Könsikkäät Thaimaassa

Painelin aamu viideltä kohti lentokenttää. Finnairin Helsingin koneen oli määrä laskeutua 7:15 ja olinkin paikalla hyvissä ajoin. Kone oli kuitenkin laskeutunut reilusti etuajassa, joten pienen arvailun ja edestakaisin sohimisen jälkeen en enää ollut varma ovatko herrasmiehet kulkeneet ohitseni saapumisaulassa vai eivät. Viime kerrasta kun olen soittanut kännykällä kenellekkään on kulunut niin kauan, että kesti pitkän aikaa ennenkuin mieleeni edes tuli soittaa jätkille. Onneksi Peetu oli pitänyt puhelimen päällä, joten vaikka saldoni kului muutamassa minuutissa tyhjäksi (puhelun kiertäessä Suomen kautta takaisin Thaimaahan) saimme yhteyden toisiimme ja Suomen vieraat löysivät minut tuloaulasta. Kehtasivat vielä nauraa Alibaba-housuilleni...ilmeisesti reissu on ainakin muutaman vaatekappaleen osalta muuttanut olemustani.

Petteri matkaa kanssani seuraavat viikot ja Teemu pitää aikaista kesälomaa täällä etelässä reilun viikon verran. Upeaa saada vanhoja kavereita reissukavereiksi! Teemun löydätte myös vanhan blogin viimeisistä posteista kun huristelimme läpi uuden maailman Route 66 pitkin Jeep Cherokeen puikoissa.

Lento oli lähtenyt Helsingistä edellisenä iltana ja koneessa nukkuminen on aina hankalaa, joten otettiin alkuun yksi lepopäivä ja ihmeteltiin vain Khao Sanin menoa ja koitettiin saada väriä pintaan hotellin katto uima-altaalla. Hauska huomata miten tietyt asiat ovat jo muuttuneet arkipäivisiksi itselle, vaikka ovat outoja ja erilaisia kenelle tahansa joka saapuu kotosuomesta. Esimerkiksi itse en enää huomaa mitään hajuja, eikä liikenne tai kaupustelijat suuremmin häiritse minua, nämä lienevät kuitenkin ne asiat jotka kiinnittävät ensimmäisenä turistin huomion. 

Lepäillyn päivän ja kunnon yöunien jälkeen otettiin aikainen startti Bangkokin aktiviteetiipäivälle. Suunnattiin läheiselle vesitaksiasemalle (täällä kahta pääjokea pitkin kulkevat vesitaksit ovat nopea ja halpa vaihtoehto liikenneruuhkissa kulkemiselle) ja otettiin paatti alavirtaan. Puolentunnin ajelu toi meidät aivat vanhankaupungin keskelle ja suunnattiin aluksi lähimpänä olleseen Wat Pho:n temppeliin.

Public Ferry - Orange Line

Kieltämättä temppelissä ollut valtaisa, 50m pitkä ja 15m korkea, makaava budhapatsas oli vakuuttava ja buddhalaistemppelit ovat muutenkin avoimempia kuin hinduvastikkeensa, mutta siitä huolimatta olen kyllä nähnyt tarpeeksi temppeleitä toistaiseksi. Ihan käymisen arvoinen paikka, mutta jos käy missä tahansa muussa isossa temppelissä Thaimaassa niin ei tarjoa mitään valtaisan ihmeellistä kokemusta. Kierreltyämme hetken temppelialueella kävelimme viereiselle Grand Palacen alueelle, joka on Thaimaan suurin turistinähtävyys. 

Kävin paikalla viime keväänä, joten en olettanut sen tarjoavan itselleni mitään uutta ja ihmeellistä, mutta on kai must-do Thaimaassa. Alue oli äärimmäisen täynnä turisteja (lieneekö syy lauantaissa), lähinnä valtavia laumoja korealaisia, kiinalaisia ja japanilaisia. 

Kolme hikistä miestä nähtävyyskierroksella

Tämän maalauksen nimi voisi olla "Yö ilman hyttysverkkoa"

Kuninkaan Palatsi

 Paikasta voisi varmaan kirjoittaa pitkän litanian historiaa, mutta lähinnä kyse on kuninkaan palatsialueesta, jonka kylkeen on rakennettu useita näyttäviä temppeleitä. Tärkein yksittäinen nähtävyys on Emerald Buddha, pieni keskiaikainen jade-patsas, josta on muodostunut pyhiinvaelluskohde thai buddhalaisille. Vuodenajan vaihtuessa pidetään temppelissä iso seremonia, jossa kuningas vaihtaa tälle pienelle nukelle kuhunkin vuodenaikaan sopivat vaatteet. Kuningas itse on Thaimaalaisille lähellä jumalaa oleva henkilö, jota palvotaan (ja ilmeisesti myös oikeasti rakastetaan) puoluekannasta riippumatta. Vaikka Thaimaassa on historiansa saatossa ollut melkoinen määrä, yleensä rauhanomaisten, vallankaappauksia, ovt ne aina kohdistuneet hallitukseen, eivät kuninkaaseen. Täällä kannattaa myös suhtautua asiaan vakavuudella, sillä esimerkiksi kuninkaan kuvaan sylkemisestä saa useiden vuosien vankeustuomion. Täällä on mm. tuomittu ulkomaalaisia elinkautisiin kuvien tuhoamisesta, mikä on yleensä johtanut pienimuotoiseen poliittiseen neuvotteluun ja lopulta maasta karkottamiseen lähetystöjen pelastaessa känniääliöitä.

Bangkok

Turistikierroksen jälkeen palattiin hotellille vilvoittelemaan ja uima-allas visiitin jälkeen suunnattiin kohti uutta Bangkokia. Päädyttiin Siam Squarelle, joka on sijaitsee toinen toistaan isompien ostoskeskusten keskellä. Käytiin koluamassa Siam Paragorn, MBK ja muutama muu isompi keskus. Kieltämättä Sello hieman kalpenee kyseisten putiikkien rinnalla. Tarkoituksena oli ostella vaatteita ja tuliaisia, mutta hintataso näytti olevan suunnilleen sama kuin Suomessa (vaikkakin valikoima oli paljon laajempi). Ei oikein löydetty mitään etsimäämme, joten lopulta päädyttiin MBK centterin yläkertaan, missä myytiin väärennettyjä merkkivaateita suht halvalla. En itse ostanut mitään, mutta Peetu ja Teme ostivat joitakin rantakuteita seuraavaa päivää silmälläpitäen.

Siam Square (takana)

Menoa MBKn edustalla, tuntemattoman tyttöbändin esiintyminen

 Suurissa kauppakeskuksissa pyöriminen otti kuitenkin aikansa, joten kun centteri meni kiinni kymmeneltä päätettiin suunnata takaisin hotellille. Vaadin kuitenkin että käytäisiin vielä viimeiseksi yhdellä Bangkokin red light districteistä (mielestäni toinen thaimaa must-do). Kännykästä todettiin Soi Cowboyn olevan muutaman metroaseman päässä, joten otettiin skyraili sinne ja käytiin kävelemässä katu päästä päähän. 

Soi Cowboy

Meno oli kadulla aika yllättävänkin kesy thaimaan maineen (ja kaduilla kuullut ehdotukset) huomioonottaen. Mitä nyt vähäpukeisia naisia huutelemassa "Hey handsom"ia ja pyytelemässä sisään gogo clubeille. Vaikka Pingpong bananashown sisältö jäikin mietityttämään niin päätettiin mennä takaisin hotelille, sillä seuraavana päivänä oli aamu seitsemältä lähtö kohti etelää.

 Koska blogi on juoksee myöhässä, raportoi Bangkokista Koh Changille ulkomaankirjeenvaihtajamme Petteri;

Vieraskynä:

Mitäs mitäs! Päästiin eilen tänne Koh Changin saarelle pienen säädön jälkeen. Taksimatka kesti viitisen tuntia, mutta onneksi pysähdyksiä oli monta, nimittäin taksi kulki kaasulla ja tankin tilavuus ei ollut ilmeisesti kovin suuri. Pysähdyttiin myös katselemaan kaikennäköisiä elukoita Khao Kheowin open zoohon, joka on siis eläintarha, jossa monet eläimet pyörivät vapaana. Eläimet eivät olleet loppujen lopuksi kovin paljon eksoottisempia kuin korkeasaaressakaan, mutta tunnelma oli aika paljon jännittävämpi kun kierreltiin isossa puistossa ja eläimiä oli paljon enemmän. Erikoisimmat tutttavuudet olit norsut, kirahvit ja sarvikuonot. Aika massiivisen kokoisia elukoita kaikki kun parin metrin päästä pääsee ihmettelemään ja syöttämään. Teemunkin urheilutaustasta oli hyötyä kun päristeltiin golf-kärryllä menemään! Neljä tuntia vierähti ohi huomaamatta ja pidempäänkin olisi malttanut olla, sillä koko australasia-osuus jäi näkemättä... nooh ensi vuonna sitten?

"Teemun urheilutaustasta oli hyötyä"

Loppu taksimatka sujui kaikkien osalta varsin ryytyneissä tunnelmissa, keli kun on sen verran kuuma että neljän tunnin pyrähdys ulkoilmassa alkaa jo väsyttämään. Kuskimme ei pahemmin meitä häirinnyt, mitä nyt välillä osoitteli että oikeaan suuntaan mennään. Hintaa viiden tunnin ajolle ja neljän tunnin odottelulle kertyi 3500 bahtia, mikä teki siis per naama n. 30e. Kuski ei tosin pelannut ihan puhdasta peliä kun välillä nollaili mittaria... tiedä sitten onko firman ohjeistus vai omaan pussiin pelaamista. Laiturilla odottelikin jo iso autolautta, jonka matkustajakannelle väsyneet matkustajat laahustavat piristymään kylmän olusen voimalla. Puolentunnin lauttamatka soljui ohi huomaamatta ja rannassa taas taksisäätöjen jälkeen pääsimme vihdoinkin oikealle rannalle, Lonely Beachille. Huoneen hinta tällä hieman nuhjuisemmalla osalla rantaa on 380 bahtia/2 hengen bungalow. Huoneissa on vaan tuuletin ja vessakin on melko alkeellinen (pikkupönttö ja vesivati jolla huuhdotaan), mutta suihkusta tulee vettä ja terassilta on merinäköala, joten valittamista ei ollut.

Tänään kävimme kiertämässä enemmän paikkoja etsien halvempaa ja parempaa majoitusta, mutta huomasimme hyvin nopeasti, että paikan vaihtaminen tänään ei ainakaan huvittanut. Lähempänä Lonely Beachin "keskustaa" majoitukset ovat huomattavasti halvempia, mutta kyseisellä alueella ei sitten olekaan varsinaista uimarantaa ollenkaan; sen sijaan baareja olikin enemmän kuin riittävästi. Totesimme yksimielisesti, että pysymme mielummin ainakin tämän yön vielä lähempänä rantaa ja huomenna harkitsemme siirtymistä Oasis-nimiselle bungalow-alueelle, jossa kahden hengen huone maksaa 450 bahtia, mutta huoneet ovat ilmastoituja ja vessatkin ilmeisesti hieman kehittyneempiä. Rantalomallehan tänne saarelle tultiin, joten nautitaan nyt siitä rannasta! 

