------------

Ollaan nyt Bells Beachilla, yhdessä maailman parhaista surffirannoista ja hostelli on täynnä lautailijoita. Telkkarista tulee surffauksen MM-kisoja ja koen suurta alemmuudentunnetta että en vieläkään ole kokeillut surffausta! Kello alkaa kuitenkin olla paljon joten tämän päivän mahtavasta etapista kertominen saa jäädä tuleville päiville! :)

Work hard, play hard - Royal Adelaide show

 Käveliin ilta ympäri Adelaiden keskustaa. Tällä on keskitalvi, joten sää oli sateinen ja kolea (n. 15 astetta), aivan kuin Suomen syksyssä! Kaupungin keskusta muistutti muutenkin paljon Helsinkiä, joten pitkästä aikaa syötiin taas pitkästä aikaa kunnon kotiruokaa. Mentiin aikaisin nukkumaan, sillä tiedettiin seuraavan viikon olevan raskas.

Royal Adelaide show

Aloitettiin työt heti aamusta ja opeteltiin tekemään noita hemmetin vahakäsiä. Homma tuossa wax hand kojulla on sinäänsä tosi helppoa: käsi dipataan muutaman kerran sulaan vahaan ja jäähdytetään sen jälkeen kylmässä vedessä. Tuosta muotista sitten tehdään ”patsas”, jonka ostaja saa mukaansa ja voipi vaikka laittaa pöydänkulmalle. Kyse on täydestä turhakkeesta, joka minun silmääni on vielä todella rumakin, mutta mikäpä siinä jos joku haluaa moisesta jotain maksaa. Koko tämä Show-perinne on hieman erikoinen: jengi saapuu pitkänkin matkan takaa tuhlaamaan rahansa ylihinnoiteltuihin huvipuistolaitteisiin ja turhakkeisiin. Luin aiheesta artikkelin paikallisesta sanomalehdestä ja siinä koitettiin löytää syitä miksi vuodesta toiseen ihmiset saapuvat paikalle tuhlaamaan siitäkin huolimatta että ajat ovat monelle taloudellisesti vaikeat. Ilmeisesti kyse on osittain perinteestä ja toisaalta status-ilmiöstä; koulussa tai työpaikalla on auttamatta hylkiö jos ei voi kertoa missä laitteissa kävi. Hommaan kuuluu myös ”showbagien” ostaminen: näitä alennuskoreja myyviä kojuja on Royal Adelaide Showssa toistasataa. Showbagiin on sitten sullottu erilaista tavaraa jonkun aihepiirin ympäriltä. Kyse voi olla esim. jonkun karkkitehtaan showbagista jolloin 50$ maksavaan säkkiin on sullottu satasen arvosta makeisia tai vastaavasti meikkilaukusta, jonka 400$ OVHn sijasta saa mukaansa vaikkapa 250$. Auttamatta ajautuu siis ostamaan liikaa ja sellaista mitä ei tarvi, mutta tämähän ei kuluttajaa haittaa jos alennus on riittävän suuri.

Alex tyonteon aarella

Kuka oikeasti ostaisi jotain tallaista? Energiajuomaa tuli sen sijaan ostettua sitakin enemman viikolla

Tunnelmia meidan kojumme vieresta

Showcases!

Ja takaisin itse työhön: en ole mikään suuri kuvaamataidon ystävä, joten eipä tuo käsitaiteilu itselleni ainakaan ollut mikään kutsumusduuni. Palkka on kuitenkin edelleen kohtuullinen ja shown mukana työskentely on kyllä hauskaa. Itselleni lienee suurin ongelma että en ikinä itse ostaisi mitään tälläistä (enkä olisi ostanut edes lapsena, enkä varmaan suostuisi ostamaan vanhempana), joten tuntui jotenkin siltä kuin huijaisi ihmisiä ostamaan jotain mitä he eivät tarvitse. Toisaalta tarvitseminen ja haluaminen eivät selvästikkään ole sama asia, joten kuka minä olen muiden kulutustottumuksia arvostelemaan. Eipä koko viikkoon montaa pettynyttä asiakasta mahtunut ja myimme keskimäärin joka päivä n. 2000$ edestä vahaleikkejä! Jokainen tässä vaiheessa kaksimielisyyksiä pohtiva voi olla huoletta, koska kuulin jo ne kaikki moneen kertaan menneellä viikolla! No worries, last festival I was selling ice instead of hot wax! ;)

