Living in Brissy - Work and Surf

EDIT: Blogiin oli vilahtanut ajatusvirhe. Palkkani ei siis suinkaan ole 4000AUD kahdelta viikolta, vaan kuukaudelta. Toivottavasti kukaan ei ehtinyt varata lentolippuja taman rohkaisemana! Korostan etta Australiassa tyotilanne ei ole niin hyva kuin useimmissa paikoissa annetaan ymmartaa. Hyvassa tyopaikassa voi toki tienata, mutta sellaista on vaikea loytaa 6kk tyoaikarajoituksen vuoksi. Toki esim. varastomme yomiehet tienaavat n. 6000AUD kuukaudessa.

Piti kirjoittaa blogiin useampaankin kertaan, mutta niin se pari viikkoa taas humahti ihan huomaamatta. Arki on mukavaa! Ehkä en vain tee Suomessa tarpeeksi sen ainaisen puurtamisen lomassa, mutta täällä työnkin täyteinen viikko tuntuu jotenkin paljon nautittavammalta.

Juna Lagolle lähtee aamu kuudelta, joten jos haluaa syödä aamupalat on herätyskello soittamassa viideltä. 40 min junamatkan jälkeen pitää vielä kävellä vartin verran päästäkseen Cold Store kuutoselle, kuten Morningsiden varastoa kutsutaan. Päivä kuluu varastomiehen hommia hoitaessa ja työkavereiden Jounin ja Juuson kanssa herjaa heittäessä. Varaston Australialaiset ovat samaa elämäänsä kyllästynyttä porukkaa kuin varastoduunarit Suomessakin, joten päivät kuluvat lähinnä Suomeksi jutellessa. Kolmen hengen iskuryhmämme valitettavasti hajoaa lähiviikkoina Juuson siirtyessä yövuoroon, mutta eiköhän tuo duuni silti pysy ihan siedettävänä. Ehkä osa arjen mukavuutta on sellainen työ josta ei tarvitse vähääkään stressata; ei tuota loppuelämäänsä tekisin, mutta 6kk rykäisy ei tunnu kovin pahalta ajatukselta.

Työmatkalla

Täällä on työkulttuurissa yksi todella outo piirre: liukuva työaika. Aloitamme aina samaan aikaan, mutta kukaan ei ikinä tiedä mihin aikaan pääsee kotiin. Töitä tehdään tasan niin kauan kuin niitä riittää. Päivän jäädessä lyhyeksi ei kukaan kommentoi asiaa ja vastaavasti päivän venyessä ylitöiksi suhtautuvat kaikki asiaan samalla välinpitämättömyydellä. Suomessahan vastaavassa työssä olisi työtunnit ja työvoima laskettu tarkkaan vastaamaan tarvetta. Siinä missä Suomessa optimointia tehdään kannustepalkalla jne. täällä rahaa saa periaatteessa sitä enemmän mitä hitaammin töitä tekee (koska työpäivät venyvät). Vaikka olemme olleet viime viikot vajaa tunneilla niin työtahti on pysynyt melko muuttumattomana, ehkäpä siinäkin yksi syy miksi Suomalaisia arvotetaan täällä. Koska olemme lauantainakin töissä niin lyhyistä päivistä huolimatta palkka kahdelta viikolta oli tuo edelleen tuo 2000AUD (1400eur), täällä voi siis ylitöiden kanssa parhaimmillaan tienata todella paljon. Laskettiin myös että lähtiessä tulisi jokaisen saada reilu 3000AUD veronpalautuksia ja n. 2000AUD eläkepalautuksia. Työkeikka Australiassa on siis oikeastaan todella tuottoisa veto kun muistaa että samalla kyseisen vuoden verotus Suomessa jää vaatimattomien tulojen takia lähelle 0%.

