Aakkositta
mennaan edelleen! Kirjoittelen nettikahvilasta Himalayalla joten ihan hirveasti
ei voi odottaa!
Otin aamulla
taksin lentokentalle ja paasin vaivatta lapi turvatarkastuksista, kukaan ei
edes kysynyt passia tai edellisena paivana hankkimiani lupia. Koneita kohti
Luklaa ja muita vuoristolentokenttia lahti jatkuvalla syotolla ja paasinkin
seuraavaan lahtevaan Luklan koneeseen.
Ilmojen halki kay sankarin tie |
Kipitin vauhdilla
bussista koneeseen ja sain ”parhaan” paikan heti ohjaamon takana, vuoriston
puolella. Olin jannittanyt lentoa vahan etukateen, mutta pienkoneen ilmassa
olin taysin haltioitunut. Nakymia ei voi kuvailla, eika niista ikkunan lapi
saanyt kuvia. Pilvinen Himalaya ja vuorten valissa lentaminen oli kuitenkin
yksi ikimuistoisimpia kokemuksia. Vaarallinen laskeutuminen Luklaan tapahtui
taysin yllattaen ja ehdin juuri ja juuri saada siita videon. Kone ilmeisest lensi
jossain kolmessa tonnissa ja koska kentta oli 2600m korkeudessa niin mitaan varsinaista laskua ei edes
tapahtunut. Kiitorata oli kylla aika kuumottava silla nopean jarrutuksen
jalkeen kone pysahtyi vain n. 20m paahan kivimuurista.
Paatin syoda
kunnon aamupalan lentokentalla. Ja kuvatessani laskeutuvaa konetta ravintolan
ulkopuolella kuulin viereisen seurueen juttelevan suunnitelmistaan. Yksi
porukasta, Kanadalainen Tim, kertoi yrittavansa koko matkan Namche Bazaariin
samana paivana ilman opasta tai kantajaa. Yleensa tuo 7 tunnin etappi tehdaan
kantajan kanssa kahdessa paivassa, mutta kuvittelin kuntoni olevan sen verran
hyva etta ehtisimme Namcheen ennen pimeaa.
Lahdimme rinkat
selassa (omani painaa 13kg ilman vetta) kohti ensimmasta etappia Phakdingia. Maisemat
olivat uskomattomat heti alusta alkaen. Vaikea kuvailla vuorien valissa
kavelemista millaan tavalla, kuvat eivat tee kunniaa mutta yritetaan silti
Polut ovat taalla
selvia ja kivetettyja joten vaeltaminen on helppoa. Kohti Namchea lahtee
paivittain n. 150 ulkomaalaista, joten reitilla ohittaa jatkuvasti muita
seurueita. Paasimme hyvaa vauhtia Phakdingiin ja jatkoimme pysahtymatta kohti Monjoa,
missa useimmat turistit viettavat ensimmaisen yon totutellakseen korkeuteen.
Tasaisen ja alamaen kulkeminen on helppoa ja jopa hauskaa, mutta jokainen
ylamaki oli tuskaa. Ilma on taalla ohuempaa ja 100-200m korkeusvaihtelu on
jatkuvaa. Monjoon asti reitti kulki laaksossa virtaavan joen vartta ja ylitimme
sen kuusi kertaa riippusiltoja pitkin. Tama paikka ei ole korkeuksia
pelkaaville, epailyttavan oloiset riippusillat ovat n. 100m korkeudessa, joten
ihan hirveasti ei aina kannata jalkoihinsa katsella. Valilla jouduimme
odottamaan pitkien Yakki karavaanien ylittaessa siltoja. Taalla pitaa muuten
olla varovainen ja yrittaa pysya aina seinan puolella, ettei varomaton jakki
tuuppaa hidasta turistia rotkoon. Vaikka mielesamme vauhtimme oli varsin kova
niin ohitsemme tuli jatkuvasti Sherpoja, kantajia, isot korit selassa. Pienet
ja vanhat ukot kiikuttivat helpon nakoisesti jopa 40kg kuormia ylos
vuoristopolkuja. Kaikki mita koko pitkan trekin varrella tarvitaan kannetaan
lentokentalta tai tuodaan jakki karavaanilla kauempaa. Lahin tie on Jirissa,
viiden paivan kavelymatkan paassa.