Päivät kuluivat omalla painollaan ja aika töissäkin meni melko nopeasti aina silloin kun kojulla oli asiakkaita. Edelleen outoa olla myyntityössä englanniksi, mutta toisaalta show:ssa työskentelee todella paljon backpackereita, joten ihmiset osaavat kyllä suhtautua. Viereisellä kojulla lompakkoja myynyt albanialainen ei osannut juuri muuta sanoa kuin ”True wallet for magic people”, mutta näytti silti tekevän ihan hyvää duunia. Pomo-Rob lähti festivaalin puolivälissä valmistelemaan Melbournen Royal Showta, joten jäimme pyörittämään sirkusta omillamme. Pakettiautosta muodostui meille pelkkä rasite, sillä showhun kulkeminen osoittautui helpommaksi raitiovaunulla kuin autolla. Koska koko kaupungista ei tuntunut löytyvän ilmaista pitkäaikaispysäköintiä niin jouduimme jatkuvasti siirtelemään autoa. Samana aamuna kun ajoin Robin lentokentälle jouduin ajamaan auton suoraan festivaalialueelle, siirsin autoa muutaman tunnin välein, mutta sain silti parkkisakot. Ilmeisesti Australiassa ei auton siirtäminen riitä samalla kadulla...mitään parkkikiekkoja ei ole käytössä, vaan pysäköinninvalvoja vetää liidulla raidat auton renkaiden eteen määritelläkseen kauanko auto on ollut parkissa. Ilmeisesti sama tyyppi myös ottaa ylös rekkareita tai jotain, koska sain sakot vaikka auto oli liikkunut (samalla kadulla) eri ruutuun. Itse ehdotin auton ajamista ulos kaupungin keskustasta odottamaan shown loppumista, mutta English Rob halusi vielä pitää sen käytössä (tästä häntä rankaistiin muutamalla uudella parkkisakolla viikon aikana).

Festivaalitunnelmia:

Erilaisia kisoja oli niin taiteen, kokkauksen kuin bonsaipuidenkin kategorioissa

Voittokakku on kenka

Herkkuja ruokapuolella, vieressa myos live kokkishow

Tehtiin keijuille vahakadet ilmaiseksi kun olivat niin...mukavia

Jotain suklaasuihkulahteita

Ulkona Australian tapaan ratsastusta ja farmielaimia

Aussi-Saunassa ei vetta heitella

Työn teon lisäksi viikosta ei juuri jäänyt kerrottavaa; illat kuluivat lähinnä hostellilla läppäri sylissä. The Blue Gallah hostelli oli huomattavan siisti edellisiin halpahostelleihin verrattuna, mutta oli hieman erikoista kun yläkerran Balcony Drinkkibaari käytti samoja wc tiloja. Suihkusta pyyhkeessä tullessa oli useamman kerran vastassa lauma vanhempia herrasmiehiä puvut päällä. Joka aamu heräsimme Robin kännykän herätyskouluun joka huusi ”WORK HARD PLAY HARD, WORK HARD PLAY HARD”; nimenomaan, kyllä se aina piristää aamua kun muistaa minkä takia niitä töitä tehdään:

Pohdittiin viikolla mitä tehdä ennen Melbournea. Kaikki haluavat nähdä great ocean roadin, jonka ainakin käymme ajamassa. Festivaaleilla löysimme myös Calypso oy:n myyntitiskin, josta saimme neuvoteltua alennuksen cage shark divelle. Toisella puolella Adelaiden lahtea sijaitsevassa Port Lincolnissa järjestetään valkohai sukelluksia, joissa pääsee häkissä sukeltamaan näiden merten petojen keskelle. Saimme lopulta paketin hintaan 350$ (jäätävän kallista, mutta kaikki Australiassa on) ja lähdemme siis seuraavaksi ajamaan 7 tunnin päässä olevaan Port Lincolniin. Olisimme voineet ottaa myös autolautan lahden yli, mutta koska sekin oli älyttömän kallis niin ajamme mielummin koko kiertotien. Adventure to extreme! Enpä suunnitellut moista, mutta siistiä päästä näkemään valkohai meressä. Kyse ei tosin ole oikeasta sukelluksesta vaan märkäpuvuissa häkissä istumisesta. Regulaattoriletkut tulevat suoraan veneestä, joten sukellusvarusteita ei tarvitse pukea päälle. Tuohon hintaan luvattiin kaikille 45min aikaa häkissä haiden seassa. Tosin mikään varma keikka tuo ei ole, sillä joka kerta ei valkohaita paikalle ilmaannu. Katsoimme kuitenkin ko. yrityksen luvut netistä ja vain muutamana päivänä viime kuussa ei haita näkynyt. Kyse on villeistä valkohaista, jotka houkutellaan paikalle perkausjätteitä veteen kaatamalla. Häkkisukelluksia tehdään käytännössä vain kahdessa paikassa maailmassa (etelä-Afrikassa ja täällä) ja niiden eettisyydestä on kiistelty, sillä monet väittävät haiden totuttamisen ihmisiin lisäävän haihyökkäyksiä. Mitään varmaa näyttöä ei yhteydelle ole löytynyt, mutta vaikka näin olisikin olimme kaikki valmiita silti tekemään sukelluksen. Lisäksi kyse on eko-turismista, jolla suojellaan valkohaita. Turisteja ja siten tuloja tuovat valkohait myös saavat olla rauhassa paikallisten vainolta, joten on tuossa ainakin hyviäkin puolia.