Tästä tähän rakkain terveisin,

Petteri

Bangkok - City of Angels

Enkelten kaupunki, Krungthepmahanakhon Amonrattanakosin Mahintharayutthaya Mahadilokphop Noppharatratchathaniburirom Udomratchaniwetmahasathan Amonphimanawatansathit Sakkathattiyawitsanukamprasit, joka paremmin tunnetaan muinaisella nimellään, Bang Makok eli Bangkok on varmaankin yksi kaakkois-aasian mielenkiintoisimpia ja mieleenpainuvimpia kaupunkeja.

11 miljoonan ihmisen metropoli syntyi vanhalle eurooppalaisten kauppapaikalle Burmalaisten poltettua Ayutthayan kuningaskunnan pääkaupungin (missä kävin  viime keväänä) 1767. Sittemmin Siamin helmenä tunnettu kaupunki on kasvanut tasaisesti, mutta todellinen Bangkok syntyi vasta viimevuosikymmeninä uuden, taloudellisesti hyvinvoivan, Thaimaan keskitettyä kehityksensä tänne.

Muinaiset kauppapaikat ja temppelit ovat kovaa vauhtia jäämässä modernien tornitalojen ja länsimaalaisten ostoskeskusten varjoon. Uusi Bangkok elää ympäri vuorokauden ja sen ihanteellinen sijainti (yksi maailman tasaisimmista ja kuumimmista vuosittaisista keskilämpötiloista) sekä kutsuva kulttuuri ovat sittemmin muodostaneet siitä yhden Aasian solmukohdista, joskin se meillä Suomessa taidetaan paremminkin tuntea vain etelän lomakohteena.      

Lento Kathmandusta oli thai airlinesin jumbojetillä. Ilmaisine elokuvineen ja loistavine ruokatarjoiluineen tuntui se halpalentoyhtiöitä käyttävälle tervetulleelta luksukselta. Vieressä istunut aussi, Jonathan, tarjosi Fight Club:in sanoin taas yhden ”kertakäyttöystävyyden”, mutta olin sen verran väsynyt että katsoin vain leffaa koko lennon ajan. En ole tämän vuoden puolelle tainnut montaa elokuvaa katsoa, joten lentokoneen tarjonta yllätti. Päädyin lopulta kuitenkin katsomaan Lincoln:in, pitänee lukea lisää samaisesta aiheesta. Mielenkiintoista!

En jaksanut säätää mitään ylimääräistä Bangkokissa heti alkuun, joten otin vain skyrailin kaupunkiin ja marssin ensimmäiseen vastaan tulleeseen hotelliin. Maksoin 1400 bahtin (sittemmin ajateltuna hurjan) hinnan mukisematta ja KUUMAN suihkun jälkeen nukuin hyvät yöunet. Rahan arvo hämärtyy aina maasta toiseen siirryttäessä ja kun aamulla tajusin maksaneeni huoneesta saman verran kuin viidestä edellisestä yöstä yhteensä niin päätin suunnata Khao San Roadille.Tosin taksikuskikin taisi viilata vähän linssiin kun ei suostunut menemään mittarilla, sovittiin lopulta mittari + pieni bonus hinnaksi, sillä nyt kun kannan ylimääräisessä laukussa Nepalista ostettuja trekkikamoja niin en jaksa riidellä joka kyydistä tai juurikaan kävellä kuten usein tapanani on ollut.

Khao San Road, riisitie, lienee yksi maailman parhaiten tunnetuista Traveller Ghetoista. Reppureissauksen yleistyttyä viimeisen 20 vuoden aikana lähes kaikkiin Aasian suurkaupunkeihin on syntynyt alueita, minne hintatietoiset reppureissaajat tietävät suunnat halvan majoituksen ja palveluiden toivossa. Perinteisesti näille paikoille on syntynyt matkatoimistoja ja alan kauppoja, joiden kautta on voinut ostaa lentoja, hankkia viisumeja, vaihtaa rahaa ja täydentää varusteitaan. Kuten niin moni hyvä asia maailmassa, myös travellerghetot Goan rannoilta Thaimaan saarille katoavat (siirtyvät), ja näin on käynyt myös Khao Sanille. Kun yhä useammat ihmiset matkustavat (en kai voi syyttää muita kun olen itsekkin täällä) niin paikoilla on taipumusta muuttua palvelemaan enemmistöä. Nykypäivänä Khao San on kaljaturistien aluetta, ei enää travelleri kohde, vaikka monet tänne tulevatkin sen kulttimaineen takia.

Toki matkansa voi yhä järjestää täällä ja palvelut ovat sitäkin paremmat, mutta samanhenkisten reissailijoiden tapaaminen käy yhä vaikeammaksi. Nykyään tänne on kätevintä tulla matkalaukun kanssa ja nauttia halvoista T-paidoista, oluesta ja yökerhojen melskeestä. Olitpa millainen turisti tahansa, suosittelen joka tapauksessa illan tai parin viettämistä Khao Sanilla, sillä se on kaaottisuudessaan erikoinen paikka jopa Bangkokin mittakaavalla. Olin kuitenkin itse täällä viime vuonna, enkä olisi varmaankaan edes tullut takaisin, mikäli olisin liikenteessä ominpäin. Koska minulla on kuitenkin muutama päivä aikaa tapettavana Bangkokissa niin päädyin tänne halvan majoituksen perässä. Seuraava yöni maksoikin 400 bhatia, ja kieltämättä Khao San:kin alkoi illan pimentyessä kiehtoa, päätin kuitenkin jättää oluet paremmassa seurassa nautittavaksi.

Olin kuullut Johannekselta ja Beccalta eräästä vähän paremmasta majapaikasta Khao Sanin vieressä ja vaihdoin taas majoitusta seuraavaksi päiväksi.  Kävin aamupäivästä kattopoolilla, ja siellä iskeneen Adonis kompleksin (mikä ihme siinä on että kaikki reissaajat ovat aina niin järjettömän hyvässä kunnossa) jälkeen päätin etsiä salin. 200 bahtia oli lähempänä ryöstöä kuin pääsymaksua, mutta kävin siitä huolimatta vetämässä ihan hyvän treenin. Pitää kyllä yrittää vaihtaa pelkkä sali myös omapainotreeniin, ihmetyttää kyllä millä nämä reissumarkut pysyvät kunnossa. Itse kävin juuri vaa’alla ja varmistin kropast kadonneen 7 kiloa sitten lähdön jälkeen. No, ehkä täällä tropiikissa tulee kuntoiltua enemmän kuin tuolla Intia-Nepali akselilla. 

Blogi on pari päivää myöhässä, koska viime päivät ovat olleet aika vauhdikasta menoa aamusta iltaan. Kello käy täällä kohta puoltayötä ja tarkoitus olisi herätä aikaisin aamulla ja ottaa suunta kohti Thaimaan paratiisisaaria. Laitan kuvia ja viimepäivien stooreja kunhan kerkeän :)

Kiitos Lissulle, että huomasi ilmoittaa (melko ilmiselvän) puutteen siitä ettei blogia voinut kommentoida anonyymisti. Kommentointi on nyt auki kaikille ja minulle pitäisi tulla myös ilmoitus vanhempiin viesteihin lisätyistä kommenteista, joten jos jostain jäi kysyttävää niin laittakaa ihmeessä kommenttia! 

Nepal - omituisesti onnellinen

Nepal on outo maa.

Sen asukkaat, jotka ovat erikoinen sekoitus intialaista ja kiinalaista ulkonäköä ja kulttuuria, tuntuvat olevan vilpittömästi iloinen kansa. Olipa kyse kaupankäynnistä, iltanuotiolla istumisesta tai vain tuttavuuden tekemisestä he osaavat nauraa ja iloita pienistä asioista. Kaikenlainen toiminta tuntuu aina olevan hyvässä hengessä, ja vaikkei yhteisymmärrystä vaikkapa kaupankäynnistä löytyisi, ei kukaa ota nokkiinsa vaan elämäjatkuu. Toki tämä vuoristojen keskellä sijaitseva maa on köyhä ja vähän takapajuinen, mutta sekin tuntuu jollain tavalla luonnolliselta täällä. Vuoristokylissä eletään paljolti samalla tavalla kuin vuosisatoja sitten, eikä köyhyys ole läpitunkevaa ja surullista, vaan osa elämäntapaa. Ehkäpä tuo luontaisen oloinen hyväntuulisuus onkin näiden karuissa oloissa varttuneiden ihmisten tapa jaksaa arjen askareissa.

Buddhalaisuus on iso osa arjen elämää

Meno täällä on samaan aikaan todella sekasortoista ja silti siitä löytyy jonkunlainen kaava. Hyvä esimerkki ovat Kathmandun sähkökatkot; veikkaanpa, että tämä on maailman ainut pääkaupunki, jossa sähköt katkaistaan päivittäin suunnitelmallisesti  vähintään 8 tunniksi. Koska sähköjen katkaiseminen aina samaan aikaan olisi todella tylsää, katkaistaan sähköt viikottaisen aikataulun mukaan, joka päivä eri aikaan. Ajatus päivittäin vaihtelevista, koko kaupungin kattavista sähkökatkoista tuntuu hullulta, varsinkin kun tietää että ne ovat tarkkaan suunniteltuja ja ajoitettuja, mutta silti niissä on tietty järki. Sähkökatkon koittaessa ihmiset jatkavat tyynesti elämäänsä aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut, sillä sähkökatko on heille yhtä normaalia kuin meille auringonlasku tai kauppareissu: kaikki toiminta jatkuu ja sähköä säästyy.

Kaikki täällä on vähän nuhjuista ja huonosti toimivaa, mutta silti jollain tavoin toimivaa. Thamel ja koko massiivisen turistijärjestelmän ympärille syntynyt bisnes tuntuu jollain tavoin aidolta, sillä siinä yhdistyvät puhtaasti klassisen talousopin mukainen kysynnän ja tarjonnan laki. Kukaan ei tunnu ohjaavan toimintaa, eikä länsimaalaisesta ”bisneksestä” ole tietoakaan, vaan kysyvä löytää ja maksava saa. Esimerkisi hupparini myynti oli hyvä esimerkki tästä; täällä tavaroilla on oikea arvo, ei vain länsimaalaisen kulutusyhteiskunnan sanelema hinta.

Thamel, joka päivä on toripäivä

Kieltämättä Kathmandu on vähän ankea kaupunki, sillä täällä ei ole juurikaan tekemistä tai nähtävää ulkoiluaktiviteettien lisäksi. Lisäksi huono sää pilasi osaltaan muutaman viimeisen päivän. Toki Thamelilla, kuten kaikilla maailman turismin solmukohdilla on myös varjopuolensa; nousevat hinnat, turistikrääsä, kaupustelijat, huumeet ja prostituutio, mutta silti Kathmandu tuntuu eritavalla aidolta kuin esimerkiksi Intialaiset serkkunsa.

Kathmandu

Lähden Nepalista vähän haikein mielin, sillä tämä on maa johon voisi rakastua ja jossa voisi viettää enemmänkin aikaa. Olen varma, että täällä viihtyisi vaikka useamman kuukauden, mikäli kiertäisi maaseutua ja nauttisi kulttuurin ja ihmisten vastaanottavaisuudesta. Intian jälkeen Nepal oli raikas tuulahdus jotain aitoa ja iloista, jonka seurassa olisi voinut viihtyä pidempäänkin, mutta tuuli kuljettaa ja on aika siirtyä niille vielä helpommille ja tutummille reppuilu seuduille.

Katse kohti Thaimaata ja uusia seikkailuja!

Nepal over and out.

Kathmandu kuittaa, nokka kohti etelää!

