Long post is long:
Nettikahvila tai blogger temppuilee taas ja samasta fontista kopioitu teksti tulee eri fontteina perille, koittakaa kestaa! :)
Postasin jo aiemmin tanaan yhteenvedon ja budjetin EBCsta, loytyy alempaa!
Kuudentena päivänä lähdimme siis Dingbochesta
kohti Chukhungia. Yöllä oli maahan satanut pari senttiä lunta, mikä teki
maisemista entistäkin hienompia. Pohjoisen arktisiin oloihin tottunut
parivaljakkomme lähti siis päivän etapille hyvillä mielin ja kevyin varustein,
kun kanssamme samoja reittejä samassa aikataulussa kulkenut neljän
australialaisen ryhmä jäi pukemaan koko talvivarustustaan päälle ja silti
pohtivat pitäisikö lähtöä viivyttää muutama tunti niin että lämpötila kohoaisi turvallisesti
plussan puolelle.
|
Suuntana Chukhung! |
Reitti Chukhungiin oli jopa yllättävän helppo
ja ensimmäistä kertaa pystyin tosissaan nauttimaan patikoinnista ja maisemista.
Luulimme itseasiassa olevamme vasta puolessa välissä saapuessamme chukhungiin,
mutta varmistuttamme että olimme todellakin oikeassa paikassa jätimme vain
reput majoitukseen ja lähdimme samantien kohti Island Peak basecamppia. Islande
Peak on n. 6200m korkea vuori, johon on mahdollista saada kiipeilylupa halvalla
(n. 300e). Nousu kestää n. 8h, mistä viimeinen 2h on kiipeämistä valmista
köysireittiä pitkin jäähakkuja käyttäen. Monet amatöörit/turistit tekevät tämän
kiipeyksen päästäkseen yli 6000m ja siten perinteisiä trekkivuoria Kilimanjaroa
ja Mt. Kinabalua korkeammalle. Olisi kieltämättä ollut hieno tuo tehdä (vaikka
en itse mitään suurta paloa vuorikiipeilyyn tunnekkaan). Emme kuitenkaan enää
saaneet mistään lupia tuohon, joten tyydyimme alkuperäiseen kohteeseemme
EBC:hen.
|
Medivac |
En uskonut aluksi etta helikopterit ovat evakuointilentoja. Naimme ensimmaisen viiden paivan aikana ainakin parikymmenta niita, mika olisi tarkoittanut etta rinteilta pelastettaisiin paivittain ainakin kymmenkunta turistia. Myohemmin matkan aikana ainakin oppaat ja valmisryhmissa olevat kertoivat, etta paivittain joka kylasta viedaan joku helikopterilla alas. Ilmeisen moneen vuoristotauti (tai muu sairaus) iskee kesken matkan. Toki kaikilla on vakuutus, joten helikopterievakuointi on myos hyva bisnes.
|
Purovetta pulloon ja menoksi |
Päänsärky iski jälleen noustessamme kohti
IPBC:tä ja totesin Timille että jään mielummin tällä kertaa vain acclimoitumaan
trekin sijaan. Tim siis jatkoi katsomaan perusleiria ja minä jäin istuskelemaan
reiluun 5000m. Oli oikeastaan upeaa vain istua harjanteella ja katsella Mount
Everestiä hyvässä säässä. Missään ei näkynyt yhtään ihmistä, taloa tai eläintä,
vaikka saatoin nähdä lähes koko laakson. Tuntui jotenkin maagiselta istua yksin
keskellä ei mitään, vaikka tiesinkin että takaisin Chukhungiin oli vain
tunnin matka. Istuskeltuani tunnin verran auringossa (ja sulavan lumen keskellä)
päätin vielä jättää oman väliaikaisen jälkeni trekkipolulle ja rakensin oman
kivikasani. N. 10kg painoisten pohjakivien kantaminen 50m ylös rinnettä oli
yllättävän rankkaa, mutta otin aikani ja olinkin aika ylpeä
aikaansaannoksestani! Ihasteltuani torniani hetken aikaa päätin palata
Chukhungiin.