Shown vihdoin päättyessä pakkasimme molemmat kojut autoon seuraavaa päivää odottamaan ja haimme läheisestä bottleshopista pullon paikallista viskiä. Ilmeisen monet showtyöntekijät elävät melko alkoholin huuruista elämää kärsien krapuloitaan aina aamupäivästä, me kuitenkin olimme kuivin suin läpi festivaalin ja jätimme juomiset viimeiseen iltaan. Viskipullo johti hostellimme balcony baariin, josta lähdimme uusien tuttavuuksien kanssa viettämään iltaa Adelaiden yössä. Ihan hyviä klubeja näytti olevan tarjolla ja ilta venyi aiottua pidemmäksi ja seuraava aamu oli sitä kuuluisaa keräilyä. Lähdetään kuitenkin tänään ajamaan kohti Port Lincolnia josta varattiin majapaikat hostellissa. Tänään siis pitkä ajomatka edessä ja huomenna aamulla haiden sekaan! Toivottavasti ei häkki petä tai voi blogi päättyä tähän! 

4 states Roadtrip

Aamulla nostaessani rinkan (ja kokoajan painavammaksi muuttuvan”pikkurepun”) selkään tuli taas hyvä mieli. Harmittaa lähteä Brisbanesta ja jättää hyvästit Waynelle ja Robille, mutta hienoa taas tehdä jotain muuta kuin viettää laiskiaisen elämää. Käytin ensimmäistä kertaa Brissyn julkisia ja hyppäsin lähijunaan joka vei minut ulos kaupungista tunnin päässä olevalle Ipswichin asemalle. Sain puhelimitse kiinni tulevan matkakumppanini Alexin, jonka Pomo-Rob oli edellisenä päivänä pestannut ajamaan firman pakettiauton ”Vanin” Gold Coastilta eteläiseen Adelaineen.

Vieraassa paikassa tapaamisen koordinointi osoittautui hieman hankalaksi, mutta kun lopulta löysimme toisemme eräältä parkkipaikalta niin totesin heti Alexin olevan lupaavaa matkaseuraa. Tämä ikäiseni Californian kasvatti on surffarin ruumiillistuma; rento ja itsevarma ”cali guy”. Iltapäivä meni mukavasti kohti etelää huristellessa ja jutellessa. Alex on ollut Australiassa reilu puoli vuotta ja lähinnä opettanut surffausta eri kaupungeissa ja tehnyt myyntityötä matkailualalla, mutta toivoo tekevänsä enemmän rahaa nyt festivaaleilla. Nähtäväksi jää paljonko tässä tienataan tulevan kuukauden aikana, mutta ainakin diili on hyvä: Pomo-Rob maksaa bensat ja siirtymien aikana majoitukset, joten saadaan tehdä ihan komea road trip ”firman piikkiin”.  Alex:in oikea nimi on Alejandro, sillä tämän molemmat vanhemmat ovat Columbiasta; mies on myös puhuu sujuvaa Espanjaa ja on matkaillut reilusti etelä-amerikassa. Juteltavaa siis riittii, varsinkin kun Alex suunnittelee puolestaan matkaa Aasiaan.

Ajoimme ensimmäisenä päivänä noin 600km ja päädyimme Dubbo nimiseen maalaiskaupunkiin New South Walesin maakunnassa. Majoittauduimme paikalliseen majataloon, mutta Australian tyyliin kaikki mahdolliset paikat olivat jo menneet kiinni ilta kuudelta, joten jouduimme tyytyymään Mc Donalds illalliseen ja tv:n tuijottamiseen motelli-huoneessa.