Päivän päättyessä kolmen tai neljän paikkeilla suuntaamme taas kohti kaupunkia ja vaikka päivästä menee iso osa työhön ja työmatkoihin niin jotenkin tuntuu että ehtii silti tehdä enemmän kuin Suomessa. Olen käynyt n. 4 kertaa viikossa salilla, vaikkakin tulokset ja motivaatio ovat edelleen hukassa. Ei vain ole sitä kovaa iskua ja halua tehdä salilla vaikka rauta hiljalleen alkaakin taas nousta. Kävin kyselemässä treeniboostereitakin, mutta täällä kuten Suomessakin Jack3D, Crank jne. hyvä kama on kiellettyä. Salin ohella on tullut kahviteltua (ja toisinaan kaljoiteltua) ulkosalla. Välillä tulee pyörittyä Brisbanen keskustassa katselemassa ja kaupoilla, toisinaan taas istuttua Elysiumissa tietokoneen ääressä. Joka tapauksessa tuntuu että täällä tulee jatkuvasti niitä hetkiä kun tajuaa olevansa onnellinen ja muistuttaa itseään siitä miten etuoikeutettua elämää elää. Toki sitä välillä Suomessakin osaa pysähtyä katsomaan ympärilleen, vetää syvään henkeä ja todeta elämän kuitenkin olevan aika hienoa, mutta täällä näitä hetkiä vain tuntuu olevan paljon useammin. Toisaalta ajatukset ovat olleet viimeaikoina myös paljon Suomessa; mitä tehdä kun palaan, mitä haluan jatkolta jne. Lagon ”suolakaivoksen” varastokäytävillä sitä ehtii pohtia yhtä sun toista!

Koska en edelleenkään ole löytänyt "12-pin"-laturia kameraani niin otan edelleen kuvia kännykällä. Siinä Papukaijoja työmatkalta koska en keksinyt parempaakaan.

Asun edelleen The Bunk hostellissa. Huoneessa porukka tulee ja menee ja välillä joukkoon mahtuu hieman äänekkäämpiä juhlijoita, mutta hyvänä nukkujana tämä ei edelleenkään ole juurikaan haitannut minua. Ostin MAD-alennuskortin ja nyt asumisen hinta on 150$ viikko, mikä on suunnilleen sama kuin halvasta soluasunnosta. En siis rahallisesti voita tai häviä hostellissa asumalla, joten olen päättänyt olla täällä kunnes meno alkaa ärsyttää. Eniten korpeaa edelleenkin keittiö, joka on varsin hyvin varusteltu ja siivotaankin todella hyvin päivittäin, mutta joka on illalla aivan järkyttävässä kunnossa. Sääliksi käy sitä työntekijää joka päivittäin kuuraa koko keittiön ja kaikki astiat vain joutuakseen toistamaan prosessin illalla. Aamuisin keittiössä on todella mukavaa käydä kokkailemassa aamupalat, mutta illalla paikka on jo muuttunut manalaksi. Erityisesti ranskalaisten ja italialaisten menoa katsellessa tulee miettineeksi että joillekkin ihmisille (kansallisuudesta riippumatta) tulisi syöttää tiskiharja tai kaksi. Kunnioitus paikkaa kohtaan on täysi nolla ja astiat jäävät makaamaan juuri siihen mihin ne kädestä lasketaan. Koska olen keittiössä täysi puukäsi, olen aina ajatellut etelä-euroopplaisten olevan puolijumalia hellan ääressä, mutta tätä porukkaa katsellessa meikäläisen pastabolognese näyttää jo ihan oikealta ruualta. Ilmeisesti kaikille ei ole kotona opetettu perunoiden keittoa, sen verran uusavutonta porukkaa täälläkin näkee, vai yrittäisitkö itse keittää riisiä ilman vettä, paistaa kananmunaa suoraan keramiikkalevyllä tai lämmittää muovipussissa olevia ruokia mikroaaltouunissa. Eräs ranskalainen katseli vierestä kun pilkoin tomaattia ja katseen välttäessä nappasi puolikkaan tomaatin käteensä. Kääntyessäni takaisin katsomaan tämä silitteli sormella tomaatin leikkauspintaa ja kysyi pohtien ”Sir, do you need this?”..............................................”tonnin seteli”-ilme oli melkoinen todetessani että ”Joo, ostin tomaatin ja parhaillani leikkaan sitä koska tarvitsen sitä. Ja arvostaisin kovasti jos sattumanvaraiset ranskalaiset eivät silittelisi ruokatarpeitani”.  Viime viikolla joku sankari oli vaihtanut kuivakaapissa olevan kankaisen ruokakassini Colesin muovipussiin ja tällä viikolla joku toinen (tai sama) uskalikko oli anastanut samaisesta pussista purkin pastakastiketta. Eipä edes jaksa muuta kuin nauraa, toivottavasti oli piruperkele todella niin nälissään että moista tarvi. Kuka oikeasti pöllii ruokaa ja vielä toisilta packereiltä. Toisaalta jääkaappikassiini oli eilen ilmestynyt tölkki Jack Daniels-colaa. Lieneekö viaton virhe, karmaa vai rosvon anteeksipyyntö?