Sata kuvaa, joista yksikaan ei tee oikeutta |
Paasimme Monjoon
n. 4,5h vaeltamisen jalkeen, matkalla pysahdyimme vain puoleksi tunniksi
syomaan. Monjossa polut alkoivat tyhjeta, koska useimmat jaavat sinne yoksi ja
edellisen paivan yopyjat puolestaan olivat jo lahteneet Namcheen. Vasymys
rupesi painamaan ja tiesimme etapin Monjosta Nancheen olevan yksi koko
vaelluksen vaikeimmista, joten ajattelin etta olisi ehka paras jaada Monjoon
yoksi. Tim kuitenkin puhui minut ympari ja lahdimme viela kohti Namchea kellon
lahestyessa jo kolmea iltapaivalla. Saimme muutaman ylistavan huudon peraamme,
mika tietysti nostatti mielialaa. Ensimmainen tunti kohti Namchea oli yksi
reitin mukavimpia kulkiessamme joen reunaa. Viimeisen sillan jalkeen alkoi
kuitenkin nousu. 700m serpenttiniportaita ylos vuoren rinnetta. Olin todella
vasynyt jo ensimmaisen sadan metrin jalkeen ja jouduimme pitamaan jatkuvasti
viiden minuutin taukoja. Ilma alkoi olla 3000m lahestyessa ohutta, minka
lisaksi jalkani olivat jatkuvasti tulessa. Pitaa varmaan syyttaa kaikkia
skipattuja jalkapaivia salilla, mutta kylla 6h vuoristovaellusta rinkan kanssa
ottaa varmaan kaikille voimille. Sain uutta voimaa aina ohittaessamme muita
matkaajia, joista useimmilla ei ollut kantamusta ja nama olivat lahteneet Phakdingista tai Monjosta paivalla. Kovaa kannustusta saimme kun kerroimme tulleemme koko
matkan Luklasta omin voimin.
Ollessamme puolessa valissa portaita menin
jonkunmoiseen selviytymistilaan. En muista hirveasti viimeisesta tunnista, vain etta tiesin ettei voi enaa palata
takaisinkaan. Jalkaa toisen eteen ja aina parinkymmenen askeleen jalkeen
parikymmenta sekunttia lepoa kavelykeppiin nojaten. Tunsin itseni todella
heikoksi ja vanhaksi, Tim:kin alkoi vasya, mutta oli silti minua parempi
voimainen ja kulki aina pari askelta edella. Ilta alkoi hiljalleen pimenemaan
ja tuulen yltyessa lampotilakin laski nopeasti. Aloin jo miettia etta paasenko
ylos ollenkaan kun vihdoin naimme ensimmaiset talot vahan ylempana. Kaikista
paivan aikana vastaan tulleista uskomattomista nayista tama oli ihanin!
Saimme vahan
uusia voimia, mutta silti kesti viela 20min ennenkuin paasimme taloille.
Tim:kin menetti taysin voimansa ja nauroimme yhdessa sille etta emme enaa
paasseet kuin muutaman portaan kerralla ilman lepaamista. Paastessamme
ensimmaisen talon eteen jaimme vain istumaan, kunnes saimme kysyttya talon
isannalta olisiko talla huonetta yoksi. Talla useimmat paikalliset myos
majoittavat turisteja, joten saimme tyhjan huoneen varsin halvalla (600nep
rupiaa). Kun saimme rinkat huoneesemme niin ei voinut kuin istua ja tutkia
pulssiaan. Emme karsineet oikeastaan vuoristotaudista, mutta ilma on niin
ohutta etta lepopulssi on jossain 80 ja rinkka selassa kavellessa kay arviolta
140-150 kokoajan. Pelkka kavely rinkka selassa oli paljon rankempaa kuin
normaali juoksulenkki. Kaikki kunnioitus maratoonareille, mutta haastan kenet
vain tekemaan tuon etapin ominpain. En olisi jaksanut enaa montaa sataa metria.
Aion kylla kirjoittaa kaikille foorumeille etta tuon etapin tekeminen on
silkkaa tyhmyytta ellei ole ammattilainen. Toisaalta nain jalkikateen voin
sanoa etta tuo oli todennakoisesti elamani raskain, ja yksi ikimuistoisimmista
paivista.