Seuraavana päivänä nousimme aikaisin ylös sängystä, sillä halusimme yrittää tehdä jotain muutakin kuin pelkästään ajaa koko päivän. Valitettavasta aikataulu Adelaide showlle on todella tiukka, joten emme voi tehdä mitään kovin kummoisia kierroksia, mutta toivottavasti Adelaiden ja Melbournen väliin jäävällä viikolla pääsemme nauttimaan myös matkailusta. Otimme tavoitteeksi ajaa päivän aikana 1000km, eli noin kymmenen tuntia, mutta matka keskeytyi alkuunsa törmättyämme vanhaan kultalouhokseen. Paikka oli muutettu self-service nähtävyydeksi, mutta avolouhosta kiertävä aita esti paikan tutkimisen kunnolla. Ratkaisimme ongelman luonnollisesti kiipeämällä aidan yli ja kiertelemällä louhoksen reunaa siitäkin huolimatta että portilla ollut kyltti kertoi kaivosluvan edellisen haltijan heittäneen lopulta lusikan nurkkaan juurikin rakkaaseen kaivosmonttuunsa pudotessaan.

Maisemat olivat todella upeita ja pysähdys oli kyllä pienen viivästyksen arvoinen. Onhan moinen avolouhos tietysti melkoinen arpi luonnonmaisemassa, mutta on se tietyllä tavalla todella hienokin. 100 vuoden aikana ehdittiin sittemmin suljetusta louhoksesta kaivaa maata pienen vuoren verran.

Jatkoimme ajelua musiikkia kuunnellen ja niitä näitä jutellen. En todellakaan ole mikään musiikki ihminen, mutta kieltämättä viime aikoina on vihdoin tullut jonkinmoista musiikintuntemusta näidenkin korvien väliin. Pitkillä automatkoilla ei ole juuri muuta tehtävää kuin musiikin kuuntelu ja kun viimeisimmät matkakumppanit ovat olleet musa-tyypejä niin jonkinmoista innostusta on tarttunut itsellekkin.  

Ajoimme vuoroissa ja tankkasimme autoa aina mittarin painuessa punaiselle; yritimme kysellä huoltoasemilla paikallisista nähtävyyksistä, mutta ilmeisesti Brisbane-Adelaide välillä ei todellakaan ole juuri mitään nähtävää.  Lopulta eräs paikallinen kuitenkin hehkutti lähistöllä olevaa teleskooppia, joka kuulemma oli tärkeässä osassa ensimmäisen kuukävelyn aikana. Ajattelimme ohittaa koko paikan, mutta ohi ajaessamme näimme valtavan teleskoopin pellon toisella puolella, joten käännyimme takaisin tutkimaan paikkaa. Teleskooppi osoittautui oikeammin tiedemuseoksi,  jonka vieressä itse valtava lautasantenni sijaitsee. Iloksemme museo oli ilmainen ja sisällä selvisi että kyse ei ole mistään Apollo 11 aikaisesta reliikistä, vaan teleskooppi on edelleen maailman huippu luokkaa ja täältä on mm. havaittu enemmän pulsar-tähtiä kuin mistään muualta maailmassa. Lähiaikojen tiede-lukemiset realisoituivat museon infotekstejä lukiessa, mutta koska en halua vaivata lukijoita enempää niillä, niin todettakoon että teleskooppi on monista oleellisimmista havainnoista huolimatta parhaiten tunnettu siitä että kuukävelyn video- ja audioraidat vastaaotettiin täältä ja välitettiin muulle maailmalle ihmeteltäväksi.

Galleriaa tutkimassa

Jatkoimme pitkää vaellustamme ja ajettuamme läpi Victorian maakunnasta päädyimme myöhään illalla lopulta Milduran kaupunkiin, joka sijaitsee puolestaan Etelä-australian maakunnassa. Mildura on tunnettu paikka backpackereiden keskuudessa, sillä monet tulevat tänne farmitöitä tekemään, eikä ihme, sillä viinirypäle ja appelsiini viljelmät levittäytyvät monta sataa kilometriä joka suuntaan Mildurasta. Yövyimme hostellissa ja pitkän päivän päätteeksi iloitsimme siitä että matkaa Adelaideen olisi enää n. 400km. Vannoimme myös suunnittelevamme Adelaide-Melbourne välin kunnolla ja tekevämme mahdollisimman paljon kaikkea tuolla välillä.