|
Taiteellinen ylistykseni Mt. Everestille |
Tim palasi IPBC:ltä vähän jälkeeni ja kertoi
että oli vain katsellut paikkaa kauempaa. Palasimme tavallisiin
iltarutiineihimme (täällä ilta tarkoittaa yleensä n. klo 15:00-20:00 välistä
aikaa, minkä jälkeen mennään nukkumaan) eli tilasimme puoliksi ison
termostaatin teetä ja otimme kirjat käteen. Kathmandusta ostamani shaali ja villasukat osoittautuivat mainioiksi
hankinnoiksi trekillä, sillä kamiinan lämmöstä huolimatta yleiset tilat olivat
yleensä melko koleita. Mikäs siinä kirjaa lukiessa ja teetä juodessa lämpimän
villapeitteen alla.
|
Lantauunin lammossa on hyva pohtia syvallisia |
Täytyy muuten välihuomautuksena todeta että
koko Himalaya trekki teki henkisesti todella hyvää. En kokenut valaistumista
Intiassa, mutta tuolla vuoristossa pääsin ainakin vähän lähemmäksi. Trekillä
tapaamani uskomattomat ihmiset Tim, hawaijilaiset, vanhaherra Patrick,
austraalialaiset, Haitilainen pariskunta, Nathan, Becca ja Johannes, sekä
tietysti kymmenet muut nimettömiksi jääneet lyhyemmät tuttavuudet laittoivat
ajattelemaan. Paljon matkustellutta, ajattelevaa ja fiksua väkeä.
Iltakeskustelut ja muu ajatustenvaihto yhdistettynä tuohon mystiseen
ympäristöön pistivät ajattelemaan mikä oikeasti on tärkeää ja mitä sitä haluaa
tehdä (siis matkustelun lisäksi). Himalayan vuoristossa aika taitaa liikkua
vähän hitaammin ja lyhytkin ero tietotekniikasta tehdä hyvää aivoille. Luin
lisäksi kaksi kirjaa noiden pitkien iltojen aikana (Life of Pi ja McNeillien
Verkostoitunut yhteiskunta), jotka varmaan olivat myös ihan hyviä
ajatuksenvirran lähteitä. Hyvin henkilökohtainen kokemusten kokonaisuus, mutta
summa summarum; tekee varmaan jokaiselle hyvää joskus eristäytyä arjesta ja
pohtia mitä itseltään haluaa.
Seuraava aamu koitti sekin erittäin kylmänä,
mutta lähdimme silti intoa täynnä valloittamaan välietappiamme Chukhung Ri:tä,
kylän yläpuolelle kohoavaa reilu 5600m huippua. Alkumatka meni hyvillä mielin
ja hyvissä voimissa, eikä tällä huipulla ollut juuri muita kiipeäjiä. Kuten
niin usein ennenkin ihmismieli kuitenkin tuppaa aliarvioimaan etäisyyden ja
kiivettyämme useammankin ”tuon täytyy olla se huippu”-harjanteen yli, näimme
vihdoin varsinaisen korkeimman kohdan – tietysti kaukana horisontissa. Reilun 3
tunnin rankan nousun jälkeen saavuimme vihdoin huipun juurelle ja totesimme
polun katoavan täysin kallion ja lohkareiden sekaan. Käveleminen vaihtui siis
ensimmäistä kertaa oikeaksi kiipeämiseksi. Olin suoraan sanottuna aivan loppu
ja fiilikset olivat lähes samat kuin Namche Bazaarin nousun jälkeen. Lisäksi
minulla oli melkoisen kova altitude-päänsärky. Tim:illäkin oli ensimmäistä
kertaa vuoristotaudin oireita tunnon hävitessä sormista. Istuimme viitisen
minuuttia tuijottaen epäuskoisina huippua, joka oli jo niin lähellä mutta
toisaalta niin kaukana. Lopulta Tim ryhdistäytyi ja totesi yrittävänsä ylös
asti. Keräiltyäni vielä hetken itseäni ja tasoiteltua pahoinvointiani totesin
että ei olle voitu tulla turhaan näin korkealle ja että minunkin on siis
yritettävä huipulle asti. Sanoin Tim:ille että kyllä tätä kipua vielä voi puoli
tuntia kärsiä, niin ettei tarvi hävetä loppumatkaa. 30 min venyi kuitenkin
lähemmäs tuntia, sillä tuota harjannetta oli todella vaikea kiivetä ylös. Happi
oli todella vähissä ja pelkäsin eniten että taju lähtee, minkä vuoksi roikuin
aina mahdollisimman lähellä kiinteitä kallioita ja pidin aina toisella kädellä
jostain kiinni. Vaikka kyseessä ei ollutkaan mikään pystysuora seinämä, niin
rotkot molemmilla puolilla olivat sellaiset, että jos takana ei olisi ollut jo
viikkoa vuoristopolkuja niin tuskin tuonne olisi uskaltautunut ollenkaan.