Sunnuntai valkeni ikävän sateisena ja vaikka nousimme Timin kanssa todella aikaisin aamupalalle ei lähdöstä tullut oikein mitään kun taivaalta tuli ihan tosissaan vettä.Taitaa ensimmäistä kertaa olla siellä Suomessa paremmat säät kuin minun matkakohteessani. Odottelimme aikamme hotellilla, mutta koska mitään muutosta ei ollut näkyvissä, kaivoimme viimein vastahakoisesti trekkivaatteita esiin ja lähdimme kaupungille ulkoiluvaatteet niskassa. Taksikuskit ja riksamiehet olivat tietysti heti nostaneet hintojaan, joten kovakaan tinkaaminen ei oikein tuottanut tulosta. Lopulta säästimme huimat 50 rupiaa hyppäämällä ulos taksista ja ottamalla pyöräriksan pois Thamelista. Säästö oli mitätön, mutta kyllä sitä mielummin maksaa kovaa työtä tekevälle polkijalle kuin ahneelle taksimiehelle.

Olimme vähän hämmästyneitä kun riksamies ei ollut koskaan kuullutkaan ”Star Mall”:ista, jonka nettisivuja olimme selailleet aiemmin. Omaa karttaa lukemalla pääsimme kuitenkin oikealle alueelle, joka osoittautuikin vilkkaaksi kauppakatujen risteymäksi. Kävin yhdessä tietokoneliikkeessä kyselemässä läppärini näytön korjausta, mutta vaikka hinta olisi Suomeen verrattuna ollut edullinen, en oikein voi sitä täällä tehdä, sillä nyrkkipajalla tehtynä takuu itse koneesta tietysti raukeaa. Jatkan edelleen selvittelyä, mikä olisi paras vaihtoehto...olen kuitenkin oppinut käyttämään tätä rikkinäistä näyttöä jotenkuten, eikä tuho näytä leviävän, joten tällä mennään vielä ainakin vähän aikaa!

Löysimme vihdoin Star Mall:in, joka hämmästykseksemme oli täysin tyhjä. Pääovet olivat selällään ja taloon pääsi kävelemään sisään, mutta kaikki uudenkarheat kaupat olivat tyhjillään ja koko kaikuva rakennus aavemaisen pölyn peitossa. Pohdittuamme hetken miksi ja miten ihmeessä moinen on voinut tapahtua lähdimme luonnollisesti taskulamppujen kanssa seikkailemaan autiotaloon. Tyhjä ostari oli todella hyytävä paikka. Tuli mieleen että tuolla olisi ollut täydellinen tilaisuus kuvata joku zombie- tai kauhuleffa. Noustessamme paloportaita ylempiin kerroksiin huomasimme ettei kaikkia tiloja ole rakennettu valmiiksi, julkisivu oli viimeistelty, mutta vessat ja monet takahuoneista olivat vain betonia. Löysimme nettisivujen mainitsemat kolme elokuvateatteriakin, mutta ne eivät olleet vielä mitään muuta kuin avaria halleja, joissa porrastettu lattia penkeille. Päätimme vielä yrittää hiipiä katolle ottamaan kuvia, mutta viimeisissä portaissa meitä vastaan kävelikin yllättäen kolme pukumiestä. Säikähdimme ihan tosissamme ja ajattelimme että tyypit tietysti alkavat kysellä mitä teemme tuolla  autiotalon kattokerroksessa. Liituraitamiehet eivät kuitenkaan olleet moksiskaan meistä vaan kertoivat että rakennusprojekti on jäädytetty poliisin toimesta ja omistaja on vankilassa korruptioepäilyjen kanssa. Emme jääneet kyselemään mikä mafiosojen suhde omistajaa on ja mitä he tekevät autiotalon katolla, vaan hipsimme vauhdikkaasti ulos rakennuksesta. Ihme paikka.

Ghost Mall

Katsoimme google mapista seuraavaksi lähimmän ostoskeskuksen sijainnin ja kävelimme sinne. Tällä kertaa talo oli sentään täydessä toiminnassa ja ihan oikean ostarin oloinenkin. Kävin kyselemässä uusien läppärien hintoja, mutta säästö ei olisi ollut huomattava. Uuden Lumia 920 täältä puolestaan saisi yli 100 euroa Suomen hintaa halvemmalla, koska 13% vero jää taxfreen takia pois. Hetken ostaria kierreltyämme tulimme siihen tulokseen, että paikalla ei ole meille juuri tarjottavaa. Tuntui kuin joku olisi käynyt katsomassa Amerikkalaista ostaria ja yrittänyt sen jälkeen kasata vastaavan Kathmanduun muistikuviensa perusteella (10vuotta myöhässä). Yläkerran Arcane pelihalli oli täynnä ikivanhoja tatti-ja-nappi pelikonsoleita ja nuhjuisia pelikonsoleita. Jostain syystä samaan rakennukseen oli ahdettu kaksi 3D ”adventure” elokuvateatteria ja ohjelmisto näytti olevan samaa tasoa kuin Linnanmäen ”Dino adventure” 90-luvulla.

Uskomattomia efektejä

Paluumatkalla pistäydyimme Thamelin omalla nähtävyydellä, Garden of Dreams:issa, joka lupaa rauhaisan hengähdystauon Kathmandun vilinästä. Puutarha oli todella hyvin hoidettu ja viihtyisä, ja mikä parasta se oli ympäröity korkeilla muureilla jotka pitivät kaupungin melun ulkona. Kaippa tuonne olisi paremmalla säällä voinut jäädä istumaan ja nautiskelemaan, mutta sateisella kelillä se oli vain eurooppalainen puutarha keskellä Nepalia.

Unelmien puutarha

 Kävimme vielä Timin vaatturin luona sekä katsomassa oman projektini edistymistä ompelijalla, mutta sään ollessa edelleen huono päädyimme vain viettämään iltaa hotellilla.

Tim lähti aamulla vuokraammallaan moottoripyörällä kohti Pokharaa, minä puolestani jäin pohtimaan mitä tehdä viimeisenä (sateisena) päivänä Nepalissa. Paikat ovat edelleen tosi kipeinä salista ja sitä seuranneesta hieronnasta, joten päätin edelleen ottaa rennosti ja istuskelin päivän lähinnä huoneessani nauttien Wifistä sekä hotellin kattoravintolan herkuista. Kävin pitkin päivää läheisellä vaatturilla seuraamassa tilaamani työn edistymistä. Pienessä putiikissa vaatturi ja tämän kuuromykkä veli istuivat ikivanhojen (mutta ilmeisen toimivien) ompelukoneiden ääressä tekemässä kirjailuja tilaamiini paitoihin. Paidat ovat jokseenkin huonolaatuisia, mutta toivottavasti kestävät reissussa edes jonkun aikaa. Yhden paidan hinnaksi tuli n. 5 euroa koristeluineen ja tulette varmaan näkemään niitä lähiaikoina eri kuvissa.

Varsinainen projekti valmistui kuitenkin vasta illlalla ja kävin hakemassa sen pois illan vasta hämärtyessä:

Toiv. on täynnä lippuja tulevaisuudessa!

Hyvän laatuista työtä teki tuo vaatturin kuuromykkä veli. Ymmärsi varmaan minun olevan tyytyväinen vaikkei yhteistä kieltä löytynyt, mutta varmistin asian vielä runsaalla tipillä, sillä n. 30e sovittu hinta kolmesta kirjaillust paidasta ja liivieni koristelusta tuntui minusta hävettävän pieneltä kun kerran olin vierestä nähnyt miten paljon vaivaa ja aikaa miehet työhön laittoivat. En tosin tiedä miten tämmöinen kirjailu mahtaa esim. pesua kestää, mutta ainakin toistaiseksi on komiat reissuliivit (ei sillä että näytän edelleen melko urpolta ne päällä).

Kävin vielä tänä aamuna parturilla. Vedin taas vain koneella tukan lyhyeksi, mihin meni ehkä viisi minuttia. Täällä partureiden ammattiylpeys on kuitenkin tukanleikkuuseen kuuluva pää"hieronta", joka tässä tapauksessa kesti reilu 10 minuuttia. Parturi oli hionut hieronnastaan melkoisen spektaakkelin, johon kuului myös paljon mekkalaa. Oikeastaan tuo päänhakkaaminen ja silmämunienhieronta ei oikeastaan ollut mielyttävää kuin hetkittäin, mutta annoin silti taiturin tehdä taikansa loppuun asti. Lopussa sai vielä niskahieronnan ja pään "rusautukset" kaupanpäälle. Jälkikäteen olo oli enemmänkin hämmentynyt kuin raukea. Onneksi ainakin tukka on taas siedettävän näköinen! Kelpaa lähteä jatkamaan.

Kathmandu kuittaa. Kunnon yöunet alle, reissuliivit niskaan ja kohti lämpimämpiä seutuja!                     

Intia - Ihana vai Inhottava?

Lupasin yhteenvedon Intiasta, joten kirjoitan sen nyt pahasti myöhässä (siirrän sen myöhemmin oikealle paikalle blogissa).

Intian melskettä raiteilta kuvattuna

Ehkä muutaman viikon pohdinta Intia fiilisten osalta teki ihan hyvää. Trekillä ja täällä Kathmandussa monet reissaajat ovat kysyneet minulta mitä mieltä olen Intiasta. Joudun vastaamaan aivan samalla tavalla kuin kaikki muutkin Intiassa viime aikoina käyneet reppureissaajat:

Olen iloinen että kävin siellä, ja matka oli tekemisen arvoinen, mutta en ole menossa takaisin pitkään aikaan.

Vastaus tuntuu olevan aivan identtinen kaikkien Intiassa matkailleiden kesken. Lähestyipä aihetta miten tahansa joutuu aina tosiasioiden eteen:  Intia on tungetteleva, köyhä, likainen ja vastenmielinen. Sen rikas kulttuuriperintö, mielenkiintoinen nykypäivä ja monet upeat nähtävyydet eivät yksinkertaisesti pysty hyvittämän tämänhetkisen Intian todellisuutta.

Elämää Agrassa

Yöjunassa Agrasta Allahabadiin juttelimme pitkään muiden Intiassa reppureissaneiden turistien kanssa ja keskutelumme ydin voitaisiin tiivistää muutamaan lauseeseen. ”Incredible India”, jolla maa itseään mainostaa on totisesti totta. Intia on uskomaton; mutta lähinnä negatiivisia mietteitä herättävällä tavlla. Kaikki varmaankin tietävät ihmisiä (tai ainakin ihmistyypin), jotka ovat ”rakastuneet intiaan”, eli palaavat tähän mystiseen maahan aina uudestaan päästäkseen osaksi henkisyyttä, ihmeellistä kulttuuria tai aitoa Intialaista ilmapiiriä. Australialaisen Markin sanoja lainatakseni joudun kuitenkin toteamaan kyseisistä new genre hipeistä ja wannabe maailmanmatkaajista;  ”What the fuck, haven’t these people ever travelled anywhere else?”, eli vapaasti suomennettuna: eivätkö nämä ihmiset ole käyneet muualla? Uskallan hyvin rajoittuneen kokemukseni myötä väittää että Aasia on täynnä paljon mukavampia , helpompia ja palkitsevampia maita matkustella. Väitän, että jos jotkut näistä aina uudestaan Goalle palaavista itsensäetsijöistä kävisivät edes kerran jollain muulla rannalla, he päätyisivät vaihtamaan matkakohdettaan pysyvästi. Intia ei myöskään enää ole se mystinen ja menneen säilyttänyt maa, jota monet lähtevät etsimään. Teknologia ja kulttuurimurros ovat länsimaalaistamassa Intiaa, aidosti hengellistä ja koskematonta Intiaa tuntuu olevan vaikea paikallistaa ja menneiden aikojen reppureissumekat ovat kadonneet massaturismin jalkoihin.