Kaivoimme
makuupussit esiin ja makasimme puoli tuntia vain pulssia tasaillen ja omaa oloa
pohtien. Olisimme varmaan jaaneet nukkumaan, mutta pakottauduimme ylos tietaen
etta tarvitsemme vetta ja ruokaa toipuaksemme paivan rasituksista.
Majatalossa oli
meidan lisaksemme paikkaa pitanyt pariskunta (tai ehka veli ja sisko).
Kumpikaan ei puhunut paljoakaan englantia, silla yleensa naihin paikkoihin
tullaan oppaan johdolla. Olivat kuitenkin ilmeisen iloisia saadaksemme meidat
vieraikseen ja tekivat meille mukavat istumapaikat tulen aareen. Tilasimme
paikallista perusruokaa, jota he alkoivat kokata meille samassa huoneessa ihan
alusta alkaen. Talossa ei ollut sahkoja, joten ruoka tehtiin myos avotulella.
Puuta ei vuoristossa juuri ole, joten takassa ja ruokatulella poltettiin
lahinna kapyja ja oksia. Naytimme kamerasta videoita reissun varrelta ja
paikalliset olivat todella iloisia asiasta. Varmaan moni turisti unohtaa heidat
tyystin oppaan hoitaessa kaikki kaytannon asiat. Ruoka oli riisia ja
vihanneksia, mutta todella maittavaa ja soimme niin paljon kuin ikina
pystyimme. Tuntui pahalta jattaa yhtaan riisia, silla kaikki ruoka kannetaan
tanne tuo 14km matka lentokentalta. Ruoka on suhteessa kallista (ateria oli n.
5e), mutta silti suhtellisen halpaa. Emme olleet varmoja kuuluuko tapoihin
tipata, joten annoimme ylimaaraisen 100 rup, 1e, pariskunnalle. Mies antoi
rahat naiselle, joka oli selvasti todella otettu tasta ylimaaraisesta summasta.
Muutenkin taisimme olla tervetulleita vieraita, silla oppaan mukana kulkevan
turistin ruokkimisesta paikalliset saavat vain murto osan siita mita he
saattoivat meilta suoraan pyytaa.
Vasynyt Tim keittonuotiolla |
Olimme
kirjaimellisesti kuoleman vasyneita ja menimme heti nukkumaan, ilma 3400m on
ohutta ja kylmaa, joten vasta -10c makuupussiin kaariytyminen toi lampoa.
Todennakoisesti olimme myos polttaneet tuon 8h valtamisen aikana niin paljon
energiaa etta kroppa meni johonkin saastotilaan. Minulla oli kova paansarky ja
pelkasin vuoristotautia, mutta otettuani sarkylaakkeen nukuin 12 tuntia
heraamatta kertaakaan.
Aamulla olo oli
yllattavankin hyva, joten etimme vahan paremman hotellin. Saimme huoneen
ilmaiseksi silla ehdolla etta syomme kaikki ateriamme paikassa. Samoin netti on
ilmainen kunhan kayttaa rahaa runsaasti ja nettia saasteliaasti, kaistat ovat
todella huonot. Jatimme valtaosan varusteista hotellille ja lahdimme
paivareppujen kanssa tekemaan ”lepopaivan aclimisaatiota” eli nousimme n. 400m
korkeammalle paivan ajaksi ja palasimme yoksi takaisin 3400m.
Sherpa paakaupunki, Namche Bazaar 3400m |
Keho tottuu
hiljalleen ilmanalaan ja olo helpottuu. Lahto Namchesta paivaretkelle oli
kuitenkin n. 300m suoraa nousua ja edellispaivan rasitukset alkoivat tuntua
nopeasti. Taistelimme kuitenkin hiljakseen itsemme 3800m ja kylla kannatti!