Lopulta saavutimme huipun, vaikka matkalla tulikin nieleskeltyä oksennusta ja
jomotus päässä oli melkoinen. Olimme kuitenkin molemmat niin huonovointisia
että parin minuutin kuvien ottamisen jälkeen lähdimme kipuamaan takaisin kohti
polkua.
|
Nakymaa Chukhung Rin huipulta |
Paluumatka kesti pari tuntia ja päänsärky ei
ottanut helpottaakseen vaikka happi rupesikin taas kulkemaan kehossa. Tim
toipui paljon nopeammin ja lähti vielä tekemään nettikahvila/ostosretkeä
Dingbocheen. Minä puolestani otin runsaanlaisesti buranaa ja sain onneksi unta,
niin että nukuin osan huonosta olosta pois. Vielä pari tunti myöhemminkin
vuoristotaudin oireet olivat melko selkeät, mutta istuttuamme taas useamman
tunnin teekupit kourassa olo muuttui normaaliksi illan aikana. Tuo yli 5000m
happikato on vaikea kuvailtava, se ei estä liikkumasta eikä iske heti, mutta
laittaa kehon ja mielen väsymään todella nopeasti. Oireet tulevat hitaasti,
mutta myös lähtevät todella hitaasti, parhaiten samaa oloa kai kuvastaisi
jonkunlainen krapula. Ei siis mikään maailman mukavin olotila kivuta
ylärinteeseen.
Lähdimme seuraavana päivänä kohti Lombochea
tarkoituksenamme kulkea yli ensimmäisestä vuoristosolasta. Päivä oli sekava,
rankka ja en oikein jälkikäteenkään tiedä mitä tapahtui tai mikä meni vikaan
joten kerron siitä vain lyhyesti. Lähdimme todella aikaisin ja hyvissä voimissa
Timin kanssa kohti solaa. Oikaisimme suoraan solaan kulkevalle polulle ja
karttamme mukaan olimmekin ihan oikeassa paikassa. Kuljimme kohti solaa pari
tuntia ja nousimmekin jo lähelle jäätikön korkeutta n. 5000m. Ilmeisesti olimme
kuitenkin jossain kohdassa kulkeneet harhaan, sillä saavuimme
kattilanmuotoiselle jäätyneelle vuoristojärvelle. Järven reunamia pitkin
kulkeminen oli jännittävällä tavalla hauskaa ja maisemat mitä upeimmat.
Toisella puolella kuitenkin totesimme tulleemme n. 50m korkealle, melkein
pystysuoralle seinämälle. Raaputtelimme päitämme hetken aikaa, kunnes näimme
yläpuolella kulkevalla harjanteella muita trekkaajia; olimme siis eksyneet
polulta ja oikea reitti kulki yläpuolellamme. Tim päätti kiivetä polulle ja
minä vanhempana (Viisaampana? Tyhmempänä? Heikompana?) totesin, että
kalliokiipeily rinkan kanssa ei ole riskin arvoista. Tim kuitenkin oli varma
pääsevänsä ylös ja halusi yrittää (Tim on kalliovuorilta ja hänellä on minua enemmän
kokemusta erinäisestä kiipeilystä). Sanoin että seinämän kiipeäminen on joka
tapauksessa tyhmänrohkeaa, joten sovimme että tapaamme solassa. Tim lähti
kiipeämään seinämää ja minä palasin takaisin etsien polkua. Molemmille taisi
kuitenkin jäädä pieni pelko siitä että pääseekö toinen ehjänä perille.