Yksi hiljaisempia hetkiä Delhin metrossa

Vain monipuolisuus jää Intian vahvuudeksi, saman maan sisään on ahdettu valtava määrä eriäviä kultuureja, uskontoja, kieliä ja etnisiä ryhmiä. Niinpä Intiassa varmasti voisi viettää vuosia ja silti aina törmätä uuteen ja ihmeelliseen. Intia on väenpaljoudessaan, suuruudessaan ja ominaislaatuisuudessaan jotain mitä ei voi ulkopuoliselle kuvailla. Toivottavasti olen voinut blogissa antaa edes henkäyksen siitä katuelämän sekamelskasta ja käsittämättömästä laajuudesta, joita Intia kaikin puolin edustaa. On ollut suuri ilo päästä todistamaan Intialaista elämää niin ahdistavassa Mumbaissa, omalaatuisella Goalla, rauhallisessa etelässä kuin hengellisessä pohjoisessakin. Intiaa ei voi kertoa, se pitää kokea.

Varanasi

PS: Samaan aikaan kun annan ymmärtää (ja voimme uutisita lukea) että Intia on erikoinen ja vaikeasti lähestyttävä, tulisi meidän muistaa, että tällä hetkellä tässä valtavassa maassa asuu 1,2 miljardia ihmistä ja se tulee lähivuosikymmeninä ohittamaan Kiinan maailman väkirikkaimpana maana. Tämä eriskummallinen 3. maailman maa (kyllä, kokemani perusteella Intia on yhä kehitysmaa) on myös ydinasevalta ja sen asevoimat ovat lukumäärältään yksi maailman suurimmista. Intia tulee olemaan yksi tulevaisuuden talousvetureista, jonka rinnalla Suomi kaikessa kuvittelevassamme kunniassa on täysin mitätön kärpänen.  Toivokaamme siis että Intia löytää raiteensa, sillä se tulee olemaan tulevaisuuden suurvalta.  Ehkä meidän länsimaalaisten siis tulisi opetella ymmärtämään Intiaa eikä päinvastoin.

Add caption

Osta ja myy - Kathmandu to do.

Lentokenttärutiinit hoituivat yhtä mutkattomasti kuin tullessakin. Nousimme bussiin koneesta ja bussi ajoi meidät lentokentän reunalle, missä jokainen sai rinkkansa bussiin kiinnitetystä perävaunusta. Helppoa ja tehokasta.

Takaisin Kathmanduun saavuttuamme jaoimme taksin takaisin Thamelin kaupunginosaan lentokentällä muodostuneen porukan kesken ja vitsailimme koko matkan suihkusta, hyvästä ruuasta ja oikeasta sängystä. Nathan päätti vaihtaa hotelliini halvan hinnan perässä ja yhdessä vaelsimme väsyneinä takaisin kohti lepoa ja lämmintä suihkua. Nauratti suunattomasti perään ilmaantuneet hännystelijät jotka tietysti luulivat meidän juuri saapunen Nepaliin; ”Hello, you need hotel? Trekking? You want to go trekking, Mount Everest!”. Hotellin manageri Krishna oli lähtenyt Intiaan lomalle ja meillä oli vähän vaikeuksia saada huoneistamme alkujaan sovittu (halvempi) hinta. Onneksi jostain rinkan kätköistä kuitenkin löytyi maksukuitti ja pääsimme vihdoin nauttimaan kuumasta suihkusta.

Hain hotellille jättämäni tavarat, mukaanlukien rikkinäinen läppärini jonka käytössä olen tulossa mestariksi (pienennän ikkunat ehjään ruudun osaan ja pystyn edelleen kirjoittamaan blogia jne), ja iltapäivä menikin niitä järjestellessä. Kuuden jälkeen lähdimme vielä illalliselle Nathanin, Johanneksen ja Beccan kanssa.  Paikaksi valikoitui Intialainen Pilgrims, joka oli taas kerran vegaaniravintola. Olisin kyllä ollut trekin jäkeen kunnon pihvin perään, mutta pastakin osoittautui taivaalliseksi vuoriston nuudelien, paistetun riisin ja perunoiden jälkeen. Kaikki olivat tosi väsyneitä joten vaikka juttu kulki ruokapöydässä niin päätimme vain vaihtaa yhteystiedot tulevien päivien varalta ja mennä aikaisin nukkumaan. Samaan aikaan Kathmandun taivaalle ilmestyi jostain melkoiset ukkospilvet, joten saimmekin juosta takaisin majoitukselle. Ei tarvinnut montaa hetkeä miettiä kun olin peiton alla ja unessa. Vuoristoelämä on opettanut hyville tavoille, harvoin on kotimaassa nukkumassa ennen kahdeksaa!

Tulin tajuihini tietysti jo ennen kuutta kuten Himalayalla on tapana. Otin aamun savotaksi käydä läpi kaikki Everest trekin kuvat, joita kameraan oli kertynyt n. 500. Oman kokemuksen (ja Elmon oppien) mukaisesti kävin kaikki läpi ja karsin määrän pariin sataan parhaaseen, joista valitsin vielä parhaimmistoa blogiin ja Fbhen. Loput jääkööt muistoiksi.

Kahdeksalta lähdin kohti ensimmäisinä Kathmandu-päivinä löytämääni salia. Paikka oli hyvän kokoinen ”raaka-rauta” punttis, jossa ei paljon laitteita ollut, mutta sitäkin enemmän levypainoja ja ruosteisia penkkejä. Täydellistä! Ilmeisesti salihommia arvostetaan täällä, sillä seinät olivat täynnä kuvia bodybuilding kisoista joissa kuningas oli ojentamassa palkintoa muskelimiehille! Lieneekö kyse kovasta motivaatiosta vai Nepalin karuissa oloissa valikoituneesta geneettisestä lahjakkuudesta, mutta punttisali oli täynnä pirun isoja ukkoja (tosin 3. maailman maissa roinakin on yleensä helposti saatavilla). Hyvät treenit sai vedettyä, voimat tosin ovat kadonneet täysin. Intian riisi ja ripuli linjan jälkeen kropasta lähti n. 5kg ja pari viikkoa rankkaa trekkaamista vei vielä varmaan muutaman kilon. Koska salejakaan ei ole oikein tullut viime aikoina vastaan niin taitaa viimevuoden gainssit olla kovaa vauhtia valumassa hukkaan. Nyt ainakin viikko raudan kurittamista edessä, ehkä ainakin saa vähän nesteitä takaisin kroppaan.

Kertakäynti alle euron

Hyvästelin illalla Nathanin, joka lähti seuraavana aamuna kohti Thaimaata. Ehkä tapaamme vielä siellä, mutta mitään erityisiä suunnitelmia emme asian suhteen tehneet. Hotellin WLAn:i toimi koko illan huonosti, joten lopulta päädyin vain menemään naapurissa olevaan nettikahvilaan ja käytin kaksi tuntia (sekä 200rup) katsoessani netistä tiedekeskustelupanelia (kiitos Ronille linkistä!).

Kävin seuraavana aamuna uudestaan Salilla ja olin taas kerran ainut turisti. Napit korvissa olkia ja ojentajia treenatessa ei tullut juuri muiden kanssa juteltua, mutta yhdessä välissä sentään vaihdoin muutaman sanan viereen tulleen sitkeän näköisen ukon kanssa. Mies kertoi olevansa opas juurikin Everest Regionilla ja ensimmäinen kysymys oli taas se perinteinen: ”Mistä olet kotoisin?”. En treenatessani kai ollut edes huomannut miten kiinnostuneita porukka oli minusta salilla, sillä opas toisti vastaukseni vieressä istuneelle ja hetken päästä salilla kiersi sana ”Finlaaand,aa, Finlaand”. On hassua miten tärkeää (aidosti) tämä tuntuu olevan paikallisille. Ravintolassakin tarjoilija saattaa kysyä ennen tilauksen ottamista mistä maasta olet ja sen jälkeen vakavana toistella sitä hetken, jopa kirjottaa sen ylös. Muita kysymyksiä tai mitään muuta smalltalkkia ei välttämättä edes käydä. 

Treenien jälkeen palasin Bag Packers Lodgelle ja yllätyksekseni törmäsin aulassa tuttuun mieheen! Tim oli hyvissä voimissaan käytännössä juossut vuoristosolat läpi ja saapunut vain kaksi päivää minua myöhemmin Luklaan. Huonosta säästä ja lentojen perumisista huolimatta hän oli saanut vinkkieni perustellla lennon samalle päivälle käyttämällä saa odottelutaktiikalla kuin minäkin. Vaihdoimme kuulumiset ja lähdimme sen jälkeen juhlimaan Johanneksen syntymäpäiviä illallisen muodossa.

Juhlaseurue paikallisesti hyvin tunnetussa Fire&Ice ravintolassa. Parasta pitsaa sitten kotosuomesta lähdön jälkeen (ja oluessakaan ei ollut moittimista). Seuraamme liittyi myös muita Johanneksen ja Beccan trekillä tapaamia matkalaisia, Australialaiset tytöt Meryl ja Labeeba, sekä Sri Lankalainen Reesh. Ilta jatkui ravintolasta vielä Thamelissa olleeseen ravitsemusliikkeeseen, jossa tuli ensimmäistä kertaa reissulle lähtemisen jälkeen otettua vähän useampikin drinkki. Paikat menevät täällä kuitenkin kiinni ennen puoltayötä, joten ihan hirveän pitkään ei voitu kaupungilla rillutella.

Koska täällä ei olla milllään lomalla vaan totisella matkalla, taisteltiin itsemme Timin kanssa aamupalalle jo ennen kahdeksaa. Saatuamme syödäksemme hotellin kattoravintolassa lähdimme kävellen tutkimaan kaupunkia. Suuntasimme ensin läpi Thamelin ja lopulta löysimmekin Timin etsimän prätkäliikkeen. Timin suunnitelmana on ennen kotiinpaluuta vuokrata pienehkö moottoripyörä ja pöräyttää Pokharaan rentoutumaan. Komeita pyöriä, mukaanlukien pari isoa Royal Enfieldiä, olikin tarjolla. 125-150 kuutioiset ”ritsat” kustansivat n. 5e päivä, joten kovin kalliista huvista ei täällä ole kysymys. Tim sopi alustavasti pyörän vuokraamisesta ja jatkoimme kävelyä kohti läheistä Swoyambun temppeliä. Kuljimme kohti UNESCOnkin listalla olevaa ikiaikaista Durbar aukiota, jonka reunalla olin jo aimmin käynyt kääntymässä. Paikalle on lähiaikoina lätkäisty törkeä 750rup pääsymaksu (paikallisten parin päivän palkka), joten ajatuksenamme oli vain käydä kääntymässä lähellä. Jostain syystä missään ei kuitenkaan näkynyt rahastajia ja kadut olivat täynnä ihmisiä, joten jatkoimme kenenkään pysäyttämättä syvemmälle kohti aukiota. 