Siina se on. Maaranpaamme Mt. Everest 8850m! Maailman katto! |
Maailman korkein
vuori haamotti kaukana edessamme. Suunnitelmamme on tehda koko haastava 3-pass
trekki. Mikali kaikki menee ongelmitta olemme Mt everestin juurella viiden
paivan paasta, minka jalkeen nousemme 3 paivaa kohti Mount Everest Base
Camppia. Tarkoituksena olisi saavuttaa tama kiipeilijoiden tukikohta 5500
metrissa ja palata sen jalkeen vuoristosolien kautta takaisin Luklaan. Koko
trekki ottaa normaaliaikataululla kaksi viikkoa. Saa nahda mita tapahtuu! Fiilikset
olivat kuitenkin huipuissaan nahdessamme vihdoin maaranpaamme.
Seikkailija itse |
Tapasimme
viewpointilla ryhman Malesialaisia ammattikiipeilijoita, jotka olivat juuri
saapuneet tanne. He ovat myos matkalla Base Campiin, missa he viettavat reilut
kaksi kuukautta totutellen ilmanalaan ennen yritysta valloittaa itse vuori.
Huipulle kiipeaminen vaatii vuosien valmistautumisen ja hinta liikkuu
60,000-100,000 euron valissa. Trekkiluvalla saa nousta 6000m asti, jo siella
ilma on niin ohutta etta meno ilman lisahappea on vaikeea.
Jatkoimme viela
paivatrekkiamme Khumjungiin, missa kavimme vain paikallisessa temppelissa. Pienta
lahjoitusta vastaan takahuoneesta tuli ukko avaamaan pyhan metallilaatikon,
missa kylalaiset sailyttavat ainutlaatuista Yetin paanahkaa. Tarina kertoo etta
kun naapurikylan asukkaat aikoinaan lahjoittivat Yetin jaanteet Khumjungin asukkaille, olivat kylalaiset niin pettyneita etta potkivat paakallon
puolikasta koko matkan takaisin. Sir. Edmund Hillaryn valloitettua Mount
everestin 1953 ja lansimaalaisten saavuttua aluele on paanahasta kuitenkin
tullut pienimuotoinen nahtavuus ja tulonlahde pienelle kylalle. Kyselimme
leikillamme ukoilta ovatko nama nahneet Yetia, mihin he hyvin kohteliaasti
selittivat etta kyse on oikeasti satuhahmosta. Kun kerroimme, etta emme oikeasti
olettaneet heidan nahneen Yetia niin kertoivat kylla tarinan 80-luvulta kun
kylasta oli kadonnut jakkeja ja vuorilla oli nahty karvainen hahmo kulkemassa
yoaikaan.
Pyha paanahka |
Palasimme
takaisin Namcheen ja matkalla tapasimme uskomattoman mukavan Hawajilais perheen.
Perheen pojat olivat n. 10 ja 14v. Perhe oli viettanyt 3kk Nepalissa tehden
yhdessa vapaaehtoistyota ja pojatkin kertoivat miten olivat opettaneet
Nepalilaislapsille englantia ja matematiikkaa. Upeaa nahda etta vanhemmat
olivat nahneet vaivan tuoda lapset tanne asti. Tosin perhe oli tekemassa enaa
lyhyen retken kohti Everestia, heidan tavoitteensa oli ollut vain nahda vuori,
tosin pojat jo puhuivat siita miten tulevat aikuisina kiipeamaan huipulle asti!
Olemme Timin kanssa tavanneet uskomattoman paljon muitakin mahtavia tyyppeja
taalla. Kaikki jotka ovat nahneet vaivan tulla tanne asti ilmeisesti kokevat
jonkunlaista yhteenkuuluvuutta ja tunnelma on todella hyva.
Ilta hamartyy
Namchessa ja tama on varmaan viimeinen paikka mista saan kuvia nettiin. Pystyn ehka
jostain matkan varrelta tekemaan lyhyita paivityksia, mutta nailla nakymin
palaan sivistyksen pariin aikaisintaan kymmenen paivan paasta. Huomenna edessa
n. 5h vaeltamista ja 400m nousua. Toivottakaa onnea:
Suuntana Everest!
Huh! Se vuorikiipeily on aivan tuskasta, jos ei ole paljoa harrastanut... Vaikka ois kuinka hyvä kunto. Ite oon kokeillut New Zealandissa. Mutta ne näköalat sen arvosia :)
VastaaPoistaTsemppiä!!
Kylmiäväreitä, kun katsoo noita kuvia. Upeat maisemat!
VastaaPoista