|
Umpikuja, edessa vesiputousten valissa seinama jota Tim lahti kiipeamaan |
Etsin reittiä useamman tunnin, mutta vastaan
tuli aina vain vastaavia seinämiä. Minulla ei ollut keinoa enää saada yhteyttä
Tim:iin, joten tein ainoan fiksulta vaikuttaneen ratkaisun ja palasin pitkän
matkaa takaisin Dingbocheen, mistä laitoin Tim:ille viestin, jossa kerroin
etten löydä reittiä ja tulen määränpäähän toista reittiä pitkin. Lähdin
samantien kohti Lombuchea pääreittiä pitkin ja taivallettuani 5h pääsinkin
perille. Pitkät viisi tuntia miettiä pääsikö Tim ylös ja mitä hän mahtoi tehdä
sen jälkeen. Lombuchessa tapasin samaa reittiä kulkeneet Australialaiset, jotka
kertoivat nähneensä Tim:in jäätiköllä. Huokaisin helpotuksesta saatuani tiedon
siitä että hän ainakin pääsi seinämää ylös. Puolentunnin odottelun jälkeen Tim
tallustelikin alas solasta ja oli ilmeisen yllättynyt nähdessään minut
Lombuchessa. Tim kertoi odotelleensa solassa muutaman tunnin ja kuvanneensa
pari videota jne. minkä jälkeen hän oli olettanut minun palanneen Chukhungiin
tai Dingbocheen ja jatkanut yli jäätiköstä. Tarinassa siis loppu hyvin kaikki
hyvin, vaikka totesimmekin ettei erkaneminen ollut millään tavalla viisasta kun
alueella ei ole kännykkäverkkoa jne. Lieneekö syy ollut vuoristoilman vai miten
olimme noin tyhmiä. Minulta jäi siis sola näkemättä, mutta ilm. jäätikkö oli
enemmänkin vain lohkareista jättömaata tähän vuodenaikaan. Hölmö (ja rankka)
päivä, mutta pääsimmepä kuitenkin Lombucheen vastoinkäymisistä huolimatta. Jos
siis joskus päädyttä tekemään vastaavia trekkejä, niin harkitkaa oppaan
ottamista. Tietyillä osuuksilla kartta ja kompassi eivät riitä korkeuserojen ja
ristiin rastiin kulkevien polkujen hämätessä!
Heräsimme Lombuchessa edellisestä päivästä
väsyneinä, mutta viisaampina. Tiesimme että tuon seikkailun jälkeen jatko olisi
paljon helpompi. Nostimme siis rinkat selkään ja suuntasimme kohti viimeistä
yöpaikkaamme Gorak Sheppiä. Matka ei ollut pitkä, mutta reitti kulki yli
”jäätiköstä”, eli pitkästä sarjasta jäisiä kiviharjanteita. Oli rasittavaa
kulkea ylös ja alas noita epämääräisiä muodostelmia tietäen ettei määränpää
todellisuudessa ole monenkaan kilometrin päässä. Samalla reitillä oli todella
paljon trekkaajia menossa kohti EBC:tä ja yllätyimme huomatessamme että vaikka
olimme väsyneitä ja luulimme matelevamme, kuljimme todellisuudessa ainakin
kaksi kertaa keskiverto trekkaajia kovempaa. Lienemmekö siis useimpina päivinä
kulkeneen kolme kertaa nopeammin?
