City of Angels, kohti kotia

Olen aina ollut hyvä nukkumaan, mutta tällä reissulla olen tehnyt nukkumisesta suorastaan taidetta. Olin herännyt aamu neljältä ja lento lähti seitsemältä aamulla; kun taaskaan koneessa ei ollut tv:itä tai ruokatarjoilua niin päätin vain nukkua koko matkan. Monet valittavat etteivät saa koneessa unta, mutta itse vain pistän silmät kiinni ja herään pari tuntia myöhemmin, tässä tapauksessa totesin pari tuntia myöhemmin että edelleenkään ei tapahdu mitään havainnoinnin arvoista ja päätin nukkua loputkin matkasta. Kätevää. Yleiseen viihtyvyyteen tosin hieman vaikutti se että keskimmäiseen penkkiin pysäköi itsensä hieman runsaamman kokoinen amerikkalaistäti. Jos olivat tytöt isoja Tongalla, niin kyllä on näissä mäkkikuurilla olleissa jenkeissäkin kokoja. 

1,5 penkkiä vievältä tulisi myös laskuttaa 1,5x hinta. Alennusta voisi antaa vaikka naapureille.

Pääsin lentokenttä shuttlella Venice Beachillä sijaitsevalle hostellilleni, mutta n. 10km matka otti reilun tunnin. Kun olimme 2011 road tripillä Los Angelesissa jäivät mieleen lähinnä ruuhkat, eikä tilanne selvästikkään ole muuttunut paremmaksi. 9,5 miljoonan ihmisen urbaanialue on valtavan kokoinen, sillä kerrostalolähiöiden tai tornitalojen sijaan lähes kaikki asuvat täällä omakotitaloissa. Koska kaupunki ja suburbit levittäytyvät todella suurelle alueelle tarvitsevat kaikki auton, mikä puolestaan johtaa järjettömiin ruuhkiin keskustassa. Chekasin sisään hostelliin (joka oli reissun kallein; 50dol/yö) ja lähdin tutkimaan kulttimaineessa olevaa American Veniceä.

Los Angeles ylhäältä. Loputon alue neliön muotoisia lähiöitä

Alue saa nimensä teko-kanaaleista, mutta tunnetaan nykyään paremmin rantakadustaan

Venice Beach. Paikka josta lukemattomien muiden kuuluisuuksien lisäksi ovat maailmankartalle ponnistaneet mm. Arnold Schwarzenegger ja The Doors.  Jos Venice Beachin rantakatua pitäisi kuvailla yhdellä sanalla niin se olisi ”Boheemi”. On skeittaria, räppäriä, ennustajaa, narkkaria, hopparia, hippiä, charka-parantajaa, kääpiöpainijaa ja reaggaemuusikkoa. Kadunvarsi on täynnä erilaista kaupustelijaa, muusikkoa ja kylänhullua, eikä aina ole ihan selvää kuka yrittää myydä jotain, kuka on vain oma itsensä ja kuka kerjäämässä. Joka kadunpätkällä on matkamuistomyymälän ja tatuointiliikkeen lisäksi bongi-kauppa ja siinä sivussa kätevästi vihreään marihuanahuppariin pukeutunut lääkäri, joka kirjoittaa kolmella kympillä samantien todistuksen pakottavasta tarpeesta resepti marihuanalle.  Kadulla soi musiikki ja kansa tanssii ja ilakoi. Oli kyseessä DJ, pianisti, beatboxaaja tai rumpuryhmä tuntuu ympärille aina kerääntyvän lauma kummajaisia tanssimaan ja näiden ympärille rinki turisteja tuijottamaan. Sivukujilla spray-maalipurkit suhisevat, milloin seinään ja milloin myytäväksi tarkoitettuun tauluun. Lyhyesti sanottuna Venice Beach on yksi omaperäisimmistä paikoista missä olen ikinä käynyt, eikä kyse ole pelkästään turistien viihdyttämisestä, vaan suurin osa porukasta tosiaan asuu täällä vastakulttuurien kehdossa missä jokainen saa olla itsensä. Soppaa täydentävät isot nuorisoporukat, jotka matkaavat bussilla kotipaikoiltaan tänne skeittaamaan, break danceamaan tai vain oman genrensä musiikkia kuuntelemaan.

Doctor, is there anything that would make me feel better?

Jeesus saarnaa tai kerjää, vai lieneekö taikuri.

Spontaanit rantajamit steelband orkesterin ympärillä

Ilm. joku ei ollut muistanut hakea reseptiä lääkäriltä!

"Hei, pistetään pystyyn orkesteri!" - miksipä ei

"LA Breakers", ainut oikeasti hyvä esitys

Olen melkein pahoillani siitä etten kuitenkaan pysty pitämään paikasta; monelle taiteilijasielulle tämä olisi varmaan unelmien täyttymys, mutta itse en osaa tuntea oikein minkäänlaista yhteenkuuluvuutta tämän sekalaisen sakin kanssa. Kaikenlaisesta katusähellyksestä huolimatta omaan silmääni pistävät lähinnä nurmikkoja peittävät kodittomien leirit ja katutaiteiljoiden päihdepärinät. Useimmat maalaukset ja myytävät taideteoksetkin näyttävät siltä että niiden tekemiseen on tarvittu kynän tai pensselin lisäksi runsas annos hallusiogeeneja. Mielenkiintoinen Venice Beach kyllä on, mutta ei minusta millään tavoin kodikas. Turistina paikka kyllä laittaa hymyilyttämään, mutta en minä tänne muuttaisi.