 Torilla vastaan tuli kärryjen päälle rakennettu, joulukuusta muistuttava, ikoni. Ilmeisesti nyt lauantaina oli joku buddhalaisten lukuisista pyhäpäivistä. Koitimme kysellä mistä on kyse, mutta asiaan ei ihan tullut selvyyttä. Kaikki olivat kuitenkin hyvällä tuulella ja ostivat pieniä uhrilahjoja ja kynttilöitä torille nousseista myyntipisteistä ja sytyttiivät niitä sitten tuleen kärryjen alla. Katselimme hetken menoa (sekä Durbar Squarea jonne olimme nyt päässeet ilmaiseksi). Täytyy kyllä lukea lisää Buddhalaisuudesta, neljästä suuresta lähetysuskonnosta olen saanut siitä ehdottomasti kaikista positiivisimman kuvan ja Dalai Lama (nykyinen) on varmasti yksi viisaimpia uskonlähettiläitä ikinä. Olen kuitenkin tehnyt periaatepäätöksen olla enää raahaamatta mukana enempää kalliita kirjoja, joten kun seuraavan kerran eteen tulee Kindle (tai hyvä kopio), niin varustukeni täydentyy kokoelmalla sähkökirjoja.

Olen Madventures-sukupolven lapsi, ja vaikka osa showsta tuntuu vähän tekemällä tehdyltä nyt jälkikäteen (tosin ne tehtiin yli 10 vuotta sitten, kumarran edelleen syvään Rikulle ja Tunnalle), niin en voi olla jatkuvasti miettimättä yhteläisyyksiä omiin kokemuksiini. Season 1 ensimmäinen jaksohan alkaa täältä Durbar Squaren tuntumasta Rikun”löytäessä” Tunnan lautapelailemasta paikallisten ukkojen seurasta. Jos madventures Season 1 ja 2 ovat syystä tai toiseesta menneet ohi niin suosittelen suuresti kävelemään lähimpään DVD-myymälään! Epäuskoista kuitenkin ajatella että joskus katselin noita pätkiä haltioituneena ja haaveilin pääsystä samoihin paikkoihin; Nyt olen samoissa paikoissa ja välillä vielä vähän pidemmällä J

Jatkoimme kävelyä kohti temppeliä,mutta Thamelista saamamme kaupallinen turistikartta ei kuitenkaan tainnut olla ihan skaalassa, sillä lopulta päädyimme kävelemään tunnin pitkin Kathmandun lähiöitä. Mikäpä siinä kahdella vuoristonkävijällä kävellessä, hauska oli nähdä myös sitä arkisempaa Nepalilaiselämää läheltä. Lopulta tulimme kuitenkin kukkulalle jonka päällä temppeli komeili ja nousimme sinne saamiemme vihjeiden mukaisesti länsipuolelta. Temppelin takaa saapuessa ei peritä pääsymaksua, kun taas pääportailla moisen joutuu pulittamaan. Pääsimme siis ilmaiseksi jo päivän toiseen nähtävyyteen!

Rauhan kunniaksi rakennetut kultaiset Buddha-patsaat takaportilla

Rukousmyllyjä

Temppeli on temppeli ja vaikka budhalaistemppelit ovat mielenkiitoisemmasta päästä, tuntui että olemme jo nähneet niin monta rukouslippua, rukousmyllyä ja rukoustuikkua, ettei paikka oikein itsessään kiinnostanut enempää. Swoyambha tunnetaan kuitenkin myös nimellä ”Monkey Temple” ja apinat veivätkin suurimman osan huomiostamme. Oli hauska seurata apinoiden melskaamista ympärillä ja istuimmekin katselemassa niitä lähemmäs tunnin.

Kyse ei ollut mistään peruspaviaaneista, vaan harjaantuneista cityapinoista, jotka eivät ihmisiä pelänneet vaan säälimättä ahdistelivat turisteja. Jäätelön, hedelmien tai muiden herkkujen ostaminen paikan päältä oli ilmeinen virhe, sillä kävellessään jotain syötävää kädessään sai heti apinoiden vääjäämättömän huomion. Temppelialueen asukeilla oli runsaasti riisiä, vihanneksia jne. syötävänään, mutta silti (tai juuri sen takia) ne olivat imeisen harjaantuneita viemään vierailijoiden sapuskat. Osa apinoista juoksi uhriensa takaa riistäen herkut pahaa aavistamattoman uhrin kädestä, osa isommista apinoista taas turvautui suoraviivaisempaan taktiikkaan ”hyökäten” kävelijää kohti, jolloin useimmat vain heittivät namut maahan. Vain kaikista kokeneimmat Nepalilais- ja Intialaismummot onnistuivat kävelemään temppelialueen halki menettämättä makupalojaan ahneille apinoille. Yksi Aapoksi ristimämme apina oli ilmeisen pahankurinen, sillä sitä kiinnosti selvästi enemmän herkkujen hankkimisen huvi kuin itse syöminen. Aapo vaani temppelirakennelmien välissä ja aina herkun nähdessään hyökkäsi sähisten kohti uhriaan. Makupalan pudotessa maahan Aapo poimi sen tyytyväisenä, palasi tähystyspaikkaansa ja yleensä heitti ryöstösaaliinsa maahan sitä sen enempää maistelematta. Pienempien apinoiden noutaessa ilmaiset saaliit Aapon jaloista tämä jo tähysteli seuraavaa potenttiaalista uhria.                 

Aapo apina, Kathmandun Kingi

Älä häiritse Aapon ruokarauhaa

Temppeliltä palattuamme lähdimme varaamaamme hierontaan.

Seeing Hands on Aasiassa nopeasti levinnyt sokeiden hierojien verkosto. Kävin viime keväänä Bangkokissa vastaavassa hierontapaikassa ja palvelu oli mitä parasta, joten päätimme kokeilla samaa täälläkin. Ideana on kouluttaa (kyllä nämä hierojat ovat ihan oikeasti koulutettuja toisin kuin useimpien pikkuputiikkien tytöt) sokeista ammattihierojia .Idea perustuu tietysti siihen että sokeiden sorminäppäryys ja tuntoaisti on ”korostunut”, mikä tekee heistä erittäin hyviä hierojia. Hinta on huomattavasti normaalia korkeampi; otimme molemmat tunnin urheiluhieronnan ja hinta oli n. 15e (vertailun vuoksi suomessa käymässäni paikassa 45min kustansi yli 50e). Hyvä sijoitus, sillä vaikka koko yläkroppa oli todella kosketusherkkä treenaamisen aloittamisen jäljiltä, niin teki kyllä todella hyvää! Verrattuna Thaihierontaan verrattuna tämä urheiluhieronta oli vielä suhteellisen helläkätistä, vaikka silti meinasinkin itkeä kuin pikkulapsi suurimman osan ajasta. Hyvä hieronta, josta mielellää maksoi rahojen mennessä hyvään asiaan. Molemmissa sokeiden hieromalaitoksissa on muuten vallinnut sama ammattiylpeyden henki! Koko henkilökunta, mukaanlukien tietokonetta käyttänyt sihteeri ovat sokeita ja ilmiselvästi kuin yhtä perhettä. Maissa joissa hindulaisuus on vallalla ja usko uudelleensyntymään yhä voimissaan, on sokeuden perinteisesti tulkittu olevan rangaistus edellisen elämän synneistä. Niinpä monet sokeina syntyneet ovat perinteisesti olleet halveksittuja ja heidän on sokeutensa kautta ajateltu hyvittävän menneitä pahoja tekojaan tässä elämässä. Ei siis ihme että nämä itsensä elättävät ihmiset jotka ”näkevät käsillään” ovat ylpeitä ja onnellisia työstään.

Hieronta vei voimat hetkeksi, mutta lepäiltyämme hetken hotelilla olimme sitäkin virkeämpia ja vailla tekemistä, joten lähdimme pienestä sateesta huolimatta ostoksille. Tim haluaa teettää Nepalissa puvun, joten kiersimme paikallisia vaattureita hetken aikaa. Puvun teettäminen kestää n. 3 päivää ja se maksaa kankaasta riippuen 7500-10000 rupiaa, mikä on iso raha täällä. Tuolla alle sadalla eurolla ei taida saada Suomessa minkäänmoisia pyhävaatteita, kun täällä puolestaan työllistää kaksi vaatturia kolmeksi päiväksi. Pukua pitää käydä sovittamassa useita kertoja, jotta nämä saavat sen istumaan tarkasti mittoihin. Tim päätyi valitsemaan kangasta kalliimmasta päästä ja otti samalta vaaturilta vielä pukuun sopivan liivin, solmion ja kaksi aluspaitaa. Yhteishinnaksi sovittiin 13000 rupiaa, eli n. 115 euroa. Eli jos tulette Nepaliin tai Intiaan lyhyemmäksi aikaa niin ottakaa ihmessä mittaan teetetyt juhlapuvut mukaan tullessanne. Onhan se nyt ihan toista kertoa kirkossa hankkineensa mekkonsa Nepalilaiselta vaatturilta kuin Prismasta.

Vaattureiden kanssa vääntäminen sai meidät jonkunmoiselle hassuttelutuulelle, joten lähdimme etsimään aiemmin näkemäämme ”Everest no problem. Mr. Nepal” Simpson paitaa. Nauroimme jo kertaalleen kyseiselle paidalle, sillä kuvassa on Bart Simpson jäähakku kourassa. Tekstissäkään ei ole juuri järkeä, joten arvauksemme mukaan joku on vain joskus sommitellut turistien rakastaman piirroshahmon yhteen huonon englannin kanssa ja siitä on typeryydessään tullut jonkunmoinen hitti. Onni oli mukanamme, sillä löysimme kyseiset paidat halvalla ja vieläpä kauniissa oranssin välissä! Mikä esteettinen neronleimaus!

I'm sexy and I know it!

Meillä molemmilla sattui vielä olemaan vihreät puuvillahousut ja sandaalit, joten näytimme varmaan täysiltä idiooteilta kävellessämme pitkin Thamelin katuja. Upeat paitamme saivat meidät vielä vitsikkäällämme tuulelle, joten opetin Tim:in pyytämään leipää Suomeksi, minkä jälkeen pysähdyimme juttelemaan jokaisen hasis-kauppiaan kanssa (täällä ei voi kulkea kadun päästä päähän ilman että joku tulee kauppaamaan hasista) ja kerroimme naamat näkkärillä että emme tarvi hasista vaan etsimme ”Leipää”, tämä sai tietysti hasiskauppiaat aivan sekaisin heidän haistaessaan hyvät kaupat, mutta ymmärtämättä mitä oikeastaan halusimme ostaa. Olimme kai aika ilkeitä, mutta ainainen hasismiesten ahdistelu alkoi ärsyttää. Hauskinta oli että osa tyypeistä kertoi vastavasti naama näkkärillä että juuri heidän tietämässään paikassa on runsaasti ”Leipää” tarjolla. Eräskin yritti raahat meidät hämärän sivukujan päässä olleeseen aikuisviihdepaikkaan, mitä lie ajatellut leivän tarkoittavan.