Pääsimme Gorak Sheppiin paljon ennen isoja
trekkiryhmiä ja tästä pienestä voitosta vahvistuneina lähdimme heti kohti
lopullista päämääräämme Mount Everest Base Camppia. Olimme kuulleet että matka
on raskas ja ottaa vähintään 2,5h tuossa korkeudessa (5300m). Chukhung Ri:n ja
Solan koittelemusten jälkeen moraaniharjanteella kulkenut reitti tuntui
kuitenkin naurettavan helpolta ja ohittelimme taas pitkät rivit kulkijoita
matkalla EBC:hen. Matkalla näimme suuren lumivyöryn Everestin etelärinteellä ja
ääni ja näky oli vaikuttava vaikka se tapahtuikin useamman kilometrin päässä
meistä. Näin keväällä ennen kiipeilykauden alkamista lumivyöryt ovat ilm.
päivittäisiä vuoren luopuessa talvitakistaan. Saavuimme tuolle kiipeilijöiden
tukikohdalle vajaan parin tunnin kulkemisen jälkeen. Vaikka paikka ei ollut
mitenkään henkeäsalpaava (se on valittu puhtaasti käytännöllisin perustein),
niin fiilikset olivat huipussaan saavutettuamme tuon maailman tunteman
perusleirin yhdeksän päivän raskaan vaeltamisen jälkeen. Otimme vaadittavat
valokuvat ja katselimme leirin menoa aikamme. Kiipeilijät viettävät täällä
vähintää 2kk ennen varsinaisen kiipeämisen aloittamista.
|
AVALAAANCHE! |
|
EBCn teltat takana, itse Everest kuvassa oikealla |
EBC on erikoinen oikku maailman menossa.
Maailmankorkeimman vuoren valloittamisesta on tullut monen elämäntarkoitus,
haave ja haaste. Kuten aiemmin totesin koko lysti kuitenkin maksaa lähemmäs
100,000 dollaria, eli kyseessä on puhtaasti rikkaiden huvi. Useimmat kiipeävät
erilaisten sponsorien tai mediatempausten rahoittamana, mutta jotkut tietysti
säästävät pitkään (tai ovat todella rikkaita) toteuttaakseen haaveensa. Herää
kuitenkin ajatus siitä että onko tämä enää mielekästä. Aivan kuten kuka
tahansa, jolla on motivaatiota, voi kävellä Everest Base Campiin oppaiden ja
sherpojen avustamana, voi kuka tahansa jolla on rahaa kiivetä Everestille
oppaiden, sherpojen ja valmiiden köysilinjojen avustamana. Vai luuleeko joku,
että 73 vuotias Japanilainen täti Tamae Watanabe kiipesi Everestin huipulle
reppu selässä ja jäähakku kädessä (kaikki kunnioitus hänen upealle
suoritukselleen joka tapauksessa!).
Itse asiassa Everestin valloittamisesta on
tullut niinkin ”yleistä” että nykypäivän ultimate kiipeilyhaaste on ”Seven
Summits”, jossa kiivetään korkeimmalle huipulle maailman jokaisella
mantereella, mukaanlukien Antarctis. Onko tässä siis enää kyse vuorikiipeilystä
sellaisena kuin Sir Edmund Hillary sen näki? Niin tai näin, Mt. Everest on ja
tulee aina olemaan maailman korkein vuori, eikä sen valloittamista pidä
tietenkään aliarvioida. Monet kuitenkin hakevat edelleen vanhan ajan haastetta
ja jokunen harva yrittää vuosittain kiivetä huipulle omin voimin ja ilman
lisähappea, toiset siinä jopa onnistuen. Kiipesi miten tahansa on Everest
kuitenkin armoton sen seinällä kiipeileville murahaisille ja vaatii omansa
vuosittain; tälläkin kiipeilykaudella on ensimmäinen uhri jo annettu;
paikalliset kertoivat Tengbochesta kotoisin olleen ”Ice-Doctor”:in (erittäin
arvostettuja sherpoja jotka rakentavat köysilinjan Everest Ice Fallsin yli)
pudonneen jäärailoon ilman turvaköysiä ja mehtyneen muutamia viikkoja
aikaisemmin. Useimpien ruumiiden takaisin tuominen 6000m jälkeen on
kohtuuttoman vaikeaa ja vaarallista, joskus jopa mahdotonta, joten Everest
pitää omansa ja näiden hurjapäiden jäänteitä on nähtävissä ns. ”dead-zone”:lla
leiripaikkojen välissä. Matkalla kaatuneiden nimet ovat luettavissa Lombuchen
lähellä olevilla hautakivillä, joille ohikulkevat trekkerit usein jättävät
arvostavat muistokirjoituksensa.