Huolimatta siitä että nukuin melkein koko päivän lentokoneessa sain illallakin unenpäästä kiinni ja onnistuin heräämään aikaisin aamulla. Olin päättänyt käyttää ainoan täyden päiväni Los Angelesissa tehokkaasti ja suuntasin heti bussilla kohti keskustaa. Kuten totesin olen ollut LA:ssa aiemmin, mutta tuolloin viivyimme lähinnä long beachilla ja kävimme sittemmin katsomassa Hollywoodia ja Sunset Bulevardia. Puolitoista tuntia eri julkisilla kuljettuani pääsin vihdoin reilun 10km päässä sijaitsevalle downtownille. Matka kesti lähes ikuisuuden, mutta taittui silti nopeammin kuin olin pelännyt ja olinkin lopulta California Science Centerillä jo puoli tuntia ennen sen aukeamista. Päätinkin käydä katsomassa nopeasti paikallisen Natural History museumin (Joo, tiedän kyllä että ketään ei varmaan enää kiinnosta, mutta minkäs sille mahtaa jos tykkää luonnontieteellisistä museoista), sillä sisäänpääsymaksu oli varsin kohtuullinen 12$. On kyllä totta että kun on jo käynyt useampaan kertaan niissä maailman ”parhaissa”/isoimmissa luonnontieteellisiltä niin paikat vähän toistavat itseään, mutta kyllä niistä silti aina löytyy enemmän kuin tarpeeksi jotain uutta opittavaa! Tällä kertaa kuitenkin kiertelin näyttelyitä melko reippaasti ja jätin välistä mm. kaikki täytetettyjen eläimien näyttelyt ja kiertävän ”Silk Road”-näyttelyn (jonka olen jo nähnyt New Yorkissa). Los Angelesin historiaa esittelevä näyttely osoittautui ehdottomasti mielenkiintoisimmaksi, sillä LA on todella nuori kaupunki. 1900 luvulla oli kaupungin väkiluku vain 170,000 ja sata vuotta myöhemmin jo 9,5miljoonaa.

Myös fossiili näyttely oli varsin hyvä, sillä suuri osa hyvin säilyneistä dinosauruksien fossiileista tulee juurikin täältä länsi-amerikasta. Tykkäsin myös siitä miten koko museo oli lapsille interaktiivinen, mutta silti sisälsi riittävän laadukasta tietoa myös aikuisille. Itse olin tietysti siellä lasten puolella pudottelemassa puupalikoita eri mallisiin reikiin (vaikeampaa kuin luulisi)!

Taistelevat dinot. T-rex ja Triceratops tietty

Timanttiholvi

 Lopulta suurehkossa museossa kuitenkin vierähti melkein pari tuntia ja kelloa katsoessani kiirehdin takaisin Science centerille. Pelkäsin turhaan jääväni ilman lippua, sillä paikalla ei ollut läheskään niin paljoa turisteja kuin olisin odottanut. Science Center on päänäyttelyltään ilmainen, mutta ostin heti lipun avaruus-puolelle (vain 2$!!!) ja suuntasin läpi näyttelystä.

Endeavour

Kun kävimme pari vuotta sitten LA:ssa, ei Endeavour vielä ollut täällä, vaan avaruudessa tutkimassa uusia horisontteja. Kun NASA joutui rahoituksen puutteessa lopettamaan avaruuslennot 2012 niin käytöstä poistuneille avaruussukkuloille sentään löytyi oivaa käyttöä; ”to inspire and educate”. Endeavourin viimeinen matka taittui läpi amerikan matkustajakoneen katolle kiinnitettynä. Los Anglesin lentokentältä se matkasi kuljetusajoneuvolla läpi Los Angelesin tänne tiedekeskukseen, missä se nyt toivonmukaan inspiroi tulevia sukupolvia jatkamaan tuntemattoman kartoittamista.

Endeavour matkalla halki LAn katujen

Endeavour rakennettiin korvaamaan kymmennennen lähtölaukaisun jälkeen vuonna 1986 räjähtänyt Challenger-sukkula .Endeavour sisaraluksineen palvelivat viimeiset kolme vuosikymmentä tehden toistasataa avaruuslentoa; tehden tutkimusta avaruudessa,  vieden satelliitteja kiertoradalle, huoltaen MIR-avaruusasemaa ja kuljettaen moduleita uuteen ISS-avaruusasemaan. Lisäksi avaruusalukset suorittivat useita sisällöltään salaisia avaruuslentoja Amerikan sotilashallinnolle. Valitettavasti Amerikka on ajanut itsensä tilanteeseen, missä se on joutunut karsimaan kulujaan. Ensimmäisenä listalla ovat olleet tieteen määrärahat, joista ei ole välitöntä hyötyä velkaantuvalle maalle; avaruuslentojen aika on toistaiseksi ohi.