Hetken tätä leikkiä leikittyämme Tim meni vielä sisään yhteen vaateliikkeeseen ja minä jäin ulos, jolloin minua lähestyi katumme ”viulumies”. Jokaisessa 3. maailman turistikohteessa on aina näitä pillipiipareita jotka ovat vakuuttuneita että turistit haluavat viedä kotiin paikallisen soittopelin (Thaimaassa ne perhanan kolisevat sammakot, Intiassa milloin mikäkin Kongi, täällä viulut ja pillit jne.). Olin kyseiselle kaverille jo sanonut ainakin 10 kertaa etten halua vuoristoviulua ja osaan sitä vielä vähemmän soittaa, sinnikäs soittomies sitä kuitenkin kauppasi minulle 300eurolla (???????????). Heitin vitsinä, että en ole ostamassa vaan itse asiassa myymässä ja tarjosin kaverille olallani roikkunutta sinistä Jack&Jones:in hupparia. On muuten sama huppari, joka minulla on päällä tuossa yläpalkin maapallokuvassa. Vanha viulunvinguttaja tietysti haistoi mahdollisuuden tehdä ”vaihtokaupan” ja rupesi ihan oikeasti kyselemään paljonko olen valmis maksamaan väliin vaihtokaupassa. Kerroin (rehellisesti) että olin maksanut tästä arvokkaasta ja laadukkaasta ”Suomalaisesta” hupparista 28 euroa eli n. 3000 rupiaa vasta Helmikuussa ja että se on uusinta mallistoa. Herran viulun katuhinta romahti mystisesti  300 eurosta (eli reilusta 30 000 rupiasta) 3000 rupiaan, minkä jälkeen ruvettiin keskustelemaan paljonko maksan väliin koska paita on käytetty. Oikeastihan kaveri ostelee noita rupuisia soittopelejä varmaan 500 rupialla ja yrittää myydä millä tahansa tuon summan ylittävällä hinnalla. En tietysti oikeasti missään vaiheessa halunnut koko viulua joten kauppa kuivui kasaan nopeasti. Kaupankäyntiämme seuraamaan oli kuitenkin kerääntynyt runsas joukko naapurikauppojen nepalilaisia (ilm. he olivat hyvin häkeltyneitä että joku turisti yrittää myydä jotain) ja hupparini kiersi kädestä käteen.

Olin jo ehtinyt pudottaa paidan hinnan 1400 rupiaan eli ”puoleen hintaan” viulu-ukon kanssa vääntäessäni ja joku oli ilm. kuullut tämän. Olin kovalla työllä pitänyt pokkani paidasta tingatessani, mutta kun eräs nainen kysyi mikä on ”viimeinen hintani” paidasta, meinasimme molemmat Timin kanssa ruvata nauramaan. Heitin kuitenkin vakavana takaisin että 1000rup voin myydä tämän lähes ainutlaatuisen laatutuotteen, sillä seuraavaksi siirryn Bangkokin helteeseen ja se on auttamatta liikaa noissa lämpötiloissa. Nainen soitti veljelleen, joka muutaman minuutin odottelun jälkeen ilmestyi paikalle ja alkoi sovittamaan paitaa. Huppari oli auttamatta liian iso pienelle Nepalilaismiehelle, mutta silti koko porukka tutki suuren mielenkiinnon vallassa kankaan laatua ja niskassa ollutta pesuohjelappua jne. Vakuuttelin että Jack&Jones on kaikkien scandinaavien tuntema merkki ja tämä kappale vielä uusinta mallistoa. Ilmeisesti Nepalilaisten vaatteiden laatu on huolestuttavan huonolla tasolla, sillä pitkän tutkiskelun jälkeen mies halusi ostaa tämän harvinaisuuden 800 rupialla. 7 euroa ei ehkä ole paljon hupparista, mutta todennäköisesti olisin vain heittänyt sen menemään kaakkoisaasiaan saapuessani, joten tämä loistava kaupankäynti tarjosi päivän ruokarahojen lisäksi vielä hyvät naurut. On tämä hieno maa, kuvitteleppa myyväsi huppari päältäsi Suomessa! J

Paitoja vaikka kuinkaan, muttei vielä yhtään Jack&Jonesin

Kathmandussa on jo pari päivää ollut todella huono sää, joten koitetaan keksiä tässä jotain tekemistä sadepäivälle...

Kohti korkeuksia - matka Mount Everestille

Long post is long:

Nettikahvila tai blogger temppuilee taas ja samasta fontista kopioitu teksti tulee eri fontteina perille, koittakaa kestaa! :)

Postasin jo aiemmin tanaan yhteenvedon ja budjetin EBCsta, loytyy alempaa!

Kuudentena päivänä lähdimme siis Dingbochesta kohti Chukhungia. Yöllä oli maahan satanut pari senttiä lunta, mikä teki maisemista entistäkin hienompia. Pohjoisen arktisiin oloihin tottunut parivaljakkomme lähti siis päivän etapille hyvillä mielin ja kevyin varustein, kun kanssamme samoja reittejä samassa aikataulussa kulkenut neljän australialaisen ryhmä jäi pukemaan koko talvivarustustaan päälle ja silti pohtivat pitäisikö lähtöä viivyttää muutama tunti niin että lämpötila kohoaisi turvallisesti plussan puolelle.

Suuntana Chukhung!

Reitti Chukhungiin oli jopa yllättävän helppo ja ensimmäistä kertaa pystyin tosissaan nauttimaan patikoinnista ja maisemista. Luulimme itseasiassa olevamme vasta puolessa välissä saapuessamme chukhungiin, mutta varmistuttamme että olimme todellakin oikeassa paikassa jätimme vain reput majoitukseen ja lähdimme samantien kohti Island Peak basecamppia. Islande Peak on n. 6200m korkea vuori, johon on mahdollista saada kiipeilylupa halvalla (n. 300e). Nousu kestää n. 8h, mistä viimeinen 2h on kiipeämistä valmista köysireittiä pitkin jäähakkuja käyttäen. Monet amatöörit/turistit tekevät tämän kiipeyksen päästäkseen yli 6000m ja siten perinteisiä trekkivuoria Kilimanjaroa ja Mt. Kinabalua korkeammalle. Olisi kieltämättä ollut hieno tuo tehdä (vaikka en itse mitään suurta paloa vuorikiipeilyyn tunnekkaan). Emme kuitenkaan enää saaneet mistään lupia tuohon, joten tyydyimme alkuperäiseen kohteeseemme EBC:hen.

Medivac

En uskonut aluksi etta helikopterit ovat evakuointilentoja. Naimme ensimmaisen viiden paivan aikana ainakin parikymmenta niita, mika olisi tarkoittanut etta rinteilta pelastettaisiin paivittain ainakin kymmenkunta turistia. Myohemmin matkan aikana ainakin oppaat ja valmisryhmissa olevat kertoivat, etta paivittain joka kylasta viedaan joku helikopterilla alas. Ilmeisen moneen vuoristotauti (tai muu sairaus) iskee kesken matkan. Toki kaikilla on vakuutus, joten helikopterievakuointi on myos hyva bisnes.

Purovetta pulloon ja menoksi

Päänsärky iski jälleen noustessamme kohti IPBC:tä ja totesin Timille että jään mielummin tällä kertaa vain acclimoitumaan trekin sijaan. Tim siis jatkoi katsomaan perusleiria ja minä jäin istuskelemaan reiluun 5000m. Oli oikeastaan upeaa vain istua harjanteella ja katsella Mount Everestiä hyvässä säässä. Missään ei näkynyt yhtään ihmistä, taloa tai eläintä, vaikka saatoin nähdä lähes koko laakson. Tuntui jotenkin maagiselta istua yksin keskellä ei mitään, vaikka tiesinkin että takaisin Chukhungiin oli vain tunnin matka. Istuskeltuani tunnin verran auringossa (ja sulavan lumen keskellä) päätin vielä jättää oman väliaikaisen jälkeni trekkipolulle ja rakensin oman kivikasani. N. 10kg painoisten pohjakivien kantaminen 50m ylös rinnettä oli yllättävän rankkaa, mutta otin aikani ja olinkin aika ylpeä aikaansaannoksestani! Ihasteltuani torniani hetken aikaa päätin palata Chukhungiin.

Taiteellinen ylistykseni Mt. Everestille

Tim palasi IPBC:ltä vähän jälkeeni ja kertoi että oli vain katsellut paikkaa kauempaa. Palasimme tavallisiin iltarutiineihimme (täällä ilta tarkoittaa yleensä n. klo 15:00-20:00 välistä aikaa, minkä jälkeen mennään nukkumaan) eli tilasimme puoliksi ison termostaatin teetä ja otimme kirjat käteen. Kathmandusta ostamani shaali  ja villasukat osoittautuivat mainioiksi hankinnoiksi trekillä, sillä kamiinan lämmöstä huolimatta yleiset tilat olivat yleensä melko koleita. Mikäs siinä kirjaa lukiessa ja teetä juodessa lämpimän villapeitteen alla.

Lantauunin lammossa on hyva pohtia syvallisia

Täytyy muuten välihuomautuksena todeta että koko Himalaya trekki teki henkisesti todella hyvää. En kokenut valaistumista Intiassa, mutta tuolla vuoristossa pääsin ainakin vähän lähemmäksi. Trekillä tapaamani uskomattomat ihmiset Tim, hawaijilaiset, vanhaherra Patrick, austraalialaiset, Haitilainen pariskunta, Nathan, Becca ja Johannes, sekä tietysti kymmenet muut nimettömiksi jääneet lyhyemmät tuttavuudet laittoivat ajattelemaan. Paljon matkustellutta, ajattelevaa ja fiksua väkeä. Iltakeskustelut ja muu ajatustenvaihto yhdistettynä tuohon mystiseen ympäristöön pistivät ajattelemaan mikä oikeasti on tärkeää ja mitä sitä haluaa tehdä (siis matkustelun lisäksi). Himalayan vuoristossa aika taitaa liikkua vähän hitaammin ja lyhytkin ero tietotekniikasta tehdä hyvää aivoille. Luin lisäksi kaksi kirjaa noiden pitkien iltojen aikana (Life of Pi ja McNeillien Verkostoitunut yhteiskunta), jotka varmaan olivat myös ihan hyviä ajatuksenvirran lähteitä. Hyvin henkilökohtainen kokemusten kokonaisuus, mutta summa summarum; tekee varmaan jokaiselle hyvää joskus eristäytyä arjesta ja pohtia mitä itseltään haluaa.

Seuraava aamu koitti sekin erittäin kylmänä, mutta lähdimme silti intoa täynnä valloittamaan välietappiamme Chukhung Ri:tä, kylän yläpuolelle kohoavaa reilu 5600m huippua. Alkumatka meni hyvillä mielin ja hyvissä voimissa, eikä tällä huipulla ollut juuri muita kiipeäjiä. Kuten niin usein ennenkin ihmismieli kuitenkin tuppaa aliarvioimaan etäisyyden ja kiivettyämme useammankin ”tuon täytyy olla se huippu”-harjanteen yli, näimme vihdoin varsinaisen korkeimman kohdan – tietysti kaukana horisontissa. Reilun 3 tunnin rankan nousun jälkeen saavuimme vihdoin huipun juurelle ja totesimme polun katoavan täysin kallion ja lohkareiden sekaan. Käveleminen vaihtui siis ensimmäistä kertaa oikeaksi kiipeämiseksi. Olin suoraan sanottuna aivan loppu ja fiilikset olivat lähes samat kuin Namche Bazaarin nousun jälkeen. Lisäksi minulla oli melkoisen kova altitude-päänsärky. Tim:illäkin oli ensimmäistä kertaa vuoristotaudin oireita tunnon hävitessä sormista. Istuimme viitisen minuuttia tuijottaen epäuskoisina huippua, joka oli jo niin lähellä mutta toisaalta niin kaukana. Lopulta Tim ryhdistäytyi ja totesi yrittävänsä ylös asti. Keräiltyäni vielä hetken itseäni ja tasoiteltua pahoinvointiani totesin että ei olle voitu tulla turhaan näin korkealle ja että minunkin on siis yritettävä huipulle asti. Sanoin Tim:ille että kyllä tätä kipua vielä voi puoli tuntia kärsiä, niin ettei tarvi hävetä loppumatkaa. 30 min venyi kuitenkin lähemmäs tuntia, sillä tuota harjannetta oli todella vaikea kiivetä ylös. Happi oli todella vähissä ja pelkäsin eniten että taju lähtee, minkä vuoksi roikuin aina mahdollisimman lähellä kiinteitä kallioita ja pidin aina toisella kädellä jostain kiinni. Vaikka kyseessä ei ollutkaan mikään pystysuora seinämä, niin rotkot molemmilla puolilla olivat sellaiset, että jos takana ei olisi ollut jo viikkoa vuoristopolkuja niin tuskin tuonne olisi uskaltautunut ollenkaan. Lopulta saavutimme huipun, vaikka matkalla tulikin nieleskeltyä oksennusta ja jomotus päässä oli melkoinen. Olimme kuitenkin molemmat niin huonovointisia että parin minuutin kuvien ottamisen jälkeen lähdimme kipuamaan takaisin kohti polkua.