Palasimme EBC:ltä hyvillä mielin, olihan
”maali” saavutettu. Juhlimme ostamalla sherpojen vaivalla korkeuksiin raahaamat
limsat (hintaa pullolle melkein 5e, vertailun vuoksi sama pullo Kathmandusta
vajaa 50cent) ja pohtimalla loppureissua. Tim halusi tehdä koko 3-pass retken,
mutta EBCn saavuttaminen sekä omat flashbackini armeija-aikoihin saivat minut
pohtimaan Kathmanduun palaamista ja uusia seikkailuja. Päätimme siis käydä vielä kipuamassa
viereisen Kala Pattarin näköalakukkulan (5550m) yhdessä ja suunnata sitten
omille teillemme. Sovimme kuitenkin joka tapauksessa näkevämme Kathamandussa
kunhan vuoristoseikkailut olisivat takana.
Kala Pattariakin on kuvailtu äärimmäisen
haastavaksi, mutta olimme molemmat jo sen verran hyvin tottuneita
vuoristoilmaan että hyppelimme iloisesti tuon 500m ylöspäin muiden
puuskuttaessa vieressä. Näkymät olivat kieltämättä uskomattomat ja Kala
Pattarin huippu on todellakin ”vuorenhuippu” (korkemmassa kohdassa on vain
metrin verran tilaa seistä ja molemmille puolille avautuu huima pudotus). Mt.
Everest oli kuitenkin pieni pettymys: vaikka se on todella lähellä niin väliin
tulevat 7000m huiput peittävät hieman näkyvyyttä. Koska olimme itsekkin jo
5550m, niin ei jäljelle jäävä 3km enää tuntunut uskomattoman korkealta, vaikka
Everestin massiivisuuden edessä ei voikkaan olla kumartamatta.
|
Everest Kala Pattarilta nahtyna |
Kala Pattarilta laskeuduttuamme aloitin pitkän
kotimatkani. Kävelin koko päivän pitäen vain lyhyen ruokatauon Perichessä.
Kokonaisuudessan taisin kävellä reilu 10 tuntia, mutta alaspäin viettävä rinne
ja ilmassa lisääntyvä happi tekivät matkan helpoksi. Näin jälkikäteen
pohdituttaa olinko jopa mahd. jonkinlaisessa päihtymystilassa tuon lisääntyvän
hapen ansiosta. Laskeuduin 7 tunnissa yli 2km matkan ja olin koko ajan todella
hyvillä mielin. Hymyilin ja ihastelin maisemia nauttien siitä miten nopeasti
pääsen etenemään nyt kun suurin osa mäkiosuuksista on alaspäin. Päästyäni illan
pimentyessä Tengbocheen olin kieltämättä väsynyt, mutta edelleen hyvillä mielin.
Tilasin teetä ja juttelin muutaman Sherpan kanssa, kuullessaan että tein Kala
Pattarin samana aamuna ja olin nyt Tengbochessa yksi Sherpoista alkoi selittää
asiaa muille ja kohta kaikki halusivat kätellä minua. Parhaiten englantia
puhunut Sherpa kertoi että on tällä kaudella kuullut vain yhden toisen tehneen
saman matkan ja että Sherpatkin pitävät matkaa Gorak Shep:istä Tengbocheen
vaativana. Hyvä fiilis oli! Lieneekö sitten ollut ylistyksestä vai tuosta
”ylimääräisestä hapesta”.