Endeavour voidaan edelleen pitää ihmiskunnan suurimpana saavutuksena (ainakin minun mielestäni). Toki listalle voidaan nykyään lyödä muitakin ehdokkaita; Apollo 11, CERNin hiukkaskiihdytin,  ISS-avaruusasema,  viimeisimmät fuusioreaktorit, supertietokoneet jne.  On kuitenkin suorastaan surullista että nyt 30 vuotta avaruussukkuloiden rakentamisen jälkeen ne ovat edelleen ehkä suurinta mitä tiede ja tekniikka ovat saaneet aikaan. Mihin kaikkeen pystyisimmekään nyt tietokoneiden, nanotekniikan ja uusien materiaalien aikakaudella, mikäli ihmiskunnalta löytyisi halua laittaa sivuun se suhteellisen vähäinen määrä pääomaa, jota vastaavien suurprojektien luominen vaatii. Miten pitkällä avaruudessa olisimme, mikäli osaisimme suunnata katseemme ylöspäin sen sijaan että jatkamme merkityksettömiä sotiamme ympäri maailman.

Kiertelin hallia jonkin aikaa ja tutustuin näyttelyyn, mutta loppujen lopuksi museo ei itselleni tarjonnut hirveästi uutta tietoa. Hetken kapteeni Cookin laivan mukaan nimettyä Endeavouria katseltuani siirryinkin takaisin tiedemuseon päänäyttelyn puolelle. Ajattelin lähteä samantien jatkamaan kohti keskustaa, mutta Heurekan tyylinen interaktiivinen tiedemuseo kaappasi minut vähäksi aikaa tutustumaan esittelyihin. Museo oli selkeästi lapsille suunnattu, mutta olin positiivisesti yllättynyt miten hyvin toteutettuja kaikki näyttelyt olivat. Ekosysteemejä ja luonnon toimintaa kuvaavissa näyttelyissä oli melkein kaikissa akvaarioita ja terraarioita, joista monia pystyi tavalla tai toisella tutkimaan tai niihin pystyi vaikuttamaan tyyliin ”veivaa kampea niin kalat saavat ruokaa” tai ”pyöräytä ympäri niin teet aaltoja”. Hieno näyttely! Heurekakin on hieno paikka, toivottavasti sekin jatkossa kehittyy tuon LA tiedekeskuksen suuntaan!

Blogin viimeinen akvaario! Lupaan!

 Jatkoin junalla Downtownille, mutta pari korttelia käveltyäni totesin ettei siellä tosiaan ole yhtään mitään nähtävää. Los Angelesista puuttuu ”kävelykeskusta” ja Walt Disney – konserttisalin ympäristöä lukuunottamatta on downtown lähinnä tylsiä toimistotaloja.

Koska downtownilla ei mennytkään yhtään aikaa, päätin käydä vielä nopeasti Hollywood walk of famella, jonka emme nähneet kuin auton ikkunasta viimeksi Losissa ollessa. Kävelin Hollywood bulevardia ja Sunset Bulevardia edestakaisin, mutta itse kadussa olevia tähtiä lukuunottamatta siellä ei ollut juuri mitään nähtävää. Toki varmaan joku tietää ja tunnistaa kuuluisat keikka-clubit ja levytys-studiot, mutta kun itse tunnen populaarikulttuuria varsin huonosti niin minulle ei paikka tarjonnut juuri muuta kuin sattumanvaraisten kuuluisuuksien nimien lukemista katukiveyksestä. Valtaosa Hall of Famen henkilöistä on ymmärretävästi menneiden aikojen tähtiä, joten itse en edes tunnistanut kuin ehkä joka viidennen henkilön nimen. Pian kyllästyinkin Hollywoodin tutkimiseen ja aloitin pitkän kotimatkan kohti Venice Beachia. 2 junaa ja bussi myöhemmin pääsin lopulta illan hämärtyessä takaisin boheemille kotirannalleni. Ihmiset ovat kiinnostuneita eri asioista; minulle avaruudessa lentäneen Endevourin näkeminen oli sata kertaa hienompi kokemus kuin edesmenneiden pop tähtien nimet katulaatoissa. Joku muu varmaan voisi nähdä asian toisinpäin.

Siinä niitä nyt olisi. Tähtiä kadussa.

 Iltapäivällä kävin vielä katsomassa sitä itselleni tärkeintä Venice Beachin nähtävyyttä; Golds Gym Veniceä. "Muscle Beach" on ollut yksi modernin kehonrakennuksen synnyninseutuja ja Iso-Arska itse treenasi juuri tällä salilla ennen Mr. Olympia voittojaan. Vaikka en mikään bodari olekkaan niin halusin silti käydä tässä "kehonrakennuksen mekassa" katsomassa; onhan paikka tuttu monista elokuvista ja dokumenteista.

Kuntosali siinä missä muutkin. Onneksi pian pääsee taas treenaamaan!