Hostellin jokaviikkoinen Bear Gryllis-haaste, jossa rohkeimmat laitetaan syömään lehmänkieltä, kanansydämmiä ja siankiveksiä. Nuo vielä menisivät, mutta 100dol takia ei viitsi laittaa vatsaansa sekaisin kourallisella habaneroja.

Merthyr Roadin asunnon, jossa olen viettänyt melko paljon aikaa, vuokrasopimus loppuu muutaman viikon päästä ja on ollut puhetta että vuokraisimme Brisbane Backpackersista muutaman kokonaisen dormin jäljelle jäävälle Suomi-porukalle. Saa nähdä mitä tehdään. Hostelleissa on joka tapauksessa se hyvä puoli että tapaa paljon porukkaa. Tosin viimeaikoina sattuma on kantanut eteen lähinnä lisää Suomalaisia, joita Brisbanessa ilmeisesti riittää. Istuimme Juuson kanssa hostellin Birdees-baarissa iltaa ja juttelimme siitä miten ”en ole tavannut reissussa juurikaan Suomalaisia ennen Australiaa”. Juuso totesi kommenttiini kovaan ääneen ”Minä puolestani tapaan kokoajan Suomalaisia, katso nyt noitakin kahta, nuokin ovat varmaan Suomesta!” osoittaen sattumalta kahta samaan aikaan ohi kulkenutta naista.  Hämmentyneet naiset pysähtyivät tuijottamaan meitä ja kun tajusin kysyä ”Öööö...oottekste?” niin he esittäytyivät Hankolaisiksi Camillaksi ja Anniksi.  Luulivat varmaan että kyseessä oli joku huippuunsa hiottu iskuyritys, mutta tällä kertaa kysessä oli kyllä puhdas sattuma. Hauska ilta joka tapauksessa!  Heti seuraavana päivänä kuulin keittiössä Suomea ja tutustuin suomalaisiin Rebeccaan ja Tainaan, joiden kanssa tuli puolestaan istuskeltua kyseinen ilta. Kanervan kautta tapasin puolestaan X-Basessa asuvan Saaran ja tämän suomalaiset reissutoverit. Lagon porukka puolestaan on kasvanut Musan ja Jussin lähdettyä suomalaisilla Niilalla ja Juholla. Ehkä pitäisi välillä yrittää tehdä vähän paikallisiakin kavereita, mutta on tämä kieltämättä helppoa viettää aikaa Suomalaisessa seurassa. Toisaalta eipä minun enää englantiani tarvi hioa, joten siinä mielessä melko samantekevää; mieltä on lämmittänyt kun paikalliset ovat välillä arvailleet minua jenkiksi tai kanadalaiseksi. Kukaan kanadalainen tai jenkki ei tietenkään hetkeäkään ajattelisi minun olevan sieltä, mutta koska englantini on nykyään erittäin sujuvaa (mutta outoa) niin moni paikallinen veikkaa jotain eksoottisempaa maata missä puhutaan englantia natiivina.

Kun kuljemme junalla viikot töihin niin Bribanen matkakortilla ”Go Card”illa saa ilmaiset matkat viikonloppuisin. Lähiliikennealue ulottuu melko kauas kaupungista, joten päätimme hyödyntää etua käymäläl Gold Coastilla, Surfers Paradisen kaupungissa. Otimme Juuson, Jounin ja Markuksen kanssa jätkien surffilaudat mukaan ja ajoimme junalla rannikolle. Brisbanessa ei valitettavasti ole hiekkarantaa, mutta Surfersin ranta on sitäkin pidempi ja hienompi. Keskustasta alkava ranta jatkuu kilometrikaupalla etelään ja valitsimme hyvältä näyttävän surffauspaikan suunnilleen Broad Beachin paikkeilta. En ole ikinä surffannut ja sain käyttööni laudoista ”huonoimman” (vaikeimman), joten en odottanut paljoakaan itse surffaukselta. Hetken vedessä laudan kanssa uituani tajusinkin että aalloilla ratsastaminen varmasti jää toiseen kertaan ja keskityin nauttimaan laudan kanssa aaltojen seassa viilettämisestä ja ”bodyboardaamisesta” eli makuultasurffaamisesta. Pidän kaikenlaisesta vesiurheilusta ja ”surffaus” tuntui kyllä todella hauskalta vaikken mitään osannutkaan. Aallotkin olivat tosin kokeneempien mielestä melko huonoja, joten vähän toista tuntia vedessä peuhattuamme päätimme lähteä keskustaan syömään. Laudat kainalossa pitkää hiekkarantaa pitkin tallustaessa oli kyllä cooli olo; ”täällä sitä ollaan Australiassa, aurinkolasit päässä ja surffilauta kainalossa, living the good life!”.