Nousin aamulla kuudelta Sherpojen ylistyksestä
vahvistuneena ja lähdin kohti Namchea (ehkä vähän turhankin kovaa mielessäni
rikkoa ennätyksiä). Reitti oli sinäänsä vaativa, että siinä oli saman verran
nousua kuin laskua, mutta silti se tuntui helpolta vaeltaa ilman pysähdyksiä.
Viikko aikaisemmin tappavalt tuntuneet ylämäet 3000m korkeudessa tuntuivat nyt
todella helpoilta, kun keho oli tottunut vajaalla hapella toimimiseen. Jos siis
haluatte kokea voimantuntoa ja urheilun euforiaa niin käykää alppileirillä ja
lähtekää sitten lenkille merenpinnantasolla. Luonnollista veridopingia.
|
Aamuisia nakymia reitilta |
|
Jakki kuljettaa makupaloja |
Keräsin Namchesta sinne jättämäni omaisuuden
ja pahoittelin hotellinpitäjälle että en voi jäädä yöksi. Jatkoin kohti Luklaa
ja tajusin vasta takaisinpäin kulkiessani tuon ensimmäisen päivän vaelluksemme
pituuden. Silloin 8h ottanut matka taittui nyt alle viidessä tunnissa, mutta
nostan kyllä itselleni hattua siitä että kuljin sen ensimmäisenä päivänä
ylämäkeen. Oli hauska huomata monien maisemien (yleensä mäkien yläpäässä)
olevan ihan tuntemattoman näköisiä. Olin varmaan ollut niin väsynyt että katse
oli ollut lähinnä omissa jaloissa.
|
Hetkinen? Mitas vuoria nama on? |
|
Oliko tassa joki? |
|
Pyorittelin rukousmyllya aikani jos olisi vaikka viela jaanyt jotain synteja valiin Varanasissa |
Luklassa yritin selvitellä lentotilannetta.
Alhaalla 2500m sää oli ollut jo useita päiviä huono ja monia lentoja peruttu
(kuten voitte lukea noista sieltä kirjoittamistani päivityksistä). Kävin samana
päivänä toimistolla, jossa väsyneet virkailijat sanoivat etteivät voi tehdä
mitään hyväkseni ja että voin mennä seuraavana päivänä lentokentälle kyselemään
asiasta. Aamulla menin lentokentälle, joka oli täynnä tilannettaan valittavia
turisteja, monet näistä kahden edellisen päivän perutuille lennoille lipun
ostaneita. Sää ei ollut erityisen hyvä, mutta kuitenkin ilm. lentokelpoinen,
sillä iso osa jumissa olevista sai paikan päivälle ajoitetuista 16 lennosta. Me
lentopäivää aikaisemmaksi vaihtaneet emme kuitenkaan saaneet minkäänlaista
lappua tai muutosta, vaan neuvottiin menemään illalla toimistolle. Kävin
syömässä aamupalaa ja palasin lentokentälle, missä tilanne ei ollut muutunut
mihinkään. Ajattelin ettei minulla ole muutakaan tekemistä, joten istuin Tara
Airin toimiston sohvalle, eikä kukaan tullut ajamaan minua poiskaan siitä.
Istuskelin aikani muutaman muun kanssa ja aloimme hiljalleen jutella ja
naureskella toimistossa samalla asialla juokseville ”epätoivoisille sieluille”,
kuten vieressä istunut saksalainen Johannes heitä nimitti.
|
"Istutaan tassa koko paiva niin ne kyllastyy ja antaa lentoliput!" |
Porukka
laski jännityksellä lentoja ja toivoi niiden jatkuvan omaan sijoitukseensa
asti. Me liputtomat tietysti toivoimme että mahd. moni meitä ennen ollut
pääsisi KTMään, että saisimme sijoituksen edes seuraavalle päivälle. 11 lennon
jälkeen tuli kuitenkin ilmoitus että lentokenttä suljetaan sään takia ja KTM:n
suunnasta ei enää saa lentää Luklaan. Pettynyt trekkerilauma lähti kiroillen
takaisin Luklaan, samaten kuin valtaosa liputtomista matkustajista. Meitä
neuvottiin menemään illalla kylässä olevalle toimistolle ja Tara Airin
konttoriin jäi vain yksittäinen virkailija leimaamaan lippuja. Minä, Johanne,
tämän tyttöystävä Becca, sekä amerikkalainen Nathan, jotka olimme istuneet
sohvalla jo pari tuntia vitsailemassa pohdimme mitä tehdä. Totesimme että
jäämme konttoriin roikkumaan kunnes joku noteeraa meidät ja antaa liput
seuraavalle päivälle tai edes muuttaa lentopäiväämme lähemmäs.