Reissun viimeinen päivä. Äkkiä se kaikki on mennyt. Vein tavarani aamulla hostellin varastohuoneeseen ja lähdin viettämään viimeistä reissupäivää Venice Beachilla. Ajatukset olivat tietysti jo ihan muualla kuin Los Angelesin rantakaduille: On mukava palata kotiin. Olisi ollut hienoa jatkaa reissua vielä pari kuukautta, mutta nyt kun on asennoitunut kotiinpaluuseen niin nämä viimeiset viikot ovat menneet vähän puolivaloilla ja itseään on saanut melkein pakottaa nähtävyyksille. Niin hienoa kuin pitkään reissaaminen onkin, niin lyhyissä reissuissa on se hyvä puoli että jokainen päivä tuntuu erilaiselta ja tärkeältä. Mitä merkitsee viikko vuodessa? Jos matka olisi jatkunut niin pitkään kuin aluksi suunnitelin niin asennoituminen olisi varmasti ollut aivan toinen, mutta kun asiat tällä kertaa menivät näin niin olen oikeastaan varsin iloinen että pääsen takaisin Suomeen aloittamaan elämää vähän kuin puhtaalta pöydältä. Loppujen lopuksi kaikki on mennyt paremmin kuin odotin; matka on mennyt ilman suurempia vastoinkäymisiä ja olen oikeastaan päätynyt paljon odottamaani upeampiin paikkoihin. Australiassa tuli tienattua sen verran rahaa, että budjetti piti loppuun asti ja rahaa jäi vielä asioiden järjestelyyn Suomessakin. Kotimaassa minua puolestaan odottaa uusi ja entistä mielenkiintoisempi työ, jonka parissa varmasti vierähtää vähintään pari seuraavaa vuotta. Arjen ei tarvitse tuntua vastenmieliseltä; odotan kovasti että pääsen taas elämään rutiinia, käymään salilla ja näkemään kavereita. Uskon, että tämän matkan jälkeen osaan arvostaa elämän pieniä asioita entistä paremmin.

Näitä ajatuksia päässäni pyöritellen kävelin Venice Beachilta koko matkan Santa Monica Pierille. Jossain vaiheessa matkaa friikit ja pilvenpolttelijat vaihtuivat ihan tavallisiin katutaiteilijoihin ja Santa Monican päässä rantaelämä näytti jo ihan siltä kuin Hollywood elokuvien Los Angelesissa; Cali-girleja rullaluistimilla ja ruskettuneita uroita vetämässä leukoja rannalla. Kävin vielä viimeisillä ostoksilla Santa Monican broadwayllä ja kävelin sitten hiljalleen takaisin Veniceen yrittäen nauttia paahtavasta auringosta viimeistä kertaa. Life is good.

Super Shuttlen auto vei minut ja hurjasti kasvaneet matkatavarani lentokentälle. Kotimatka oli alkanut. Ei ilotulituksia, ei torvisoittokuntia; elämä kaikkialla jatkuu aivan kuten ennenkin täysin riippumatta yhden pienen packerin elämänkokoisesta matkasta. On aika mennä kotiin.

Pearl Harbor

Varoitus. Tämä bloggaus sisältää sotajuttuja (eikä juuri muuta).

Pearl Harbor. Amerikan laivastotukikohta ja Tyynenmeren sodan ensimmäisen kohtauksen näyttämö. Olen pitkään haaveillut pääsystä Pearl Harboriin ja nyt siihen oli vihdoin mahdollisuus! Lähdin aamu viideltä julkisellabussilla kohti n. 15km päässä olevaa museoaluetta. Bussimatka oli näännyttävän hidas johtuen Waikikin liikennejärjestelyistä ja tuntui että seisoimme liikennevaloissa enemmän kuin olimme liikkeellä. Matka hostellilta Pearl Harboriin otti lopulta puolitoista tuntia (fillarilla olisi ollut perillä puolessa tunnissa), mutta ei voi valittaa kun bussimatka maksaa vain 2,5$.

Yllättävää kyllä Pearl Harborin tunnetuin nähtävyys, USS Arizona Memorial, on sekin ilmainen. Waikikin keskustassa myydään runsaasti parinkymmenen dollarin matkoja muistomerkille, mutta jos somme jaksaa mennä riittävän aikaisin jonottamaan  niin koko hommasta selviää bussilipun hinnalla. Saavuin seitsemältä, juuri ennen porttien avautumista ja paikalla oli jo muutama sata ihmistä jonossa. USS Arizona Memorialille jaetaan päivässä n. 2000 walk-in tickettiä, joista trokaajat vievät osan, joten jos haluaa varmistaa pääsyn aamupäivän kierroksille niin paikalle kannattaa tulla hyvissä ajoin. Koska olin yksin, sain jämälipun aamun ensimmäiseen ryhmään heti aamu kahdeksalta. Tutkiskelin hetken eri museovaihtoehtoja ja päädyin lopulta ottamaan USS Arizona Memorialin lipun rinnalle myös pääsyliput USS Bowfin sukellusveneeseen ja USS Missouri taistelulaivaan (joka oli minulle se tärkein nähtävyys Pearl Harbourissa). Hintaa omatoimikierroksille tuli 35$, kahden päivän passi turistikierroksineen ja ilmailumuseoineen oli peräti 70$, joten siihen nähden tuo combo-lippu kahteen alukseen oli aika edullinen. Sää oli sateinen, mutta toisaalta mikäpä sen parempi tapa käyttää sadepäivä kuin kierrellä museoita!