Nakymaa Chukhung Rin huipulta

Paluumatka kesti pari tuntia ja päänsärky ei ottanut helpottaakseen vaikka happi rupesikin taas kulkemaan kehossa. Tim toipui paljon nopeammin ja lähti vielä tekemään nettikahvila/ostosretkeä Dingbocheen. Minä puolestani otin runsaanlaisesti buranaa ja sain onneksi unta, niin että nukuin osan huonosta olosta pois. Vielä pari tunti myöhemminkin vuoristotaudin oireet olivat melko selkeät, mutta istuttuamme taas useamman tunnin teekupit kourassa olo muuttui normaaliksi illan aikana. Tuo yli 5000m happikato on vaikea kuvailtava, se ei estä liikkumasta eikä iske heti, mutta laittaa kehon ja mielen väsymään todella nopeasti. Oireet tulevat hitaasti, mutta myös lähtevät todella hitaasti, parhaiten samaa oloa kai kuvastaisi jonkunlainen krapula. Ei siis mikään maailman mukavin olotila kivuta ylärinteeseen.

Lähdimme seuraavana päivänä kohti Lombochea tarkoituksenamme kulkea yli ensimmäisestä vuoristosolasta. Päivä oli sekava, rankka ja en oikein jälkikäteenkään tiedä mitä tapahtui tai mikä meni vikaan joten kerron siitä vain lyhyesti. Lähdimme todella aikaisin ja hyvissä voimissa Timin kanssa kohti solaa. Oikaisimme suoraan solaan kulkevalle polulle ja karttamme mukaan olimmekin ihan oikeassa paikassa. Kuljimme kohti solaa pari tuntia ja nousimmekin jo lähelle jäätikön korkeutta n. 5000m. Ilmeisesti olimme kuitenkin jossain kohdassa kulkeneet harhaan, sillä saavuimme kattilanmuotoiselle jäätyneelle vuoristojärvelle. Järven reunamia pitkin kulkeminen oli jännittävällä tavalla hauskaa ja maisemat mitä upeimmat. Toisella puolella kuitenkin totesimme tulleemme n. 50m korkealle, melkein pystysuoralle seinämälle. Raaputtelimme päitämme hetken aikaa, kunnes näimme yläpuolella kulkevalla harjanteella muita trekkaajia; olimme siis eksyneet polulta ja oikea reitti kulki yläpuolellamme. Tim päätti kiivetä polulle ja minä vanhempana (Viisaampana? Tyhmempänä? Heikompana?) totesin, että kalliokiipeily rinkan kanssa ei ole riskin arvoista. Tim kuitenkin oli varma pääsevänsä ylös ja halusi yrittää (Tim on kalliovuorilta ja hänellä on minua enemmän kokemusta erinäisestä kiipeilystä). Sanoin että seinämän kiipeäminen on joka tapauksessa tyhmänrohkeaa, joten sovimme että tapaamme solassa. Tim lähti kiipeämään seinämää ja minä palasin takaisin etsien polkua. Molemmille taisi kuitenkin jäädä pieni pelko siitä että pääseekö toinen ehjänä perille. 

Umpikuja, edessa vesiputousten valissa seinama jota Tim lahti kiipeamaan

Etsin reittiä useamman tunnin, mutta vastaan tuli aina vain vastaavia seinämiä. Minulla ei ollut keinoa enää saada yhteyttä Tim:iin, joten tein ainoan fiksulta vaikuttaneen ratkaisun ja palasin pitkän matkaa takaisin Dingbocheen, mistä laitoin Tim:ille viestin, jossa kerroin etten löydä reittiä ja tulen määränpäähän toista reittiä pitkin. Lähdin samantien kohti Lombuchea pääreittiä pitkin ja taivallettuani 5h pääsinkin perille. Pitkät viisi tuntia miettiä pääsikö Tim ylös ja mitä hän mahtoi tehdä sen jälkeen. Lombuchessa tapasin samaa reittiä kulkeneet Australialaiset, jotka kertoivat nähneensä Tim:in jäätiköllä. Huokaisin helpotuksesta saatuani tiedon siitä että hän ainakin pääsi seinämää ylös. Puolentunnin odottelun jälkeen Tim tallustelikin alas solasta ja oli ilmeisen yllättynyt nähdessään minut Lombuchessa. Tim kertoi odotelleensa solassa muutaman tunnin ja kuvanneensa pari videota jne. minkä jälkeen hän oli olettanut minun palanneen Chukhungiin tai Dingbocheen ja jatkanut yli jäätiköstä. Tarinassa siis loppu hyvin kaikki hyvin, vaikka totesimmekin ettei erkaneminen ollut millään tavalla viisasta kun alueella ei ole kännykkäverkkoa jne. Lieneekö syy ollut vuoristoilman vai miten olimme noin tyhmiä. Minulta jäi siis sola näkemättä, mutta ilm. jäätikkö oli enemmänkin vain lohkareista jättömaata tähän vuodenaikaan. Hölmö (ja rankka) päivä, mutta pääsimmepä kuitenkin Lombucheen vastoinkäymisistä huolimatta. Jos siis joskus päädyttä tekemään vastaavia trekkejä, niin harkitkaa oppaan ottamista. Tietyillä osuuksilla kartta ja kompassi eivät riitä korkeuserojen ja ristiin rastiin kulkevien polkujen hämätessä!

Heräsimme Lombuchessa edellisestä päivästä väsyneinä, mutta viisaampina. Tiesimme että tuon seikkailun jälkeen jatko olisi paljon helpompi. Nostimme siis rinkat selkään ja suuntasimme kohti viimeistä yöpaikkaamme Gorak Sheppiä. Matka ei ollut pitkä, mutta reitti kulki yli ”jäätiköstä”, eli pitkästä sarjasta jäisiä kiviharjanteita. Oli rasittavaa kulkea ylös ja alas noita epämääräisiä muodostelmia tietäen ettei määränpää todellisuudessa ole monenkaan kilometrin päässä. Samalla reitillä oli todella paljon trekkaajia menossa kohti EBC:tä ja yllätyimme huomatessamme että vaikka olimme väsyneitä ja luulimme matelevamme, kuljimme todellisuudessa ainakin kaksi kertaa keskiverto trekkaajia kovempaa. Lienemmekö siis useimpina päivinä kulkeneen kolme kertaa nopeammin?

Pääsimme Gorak Sheppiin paljon ennen isoja trekkiryhmiä ja tästä pienestä voitosta vahvistuneina lähdimme heti kohti lopullista päämääräämme Mount Everest Base Camppia. Olimme kuulleet että matka on raskas ja ottaa vähintään 2,5h tuossa korkeudessa (5300m). Chukhung Ri:n ja Solan koittelemusten jälkeen moraaniharjanteella kulkenut reitti tuntui kuitenkin naurettavan helpolta ja ohittelimme taas pitkät rivit kulkijoita matkalla EBC:hen. Matkalla näimme suuren lumivyöryn Everestin etelärinteellä ja ääni ja näky oli vaikuttava vaikka se tapahtuikin useamman kilometrin päässä meistä. Näin keväällä ennen kiipeilykauden alkamista lumivyöryt ovat ilm. päivittäisiä vuoren luopuessa talvitakistaan. Saavuimme tuolle kiipeilijöiden tukikohdalle vajaan parin tunnin kulkemisen jälkeen. Vaikka paikka ei ollut mitenkään henkeäsalpaava (se on valittu puhtaasti käytännöllisin perustein), niin fiilikset olivat huipussaan saavutettuamme tuon maailman tunteman perusleirin yhdeksän päivän raskaan vaeltamisen jälkeen. Otimme vaadittavat valokuvat ja katselimme leirin menoa aikamme. Kiipeilijät viettävät täällä vähintää 2kk ennen varsinaisen kiipeämisen aloittamista.

AVALAAANCHE!

EBCn teltat takana, itse Everest kuvassa oikealla

EBC on erikoinen oikku maailman menossa. Maailmankorkeimman vuoren valloittamisesta on tullut monen elämäntarkoitus, haave ja haaste. Kuten aiemmin totesin koko lysti kuitenkin maksaa lähemmäs 100,000 dollaria, eli kyseessä on puhtaasti rikkaiden huvi. Useimmat kiipeävät erilaisten sponsorien tai mediatempausten rahoittamana, mutta jotkut tietysti säästävät pitkään (tai ovat todella rikkaita) toteuttaakseen haaveensa. Herää kuitenkin ajatus siitä että onko tämä enää mielekästä. Aivan kuten kuka tahansa, jolla on motivaatiota, voi kävellä Everest Base Campiin oppaiden ja sherpojen avustamana, voi kuka tahansa jolla on rahaa kiivetä Everestille oppaiden, sherpojen ja valmiiden köysilinjojen avustamana. Vai luuleeko joku, että 73 vuotias Japanilainen täti Tamae Watanabe kiipesi Everestin huipulle reppu selässä ja jäähakku kädessä (kaikki kunnioitus hänen upealle suoritukselleen joka tapauksessa!).

 Itse asiassa Everestin valloittamisesta on tullut niinkin ”yleistä” että nykypäivän ultimate kiipeilyhaaste on ”Seven Summits”, jossa kiivetään korkeimmalle huipulle maailman jokaisella mantereella, mukaanlukien Antarctis. Onko tässä siis enää kyse vuorikiipeilystä sellaisena kuin Sir Edmund Hillary sen näki? Niin tai näin, Mt. Everest on ja tulee aina olemaan maailman korkein vuori, eikä sen valloittamista pidä tietenkään aliarvioida. Monet kuitenkin hakevat edelleen vanhan ajan haastetta ja jokunen harva yrittää vuosittain kiivetä huipulle omin voimin ja ilman lisähappea, toiset siinä jopa onnistuen. Kiipesi miten tahansa on Everest kuitenkin armoton sen seinällä kiipeileville murahaisille ja vaatii omansa vuosittain; tälläkin kiipeilykaudella on ensimmäinen uhri jo annettu; paikalliset kertoivat Tengbochesta kotoisin olleen ”Ice-Doctor”:in (erittäin arvostettuja sherpoja jotka rakentavat köysilinjan Everest Ice Fallsin yli) pudonneen jäärailoon ilman turvaköysiä ja mehtyneen muutamia viikkoja aikaisemmin. Useimpien ruumiiden takaisin tuominen 6000m jälkeen on kohtuuttoman vaikeaa ja vaarallista, joskus jopa mahdotonta, joten Everest pitää omansa ja näiden hurjapäiden jäänteitä on nähtävissä ns. ”dead-zone”:lla leiripaikkojen välissä. Matkalla kaatuneiden nimet ovat luettavissa Lombuchen lähellä olevilla hautakivillä, joille ohikulkevat trekkerit usein jättävät arvostavat muistokirjoituksensa.