Kirosimme
järjestelmää, sillä oppaiden kanssa kulkeneet ryhmät tuntuivat saavan
sijoitukset aina ohitsemme. Ilm. jonkinlaiselle lahjuksella olisi saanut
sijoituksen, mutta emme edes tienneet ketä lahjoa, ja tod. näk
reppureissaajilla ei moisia rahoja edes ollut. Helikopterilento Kathmanduhun
olisi myös ollut mahdollinen, mutta maksaisi yli 300e/hnkl. Istuimme tunnin
verran toimistossa nauramassa tilanteellemme ja pohtimassa miten tappaa ilta
Luklassa, kun puhelimet alkoivat yht äkkiä soida ja toimisto täyttyi taas
Nepalilaisista. Kyselimme mitä tapahtuu, kunnes ilmeisesti meihin kyllästynyt
virkailija vihdoin kertoi englanniksi että sään parannuttua Kathmandun
lennonjohto on antanut lähtöluvan neljälle koneelle. Matkustajat on kuitenkin
KTM päädyssä jo lähetetty kotiin, joten koneet täytetään rahdilla ja sitten ne
yrittävät lentää Luklaan. Virkailija käski meitä menemään lähtötiskille todeten
”Maybe you are very lucky, I dont know”. Näillä sanoilla ryntäsimme läpi tyhjän
lentokenttärakennuksen lähtötiskille, missä kiireinen virkailija löi meille
lentoliput käteen katsomatta sen enempää millä päivällä kenenkin lento alkujaan
oli. Peräämme tuli oppaiden ja majatalon isäntien johdolla juosten muita
trekkaajia, jotka oli hälytetty kentälle suhteiden (tai lahjusten) perusteella.
Saimme sijoituksen toisessa koneessa ja jännitimme seuraavan tunnin pääsevätkö
koneet laskeutumaan. Ilman ennakkovaroitusta kolme pientä tara airin
lentokonetta laskeutui lyhyelle kiitoradalle vain muutaman minuutin väleillä.
|
Fastfastfast! |
.
Kiireiset lentokenttärahtarit repivät koneet tyhjiksi lastista ja meidät juoksutettiin
kentälle ja sisään pienenpieniin lentkoneisiin, jotka löivät moottorit käyntiin
vielä meidän kiivetessämme sisään ja nytkähtivät liikkeelle heti oven
sulkeuduttua. En ehtinyt edes jännittää tuota surmanlähtöä, ainoastaan kaivaa
kameran esille ja ottaa videota kun singahdimme kentältä ilmaan huonon sään
raottamasta ikkunasta. Me koneeseen päässeet liputtomat emme olleet uskoa
tuuriamme (oliko se tuuria vai vain jääräpäisyyttämme) ja lento meni iloisissa
merkeissä.
|
Pienkoneessa on tunnelmaa |
Koin elämäni toiseksi jännittävimmät
lentohetket pienkoneen laskeutuessa KTM:lle. Kaikki tuntui menevän oikein
mukavasti koneen pienestä koosta huolimatta, mutta juuri ennen kosketusta
kiitoratan kone teki todella kovan heijusliikeen tuulen ilm. tarttuessa siihen.
Joku lentämisen ammattilainen voinee kertoa oliko kyse ihan normaalista jutusta
vai oikeasta riskitilanteesta, mutta ainakin koneen matkustamossa kävi
yhtenäinen huokaus/kiljahdus ennenkuin kone suoristui ja pyörät ottivat samalla
hetkellä maahan. Everestin valloitus oli päättynyt turvallisesti.