Ennen 8:00 alkanutta muistopaikkakierrosta ehdin käydä läpi n. puolet rannassa olleesta museosta, joka käsitteli koko toisenmaailmansodan aikaisia tapahtumia Tyynellämerellä. Museo oli enimmäkseen (japanilais- ja jenkki-?) turisteille suunniteltu eikä tarjonnut hirveästi uutta tietoa, mutta oli silti ihan mielenkiintoinen.  Erityistä Pearl Harborissa ja tyynenmerensodassa on se, että amerikkalaisilla oli jotain mitä muualla maailmassa ei vielä juuri käytetty; videokameroita. Yleensä olemme tottuneet näkemään vain valokuvia toisestamaailmansodasta, mutta koko tyynenmerensota mukaanlukien Pearl Harborin yllätyshyökkäys on melko hyvin ikuistettu videolle. Kuvissa on voimaa, mutta videokuvassa vielä enemmän.

Pian siirryimme elokuvateatteriin, missä näytettiin puolen tunnin dokumenttivideo Pearl Harborin taistelusta ja sen jälkeisistä tapahtumista. Video oli yllättävänkin hyvä eikä siinä ollut turhaa ”jenkkihehkutusta”, mutta Hiroshima ja Nagasaki oli tälläkin kertaa osattu ohittaa vain viitaten siihen miten nerokkaasti Yhdysvallat onnistui välttämään turhan verenvuodatuksen jota maihinnousu Japanin maaperälle olisi vaatinut. Sota on julmaa, mutta on outoa miten usein kahden suurkaupungin annihilointi ydinasein edelleen liitetään vain osaksi sodan kulkua. Oikeus kantaa voittajan miekkaa; mikäli natsit olisivat saaneet oman Manhattan-projektinsa valmiiksi ajoissa niin vastaavia tapahtumia varmasti muistettaisiin edelleen historian julmimpina hirmutekoina.

Videon jälkeen siirryimme elokuvateatterin takana olleelle laiturille, mistä pieni laivaston lautta noukki meidät kyytiinsä. Kun tilanne Japanin ja USAn välillä kiristyi, pelkäsivät yhdysvaltalaiset sotilaskomentajat paljon enemmän laivastoon kohdistuvaa sabotaasia kuin suoraa hyökkäystä. Alusten ja lentokoneiden vartioimiseksi oli kalusto ajettu aivan kiinni toisiinsa; lentokoneet siipi siipeä vasten lentokentillä ja yhdysvaltain laivastomahti; 8 taistelulaivaa rinta rinnan Pearl Harborin kapeassa lahdessa. Kun Japanilaisten lentokoneet sitten yllättäen ilmestyivät taivaalle 8. 12. 1941, olivat suuret taistelulaivat helppo maali torpedokoneille ja syöksypommittajille. Pohjoisessa olleilta Japanilaisilta lentotukialuksilta lähteneet lentokoneet murjoivat hetkessä kaikki kahdeksan valtavaa sotalaivaa toimintakyvyttömiksi ja muuttivat lahden savuavaksi tulihelvetiksi. Sittemmin melkein kaikki alukset onnistuttiin nostamaan pintaan, korjaamaan ja lähettämään uudelleen palvelukseen. USS Arizona lepää kuitenkin edelleen pohjassa. Onnekas lentopommin osuma lävisti keulakannen räjähtäen laivan omassa ammusvarastossa, johtaen koko laivan etuosan tuhoutumiseen. Räjähdyksen edetessä laivan sisällä yli 1100 merimiestä sai välittömästi surmansa ja laiva painui pohjaan; tyynenmerenkonflikti oli alkanut. Kokonaisuudessaan Pearl Harbor oli nerokkaan onnistunut hyökkäys; Japani menetti 29 lentokonetta tuhoten tai vaurioittaen kaikki kahdeksan taistelulaivaa, 11 muuta laivaa ja n. 340 lentokonetta. Vaikka USAn miestappiot (n. 4000) olivat verrattaen pienet koko sodan mittakaavassa oli Pearl Harbor yksi toisen maailmansodan onnistuneimpia sotilasoperaatioita.