Matkalla Surferssiin

Surf dude, surf!

Käytyämme syömässä keskustassa pääsin vihdoin tapaamaan John Spiron, mysteerimiehen ja Suomalaisten suojelijan. John on viisissä kymmenissä oleva Texasista kotoisin oleva mies, joka on ottanut harrastuksekseen Suomalaisten packbackerien auttamisen. John on hieman outolintu ja tämän motiiveja ja elämäntarinaa on arvailtu useammankin kerran olut tuopin ääressä, mutta miten tahansa tarinoita analysoikaan jää faktaksi se että mies on pyyteettömästi auttanut ja kaverannut maahan saapuvia Suomalaisia vuodesta toiseen. John on pörssimeklari joka elää yhdysvaltojen ajassa käydäkseen kauppaa New Yorkin pörssissä ja on ostanut asunnokseen huoneiston eräästä Surfers Paradisen hienoimmasta hotellista. Rahasta ei tunnu muutenkaan olevan pulaa ja kontakteillaan hän on hankkinut useammallekkin Suomalaiselle työpaikan ja lisäksi majoittanut useita matkaajia huoneistossaan. Lagon porukka tuntee Johnin alkujaan Villen serkun kautta, joka on ollut täällä aiemmin WH-viisumilla. Aina Surferssissa käydessään on ollut tapana käydä Johnin kanssa vähintään kahvilla, mutta usein tämä myös kutsuu huoneistolleen syömään ja käyttämään hotellin hienoa allas aluetta saunoineen. Tässä maailmassa hieman ”ylimenevää” ystävällisyyttä tulee sen verran harvoin vastaan, että itsekkin myönnän pohtineeni mikä tämän miehen syy nuorien packbackereiden kaveraamiseen mahtaa olla, mutta miehen tavatessani en nähnyt muuta kuin hieman erikoisen ja erittäin sosiaalisen persoonan. Istuimme toista tuntia Starbuckissa ja John kyseli kovasti kuulumisia kaikesta mahdollisesta. Hän on myös kaikkien Facebook kaveri ja seuraa ilmeisesti elämäämme hyvin tarkkaan, mutta kertoi myös paljon omista menoistaan. Menneisyydestään Amerikassa tai perhetaustastaan jne. John ei puhu mitään, mikä luonnollisesti herätti uteliaisuuteni. Mielenkiintoinen tuttavuus kaikenkaikkiaan.

John kertoi myös tutustuneensa erääseen toiseen Matias nimiseen Suomalaiseen joka asui hänen asunnollaan toistaiseksi. John oli ottanut tehtäväkseen huolehtia miehestä kuin pikkulapsesta, vaikka tämä kaiken kuulemamme perusteella vaikutti ihan täysjärkiseltä ja kykenevältä packeriltä. Annoimme Matiakselle Lagon pomomme Steven yhteystiedot ja lupasimme suositella häntä kysyttäessä. Mukava saada uusia Suomalaisia remmiin vanhojen lähtiessä, mutta toki myös pieni palvelus Johnille.

Illan pimentyessä suuntasimme takaisin Brisbaneen sillä työviikko alkaisi taas aikaisella herätyksellä. Kuusi päivää töitä viikossa ei jätä hirveästi vapaa-aikaa, mutta mikäs siinä kun arkikin tuntuu mukavalta. Elämä on upeaa!

Lopussa kuva liskosta Lagon pihassa. Koska en parempaakaan keksinyt.