Palasimme EBC:ltä hyvillä mielin, olihan ”maali” saavutettu. Juhlimme ostamalla sherpojen vaivalla korkeuksiin raahaamat limsat (hintaa pullolle melkein 5e, vertailun vuoksi sama pullo Kathmandusta vajaa 50cent) ja pohtimalla loppureissua. Tim halusi tehdä koko 3-pass retken, mutta EBCn saavuttaminen sekä omat flashbackini armeija-aikoihin saivat minut pohtimaan Kathmanduun palaamista ja uusia seikkailuja.  Päätimme siis käydä vielä kipuamassa viereisen Kala Pattarin näköalakukkulan (5550m) yhdessä ja suunnata sitten omille teillemme. Sovimme kuitenkin joka tapauksessa näkevämme Kathamandussa kunhan vuoristoseikkailut olisivat takana.

Kala Pattariakin on kuvailtu äärimmäisen haastavaksi, mutta olimme molemmat jo sen verran hyvin tottuneita vuoristoilmaan että hyppelimme iloisesti tuon 500m ylöspäin muiden puuskuttaessa vieressä. Näkymät olivat kieltämättä uskomattomat ja Kala Pattarin huippu on todellakin ”vuorenhuippu” (korkemmassa kohdassa on vain metrin verran tilaa seistä ja molemmille puolille avautuu huima pudotus). Mt. Everest oli kuitenkin pieni pettymys: vaikka se on todella lähellä niin väliin tulevat 7000m huiput peittävät hieman näkyvyyttä. Koska olimme itsekkin jo 5550m, niin ei jäljelle jäävä 3km enää tuntunut uskomattoman korkealta, vaikka Everestin massiivisuuden edessä ei voikkaan olla kumartamatta.

Everest Kala Pattarilta nahtyna

Kala Pattarilta laskeuduttuamme aloitin pitkän kotimatkani. Kävelin koko päivän pitäen vain lyhyen ruokatauon Perichessä. Kokonaisuudessan taisin kävellä reilu 10 tuntia, mutta alaspäin viettävä rinne ja ilmassa lisääntyvä happi tekivät matkan helpoksi. Näin jälkikäteen pohdituttaa olinko jopa mahd. jonkinlaisessa päihtymystilassa tuon lisääntyvän hapen ansiosta. Laskeuduin 7 tunnissa yli 2km matkan ja olin koko ajan todella hyvillä mielin. Hymyilin ja ihastelin maisemia nauttien siitä miten nopeasti pääsen etenemään nyt kun suurin osa mäkiosuuksista on alaspäin. Päästyäni illan pimentyessä Tengbocheen olin kieltämättä väsynyt, mutta edelleen hyvillä mielin. Tilasin teetä ja juttelin muutaman Sherpan kanssa, kuullessaan että tein Kala Pattarin samana aamuna ja olin nyt Tengbochessa yksi Sherpoista alkoi selittää asiaa muille ja kohta kaikki halusivat kätellä minua. Parhaiten englantia puhunut Sherpa kertoi että on tällä kaudella kuullut vain yhden toisen tehneen saman matkan ja että Sherpatkin pitävät matkaa Gorak Shep:istä Tengbocheen vaativana. Hyvä fiilis oli! Lieneekö sitten ollut ylistyksestä vai tuosta ”ylimääräisestä hapesta”.

Nousin aamulla kuudelta Sherpojen ylistyksestä vahvistuneena ja lähdin kohti Namchea (ehkä vähän turhankin kovaa mielessäni rikkoa ennätyksiä). Reitti oli sinäänsä vaativa, että siinä oli saman verran nousua kuin laskua, mutta silti se tuntui helpolta vaeltaa ilman pysähdyksiä. Viikko aikaisemmin tappavalt tuntuneet ylämäet 3000m korkeudessa tuntuivat nyt todella helpoilta, kun keho oli tottunut vajaalla hapella toimimiseen. Jos siis haluatte kokea voimantuntoa ja urheilun euforiaa niin käykää alppileirillä ja lähtekää sitten lenkille merenpinnantasolla. Luonnollista veridopingia.

 

Aamuisia nakymia reitilta

Jakki kuljettaa makupaloja

Keräsin Namchesta sinne jättämäni omaisuuden ja pahoittelin hotellinpitäjälle että en voi jäädä yöksi. Jatkoin kohti Luklaa ja tajusin vasta takaisinpäin kulkiessani tuon ensimmäisen päivän vaelluksemme pituuden. Silloin 8h ottanut matka taittui nyt alle viidessä tunnissa, mutta nostan kyllä itselleni hattua siitä että kuljin sen ensimmäisenä päivänä ylämäkeen. Oli hauska huomata monien maisemien (yleensä mäkien yläpäässä) olevan ihan tuntemattoman näköisiä. Olin varmaan ollut niin väsynyt että katse oli ollut lähinnä omissa jaloissa. 

Hetkinen? Mitas vuoria nama on?

Oliko tassa joki?

Pyorittelin rukousmyllya aikani jos olisi vaikka viela jaanyt jotain synteja valiin Varanasissa

Luklassa yritin selvitellä lentotilannetta. Alhaalla 2500m sää oli ollut jo useita päiviä huono ja monia lentoja peruttu (kuten voitte lukea noista sieltä kirjoittamistani päivityksistä). Kävin samana päivänä toimistolla, jossa väsyneet virkailijat sanoivat etteivät voi tehdä mitään hyväkseni ja että voin mennä seuraavana päivänä lentokentälle kyselemään asiasta. Aamulla menin lentokentälle, joka oli täynnä tilannettaan valittavia turisteja, monet näistä kahden edellisen päivän perutuille lennoille lipun ostaneita. Sää ei ollut erityisen hyvä, mutta kuitenkin ilm. lentokelpoinen, sillä iso osa jumissa olevista sai paikan päivälle ajoitetuista 16 lennosta. Me lentopäivää aikaisemmaksi vaihtaneet emme kuitenkaan saaneet minkäänlaista lappua tai muutosta, vaan neuvottiin menemään illalla toimistolle. Kävin syömässä aamupalaa ja palasin lentokentälle, missä tilanne ei ollut muutunut mihinkään. Ajattelin ettei minulla ole muutakaan tekemistä, joten istuin Tara Airin toimiston sohvalle, eikä kukaan tullut ajamaan minua poiskaan siitä. Istuskelin aikani muutaman muun kanssa ja aloimme hiljalleen jutella ja naureskella toimistossa samalla asialla juokseville ”epätoivoisille sieluille”, kuten vieressä istunut saksalainen Johannes heitä nimitti. 

"Istutaan tassa koko paiva niin ne kyllastyy ja antaa lentoliput!"

Porukka laski jännityksellä lentoja ja toivoi niiden jatkuvan omaan sijoitukseensa asti. Me liputtomat tietysti toivoimme että mahd. moni meitä ennen ollut pääsisi KTMään, että saisimme sijoituksen edes seuraavalle päivälle. 11 lennon jälkeen tuli kuitenkin ilmoitus että lentokenttä suljetaan sään takia ja KTM:n suunnasta ei enää saa lentää Luklaan. Pettynyt trekkerilauma lähti kiroillen takaisin Luklaan, samaten kuin valtaosa liputtomista matkustajista. Meitä neuvottiin menemään illalla kylässä olevalle toimistolle ja Tara Airin konttoriin jäi vain yksittäinen virkailija leimaamaan lippuja. Minä, Johanne, tämän tyttöystävä Becca, sekä amerikkalainen Nathan, jotka olimme istuneet sohvalla jo pari tuntia vitsailemassa pohdimme mitä tehdä. Totesimme että jäämme konttoriin roikkumaan kunnes joku noteeraa meidät ja antaa liput seuraavalle päivälle tai edes muuttaa lentopäiväämme lähemmäs. 

Kirosimme järjestelmää, sillä oppaiden kanssa kulkeneet ryhmät tuntuivat saavan sijoitukset aina ohitsemme. Ilm. jonkinlaiselle lahjuksella olisi saanut sijoituksen, mutta emme edes tienneet ketä lahjoa, ja tod. näk reppureissaajilla ei moisia rahoja edes ollut. Helikopterilento Kathmanduhun olisi myös ollut mahdollinen, mutta maksaisi yli 300e/hnkl. Istuimme tunnin verran toimistossa nauramassa tilanteellemme ja pohtimassa miten tappaa ilta Luklassa, kun puhelimet alkoivat yht äkkiä soida ja toimisto täyttyi taas Nepalilaisista. Kyselimme mitä tapahtuu, kunnes ilmeisesti meihin kyllästynyt virkailija vihdoin kertoi englanniksi että sään parannuttua Kathmandun lennonjohto on antanut lähtöluvan neljälle koneelle. Matkustajat on kuitenkin KTM päädyssä jo lähetetty kotiin, joten koneet täytetään rahdilla ja sitten ne yrittävät lentää Luklaan. Virkailija käski meitä menemään lähtötiskille todeten ”Maybe you are very lucky, I dont know”. Näillä sanoilla ryntäsimme läpi tyhjän lentokenttärakennuksen lähtötiskille, missä kiireinen virkailija löi meille lentoliput käteen katsomatta sen enempää millä päivällä kenenkin lento alkujaan oli. Peräämme tuli oppaiden ja majatalon isäntien johdolla juosten muita trekkaajia, jotka oli hälytetty kentälle suhteiden (tai lahjusten) perusteella. Saimme sijoituksen toisessa koneessa ja jännitimme seuraavan tunnin pääsevätkö koneet laskeutumaan. Ilman ennakkovaroitusta kolme pientä tara airin lentokonetta laskeutui lyhyelle kiitoradalle vain muutaman minuutin väleillä.

Fastfastfast!

. Kiireiset lentokenttärahtarit repivät koneet tyhjiksi lastista ja meidät juoksutettiin kentälle ja sisään pienenpieniin lentkoneisiin, jotka löivät moottorit käyntiin vielä meidän kiivetessämme sisään ja nytkähtivät liikkeelle heti oven sulkeuduttua. En ehtinyt edes jännittää tuota surmanlähtöä, ainoastaan kaivaa kameran esille ja ottaa videota kun singahdimme kentältä ilmaan huonon sään raottamasta ikkunasta. Me koneeseen päässeet liputtomat emme olleet uskoa tuuriamme (oliko se tuuria vai vain jääräpäisyyttämme) ja lento meni iloisissa merkeissä.

Pienkoneessa on tunnelmaa

 Koin elämäni toiseksi jännittävimmät lentohetket pienkoneen laskeutuessa KTM:lle. Kaikki tuntui menevän oikein mukavasti koneen pienestä koosta huolimatta, mutta juuri ennen kosketusta kiitoratan kone teki todella kovan heijusliikeen tuulen ilm. tarttuessa siihen. Joku lentämisen ammattilainen voinee kertoa oliko kyse ihan normaalista jutusta vai oikeasta riskitilanteesta, mutta ainakin koneen matkustamossa kävi yhtenäinen huokaus/kiljahdus ennenkuin kone suoristui ja pyörät ottivat samalla hetkellä maahan. Everestin valloitus oli päättynyt turvallisesti.