USS Arizona memorial, laivan hylyn päällä

USS Missouri toisella rannalla

Valitettavan harva turisti tuntui ymmärtävän/muistavan että USS Arizona on muistopaikka. USS Arizona on viimeinen lepopaikka yli tuhannelle vainajalle, mikä mielestäni edellyttäisi tiettyä käytöstä paikalla. No, useimmat kylteistä huolimatta edestakaisin juoksevat, naureskelevat ja huutelevat turistit olivat kuitenkin jenkkejä, joten kukapa minä olen HEIDÄN sankarivainajiensa lepopaikkaa vaalimaan. Muistopaikka, jonka seinällä on kaikkien aluksen mukana kaatuneiden nimet, on rakennettu suoraan aluksen päälle ja pinnan alla näkyvä taistelulaivan hylky muistuttaa vääjäämättä tapahtumien mittakaavasta. Erityisen mielenkiintoista on mielestäni se, että USS Arizonalta henkiinjääneet veteraanit voivat halutessaan pyytää tulla haudatuiksi hylkyyn ja joka vuosi sukeltajat sirottelevat pois nukkuneiden tuhkia alukseen, missä ne sitten lepäävät 70v sitten kuolleiden taistelutovereiden vieressä. Hieno ele, mutta en voinut itse olla ajattelematta että eihän tuossa voinut kuitenkaan olla kyse mistään valtavasta ”sotaveljeydestä”. Pearl Harbor oli yllätysisku ja useimmat USS Arizonan räjähdyksessä kuolleista eivät edes ehtineet edes taisteluasemiin tai saaneet koskaan tietää mitä tapahtuu ennenkuin alus jo räjähti. Niin tai näin, harvoin näkee yhtä vaikuttavia muistopaikkoja.

Vain tykkitornin jalusta jää merenpinnan yläpuolelle

Palatessamme maihin kiertelin sateesta huolimatta läpi ulkona olleet infotaulut ja kalustoesittelyt ennen USS Bowfin sukellusveneeseen siirtymistä. Vuosi Pearl Harbourin jälkeen käyttöönotettu USS Bowfin sai heti lempinimen ”Pearl Harbor Avenger” ja alus toteuttikin veristä kostoa tyynellämerellä suorittaen onnistuneesti useita taistelutehtäviä ja upottaen toistakymmentä japanilaista kauppa-alusta. Sukellusveneet näyttelivät koko toisessa maailmansodassa suurta osaa ja tyynellämerelläkin ne aiheuttivat 70% Japanilaisten kauppa-alusten tappioista (aivan kuten natsisaksan sukellusveneet kylvivät tuhoa amerikkalaislaivojen keskuudessa Atlantilla). Alusta kierrellessä ei voinut olla ajattelematta miten hermoja raastavaa sukellusvenemiehistön elämän on täytynyt olla. Pienissä tiloissa ja vedenalla pitkiä aikoja viettäneen miehistön kohtaloksi kun saattui syvyyspommien tai miinojen lisäksi koitua myös alkutekijöissään olevan tekniikan pettäminen tai oma torpedo. Lukiessa infolaattoja viereisessä puistossa olleista 52 sodassa menetetystä sukellusveneestä olivat tarinat melko karuja; milloin laivan upotti oma takaisin palannut torpedo, milloin sisällä syttynyt tulipalo. Selviytyminen sukellusveneen uppoamisesta oli äärimmäisen harvinaista ja yleensä alukset katosivat ilman silminnäkijöitä. Kierros aluksessa kesti vajaan puolituntia ja tulin nopeasti siihen johtopäätökseen että minusta ei olisi sukellusvenemieheksi.

Hodaria ja taistelualuksia...America!

Sukellusveneen ovia ei oltu mitoitettu nykypäivän amerikkalaisille

Vieressä ollut sukellusvenemuseo oli todella mielenkiintoinen ja vietin siellä pitkälti yli tunnin vaikka useimmat turistit näyttivät ohittavan koko paikan. Paljon teknistä tietoa ja esim. päiväkirjoja sukellusveneistä käsittänyt näyttely oli minullekkin jotain ihan uutta. Sukellusveneiden ylpeydestä kertoivat taisteluliput, joihin maalattiin tai ommeltiin merkki jokaisesta upotetusta japanilaisaluksesta. Jos ei ole ollut mukavaa sukellusveneessä niin vielä ikävämpää lienee ollut japanilaisilla rahtilaivoilla, jotka joutuivat jatkuvasti pelkäämään torpedoja syvyyksistä. Ehkä erikoisin kertomus oli kuitenkin Amerikan entisen presidentin George H.W. Bushin suusta. Bush vanhempi toimi WW2 lentäjänä ja oli 1944 ainut selviytyjä japanilaisten ammuttua hänen koneensa alas. Sukellusvene USS Finback pelasti tulevan presidentin kellumasta tyyneltämereltä ja hän vietti kuukauden sukellusveneessä sen jatkaessa taistelutoimintaa. Bush kuvaili kokemusta erittäin raskaaksi varsinkin kun hän ei lentäjänä voinut mitenkään olla mukana vaikuttamassa aluksen kohtaloon. Historiassa parasta on se miten pienestä kaikki on kiinni. Maailmanhistoria voisi olla kovin erilainen jos USS Finback olisi ajanut miinaan tuleva presidentti mukanaan.

Tältä näyttää risteilyohjus. Siis ennen ydinkärjen räjähtämistä.