Aamulla ajoimme suoraan Adelaiden keskustaan ja poimimme Pomo-Robin kyytiin lentokentältä. Purimme pakettiauton Adelaide show groundilla, missä tuleva ”Adelaide royal show” pidetään. Selvisi että tällä keraa Rob pitää vain ”Wax Hand” – ”Vahakäsi” kojuja ja olisimme molemmat Alexin kanssa töissä niillä. Toivoin tekeväni jotain muuta, mutta kaippa se siltä kuuluisalta mukavuusvyöhykkeeltä poistuminen on taas hyväksi. Kojujen pystyttäminen otti pitkälle iltaan ja kun lopulta pääsimme hostellille emme jaksaneet enää tehdä muuta kuin käydä kaupassa ja kokata illlalista. Valvoimme myöhään iltaan, sillä English-Rob (kyllä, 3.  Rob) saapui iltalennolla Adelaideen. English Rob on ollut Australiassa jo melkein 2. vuotta ja ollut koko ajan töissä Pomo-Robille. Hän on ”vahakäsien ammattilainen” ja suunnitelee vievänsä bisneksen palatessaan englantiin, aivan kuten Pomo-Rob on tehnyt amerikasta palattuaan.

Adelaide vaikutaa ihan mukavalta kaupungilta. Tällä on keski talvi, joten sää lienee jopa huonompi kuin Suomessa tällä hetkellä; illat ovat kylmiä ja koleita, joten hupparille on tarvetta.

Seuraavat 9 päivää tulevat siis olemaan raakaa työntekoa ja arviolta 12 tuntisia päiviä. Pomo-Robin odotukset myynnin suhteen ovat kovat, joten toivottavasti homma sujuu ja rahaa tulee sisään sen verran että hänellä on varaa pitää meidät kaikki kolme täyspäiväisesti töissä. Kirjoittelen festivaalin sujumisesta kunhan kerkeän, mutta odotettavasti lähipäivät tulevat olemaan lähinnä Töihin-nukkumaan-Töihin.

Ei voi valittaa, olen ensimmäisen kuukauden aikana vieraillut viidessä Australian kuudesta maakunnasta! 6000km Australian asfalttiteitä takana ja paljon lisää edessä!

ByeBye Brissy

Istuskelin eräänä iltana hostellin aulassa säätämässä läppärillä kun eräs paikan työntekijöistä talutti viereiseen tuoliin todella päihtyneen ja hieman rähjäisen vanhemman leidin. Nainen oli löydetty harhailemasta yläkerran huoneista ja tietysti heräsi pieniä epäilyksiä että millä asioilla. Tosin täti oli niin humalassa että tuskin pysyi tolpillaan ja toisteli tuolissa itsekseen ”Thank you darling, very good darling”. Ajatukset palasivat tietysti heti leipätyöhön Suomessa ja kaikkiin vastaaviin tapauksiin jotka on oppinut Helsingissä/Espoossa tuntemaan. Ilmeisesti nainen huomasi myötähäpeävän hymyni ja alkoi sössöttämään minulle sekavia. Hostellityöntekijä vilkuili minuun hieman epäröivästi ja viittoili pitämään naiselle seuraa. Juttelin niitä näitä sekavia tädin kanssa ja jotenkin tuli melkein kodikas olo!

Kohta sisään marssi kolmen poliisin partio jonka nähdessään täti hypääsi pystyyn ja huusi kovaan ääneen ”PERKELEEN PERKELE!”. Menin hämmenyksestä hiljaiseksi ja poliisitkin ottivat pari taka-askelta kysyen englanniksi ”what is your name?”. Vastaus tuli kipakasti, joskin hieman ulkomaalaisella korostuksella ”PÄIVI VOIHAN VITTU!”. Rupesin nauramaan ääneen, olisihan se pitänyt arvata että vain suomalainen vielä jaksaa harata vastaan poliisille vielä kolmen promilen humalassakin. Vaihdoin pari lausetta suomeksi Päivin kanssa ja kävi ilmi että tämä on australian suomalaisia. Poliisit kuitenkin keskeyttivät keskustelun alkuunsa ja varmistettuaan etten varsinaisesti tunne naista pyysivät minua siirtymään sivumalle. Muut hostelliasukkaat eivät oikein päässeet perille, mikä asiassa oli minusta niin hauskaa, mutta itse sain tuosta hyvät naurut. Ehkä se viinaan meneminen ei ole pelkää stereotypiaa sittenkään!