 Sukellusvenemuseosta siirryin bussikuljetuksella toisella puolen lahtea olleeseen USS Missouriin. Vanhan kotiosavaltioni nimeä kantava laiva tunnetaan yleisemmin nimellä ”Mighty Mo” ja sekin on näytellyt osansa maailmanhistoriassa.  Pearl Harborin myötä ”ilmasodasta oli tullut merisotaa” ja valtavat taistelulaivat olivat menettäneet merkityksensä lentotukialusten rinnalla, niinpä USS Missouri jäi ”merten viimeiseksi linnoitukseksi”. Valtavilla tykkipattereilla varustetun ja raskaasti panssaroidun laivan kokoa on vaikea käsittää, mutta verrattaen hyvän kuvan aluksen koosta antaa se, että sillä palveli toisessa maailmansodassa yli 2500 hengen miehistö.  Japanin antautuessa Yhdysvalloille allekirjoitettiin antautuminen juurikin USS Missourin kannella. Muiden taistelulaivojen poistuessa hiljalleen käytöstä päätettiin Missouri moderniso

ida vielä 1980-luvulla ja vanhat tykkipatterit saivat seurakseen arsenaalin risteilyohjuksia. Vanha sotaratsu näytteli vielä viimeisen roolinsa Persianlahden sodassa, missä se tuki Kuwaitin vapauttamista. Yksi historian tunnetuimpia ja kunnostautuneimpia sotalaivoja sai arvoisansa lopun kun se nyt lepää USS Arizonan hylyn vieressä Pearl Harborissa ja on tuleville sukupolville muistutuksena siitä millaisia helvetinkoneita osaamme sotaan valjastaa.

6x 16 tuumaa vapautta ja demokratiaa

Hain infosta mukaani audio tour-laitteen, sillä en halunnut kulkea valtavan turistikierroksen mukana. Muiden suunnatessa opastetulle kierrokselle lähdin kiertämään laivaa toiseen suuntaan aina audio infoja kuunnellen. En jaarittele loputtomiin USS Missourista, mutta mikäli päädytte Hawaijille on se ehdottomasti käymisenarvoinen kohde. Aluksen valtavissa sisuksissa kierrellessä (avoinna olevia paikkojakin on niin paljon että välillä saattoi harhailla pitkään yksin huolimatta kannella vellovasta turistimassasta) ei voinut olal ajattelematta niitä tuhansia ja tuhansia miehiä jotka ovat tässä kelluvassa kaupungissa aikojen saatossa palvelleet. Tai niitä tuhansia, jotka menettivät henkensä vastaavien aluksien painuessa pohjaan. Vietin useamman tunnin kierrellen laivaa lukien infotauluja ja kuunnellen audio kertomuksia. Kerrassaan vakuuttava paikka ja hieno päätös hienolle päivälle Pearl Harborissa. War, war never changes.

Paikka jossa toinen maailmansota loppui

80-luvun tietotekniikkaa "modernisoidulla" komentosillalla. Tomahawk laukaisukonsoli

Räheintä vettä vähään aikaan

Pyhitin viimeisen päivän Hawaijilla tuliaisten hankkimiselle ja auringon ottamiselle. Hostellista oli vihdoin löytynyt muutama ihan kelpo ruotsalainen juttuseuraksi, mutta näitä lukuunottamatta jäi Hawaijille matkaajista aika kalsea maku suuhun; jopa hostelli on täynnä suoramatkalaisija (joista monet selvästi ihan uusia hostellielämälle). Vaatimattomat matkatavarani kasvoivat Honolululla sen verran että jouduin valitettavasti jopa luopumaan rakkaista sandaaleistani.

Uskolliset, mutta kuluneet.

Ostin kyseiset ”arabisandaalit” Dubaista reissun ensimmäisinä päivinä ja ne ovat tuoneet minut nyt matkan loppuun asti (juuri ja juuri,  molempia on jo korjailtu jonkun verran). Asia jota en huomannut lainkaan ennen Temen ja Peetun vierailua Thaimaassa; kyseiset sandaalit ovat ”FitFlopit” eli jonkunmoiset pyllyjumppakengät. Nyt kolmella mantereella niillä tallusteltuani voin todeta että koko konsepti on selkkää huijausta, sillä pakarani ovat edelleen yhtä vaatimattomat kuin aina ennenkin. Hyvät sandaalit, mutta täytyy näemmä silti ruveta kyykkäämään.

Kävelemässä joenvartta

Sandaalit suorittivat vielä viimeisen palveluksensa kun kävelin koko pitkän matkan Waikikin keskustasta Ohaun sotilashautausmaalle.  Käynti ei ollut varsinaisesti suunnitelmissa, mutta halusin tehdä vielä jotain pientä viimeisenä päivänä (suunnitelin kyllä myös ”Stairway to heaven”-trekkiä, kannattaa googlata!). Hautausmaa oli näyttävä, mutta toisin kuin luulin ei se suinkaan ollut sodassa kaatuneille vaan sotaveteraaneille. Juuri tuollakin hetkellä näytti käynnissä olevan hautajaiset tai jokin muistotilaisuus. Vain itse hautausmaan keskellä oleva muistomerkki oli sodassa kaatuneille tai oikeammin sodassa kadonneille. Marmoripaasiin oli hakattu kaikkien toisessa maailmansodassa, korean sodassa tai vietnamin sodassa kentälle jääneiden nimet.