Muilta osin elämä Brisbanessa on rullaillut rauhallisesti. Tapasin täällä Laureassa opiskelleen Otton, joka on käynyt nuo Queenslandin turvalisenssit. Töitä on kuitenkin paha saada tuolla WH-visalla ja itseäni ei oikein ovella seisominen muutenkaan kiinnosta. Kiva nähdä kuitenkin suomalaisia (muitakin kuin Päivi) pitkästä aikaa.

Otto pyysi minut puolestaan mukaan viettämään grilli iltaa New Farmin kaupunginosaan, jossa on hänen tuttujaan Brisbanen suomalaisia. Löysin katuosoitteen perustella perille ja selvisi että kahdessa vuokra-asunnossa asuu ilmeisesti yhteensä 6 suomalaista backpackeria, jotka ovat kaikki töissä samalla varastofirmalla täällä Brisbanessa.

Istuttiin iltaa ja vaihdettiin kuulumisia ja kokemuksia. Osa näistä suomalaisista on ollut täällä jo lähemmäs kaksi vuotta ja kotiinpaluu häämöttää nyt loppusyksystä. Ajattelin mahdollisesti myöhemmin hakea töihin tuonne samalle firmalle, sillä henkilöstöpäällikkö on kuulemma erittäin mieltynyt suomalaiseen työvoimaan. Siinä toinen stereotypia jolle kyllä löytyy perusteita: vaikea kuvitella että kukaan suomalainen tekisi jatkuvasti samanlaisia ohareita kuin esim hostellilla asujillamme tuntuu olevan tapana. Töihinhän mennään, vaikka sitten pienessä krapulassa! ;)

Pitää muuten todeta että oma alkuni täällä on kuitenkin tainnut olla aika rauhallinen verrattuna monen backpackerin starttiin. Jatkuvasti kuulee tarinoita miten tänne on tultu yhden suunnan lentolipulla ja rahat juhlittu muutamassa kuukaudessa, minkä jälkeen ollaan oltu selkä seinää vasten töiden suhteen ja eletty muiden nurkissa jne. Toki useimmat wh-visailijat ovat minua nuorempia, mutta silti tuntuu oudolta että monella lähtee ihan käsistä koko homma. Toisaalta useimmilla tarinoilla taitaa olla aika onnellinen loppu; harva on maitojunalla lähtenyt kotiin, vaan ratkaisu on jossain vaiheessa kiertää vaikka hattukourassa lähimarketteja töiden perässä.

Itsekkin olen jo vähän masentunut töiden suhteen. Työhakemuksia on lähtetty vaikka kuinka, mutta vastaus on lähes poikkeuksetta sama; ”skillset” olisi kyllä sopiva, mutta eivät palkaa vain 6kk. Sain muutamasta raksafirmasta kyllä työtarjouksia, mutta niistäkään ei luvattu mitään vakituista tai tiettyjä työtunteja. Kävin silti varalta netissä muutaman tunnin kestäneen ”white card”-kurssin, eli työturvallisuuskortin, joka edellytettään kaikilla rakennustyömailla.

Wayne ja Rob päättivät Gold Coastin jälkeen lopettaa Pomo-Robin festarifirmassa, sillä ovat jo tehneet viisi pitkää festaria ja haluavat nyt jäädä tänne Brisbaneen. Sainkin siis itse Pomo-Robilta soiton ja tarjoukset tulla vakituiseen tiimiin kiertämään festareita. Mietin yhden illan mitä tehdä ja päätin ”liittyä mukaan sirkukseen”. Olisi ollut kiva jäädä Brisbaneen, mutta toisaalta tuskin saan näin hyvää tilaisuutta kiertää Australiaa. Sovittiin että ajan erään amerikkalaisen reppureissaajan kanssa yhden firman pakuista Adelaineen (2000km) päähän ja Pomo-Rob maksaa bensat ja asumiset. Adelainessa on tarkoitus tehdä 9 päivän festari ja sitten siirtyä viikkoa myöhemmin Melbourneen tekemään vastaava. Tiedossa siis myyntityötä ja pitkiä päiviä (sekä paljon asfalttia), mutta pääsenpä kiertämään firman piikkiin kaksi etelän suurkaupunkia ja saan samalla muutaman tonnin säästöön. Saa nähdä mitä tapahtuu, mutta mahdollisesti tulen vielä takaisin tänne Brisbaneen tämän tourin jälkeen.

Brissy by night

Pakkasin siis kamppeet pitkän tauon jälkeen ja varasin junaliput Ipswichiin, josta noudamme firman pakettiauton. Huomenna on aikainen herätys ja moottoritie kutsuu! Kohti uusia maisemia ja kokemuksia!