 

Hautuumaa

Tulin paikalle etsimään yhtä nimeä ja vaikka en ollut varma onko se kirjattuna marmoripaaseihin, onnistuin lopulta paikantamaan etsimäni:

 

Leijonasydän

Jos joku ei nimeä tunnista niin kyseessä on kaukopartiomies Lauri A. Törni. Mannerheimristin ritari ja ainut Suomalainen josta neuvostoliiton tiedetään luvanneen palkkion; elävänä tai kuolleena. Törni oli syntynyt sotaan ja Suomen tehtyä rauhan mies siiryi taistelemaan saksan SS-joukkoihin, missä hänet palkittiin 2. luokan rautaristillä. Monien vaiheiden kautta Törni muutti lopulta yhdysvaltoihin ja yleni armeijassa Majuriksi nimellä Larry Thorne. Vihreitä baretteja perustamassa ollut mies ehdittiin palkita pronssitähdellä ennenkuin hän katosi helikoptereineen Vietnamin sodassa. Nimi on siis täällä marmoripaadessa, ironista sinäänsä että viereisessä paadessa on 2. maailmansodassa kadonneita; miehiä joita vastaan Thorne taisteli natsien joukoissa. Törnin jäänteet löydettiin 1999 ja hän sai ansaitsemansa sotilashautajaiset Arlingtonissa 2003. Nimi on kuitenkin myös täällä ja legendaarisen Larry A Thornen, kolmen armeijan sankarin, muistoa kunnioitetaan USAn Green Berettien keskuudessa jakamalla parhaiten kunnistautuneelle ryhmälle ”Larry A Thorne Award”. Mielenkiintoinen pala historiaa.

Vähiin käy ennenkuin loppuu. Aamuyöstä taksi nouti minut kyytiin ja nousin kohti Los Angelesia lähtevään koneeseen. Viimeinen etappi edessä. Honolulu oli jotain muuta kuin odotin. Hawaiji ei ole jatkossakaan matkalistani kärjessä, mutta jos joskus tänne vielä päädyn uudestaan niin lähden varmasti Oahun pohjoisrannikolle tai naapurisaarille karkuun turistilaumoja. Mielenkiintoinen ja kaunis Hawaiji kyllä on, eikä sitä voi tuomita vain Waikikin lomakeskusten perusteella.

Stop taking pictures of your food!

Panda Expressissä kuvan napattuani muistin että matkan varrella on tullut edellisen "This is not a food blog" postauksen jälkeen otettua kuvia yhdestä sun toisestakin ateriasta. Onko tämä syntiä ilman instagramia?

Tässä siis satunnainen kokoelma erinäisistä pöperöistä, joita on tullut maisteltua!

BBQ tikkuja Gili T:llä. Thaimaa style

Take-away valikoimaa Gili T:n night marketilla

Ravintolasafkoja Gileillä. Eineksistä ei enää muistikuvaa, mutta tuopissa näyttää olevan olutta.

Tuoretta Tuna steakkia Gilillä, ei näytä kummalta mutta oli todella hyvää. Perunamuusi aina plussaa kaukana kotoa!

Muonat kunnossa sukellusreissussa. Ruokailua veneen kannella Komodolla

Nuudeliateria Komodolla

Rohkea rokan syö; chili-kampasimpukoita. Ei mennyt edes vatsa sekaisin!

Ensimmäiset take-away sushit Australiassa. Tätä tuli syötyä useampaan kertaan viikossa koko Aussien ajan

Lagon Jouluaterialla. Perunaa ja kinkkua, melkein kuin kotona!

Fortitude Valleyn korealaisessa 

Reissun parhaita safkoja! Työpaikan naapurissa rekkamiesgrilli Cafe Tropicana pelasti työpäivän kuin työpäivän.

Lentokone aamiainen! Lentokone safkat eivät näytä kovin kutsuvilta, mutta tämäkin oli oikeastaan ihan ok aamupala

Intialaista ruokaa paikallisessa kahviossa Fijillä; 4 fijin dollaria

Chili-Shrimp pasta valkosipulileipineen. Menihän tuo alas oluella huuhtoen!

Hampurilaista Club Oceanuksella. Nämä juuri niitä länkkäreille tehtyjä jämä-aterioita. Tämä ei kuitenkaan pahimmasta päästä.

Sama paikka, fish and chips.

....Ja spagetti bolognese. Pacific harbourissa ei ollut liikaa ruokapaikkoja auki.

Järkyttävän näköinen, mutta maukas ja tuhti, aamiaisleipä

Nuudelit miehen tiellä pitää, oli Aasian maa mikä tahansa.

Tongalla sushia ja kylmiä nuudeleita. Nuku alofan komein ravintola mutta huonoimmat safkat.

Tongalaista (raakaa) sitruunakalaa. Tongalaiset raaka-kalaruuat olivat kyllä todella hyviä!

Ja lisää sussia, Rotorua Uusi-Seelanti. Minä joka en tiedä mitään ruuanlaitosta olen ajatellut kokeilla sushin tekemistä Suomessa. 

Kiinalaisessa Taupossa

Ja viimeisimpänä se Panda Express! Orange Chicken ja Walnut Shrimps, parasta pikaruokaa!