Saarelt saareen, mä sukellan pinnan alla! ♫

Edelliset kaksi päivää on tullut vain sukellettua! Kävin kuukausi sitten sukelluksen peruskurssin Kota Kinabalulla ja rakastuin heti harrastukseen kuten olin vähän pelännytkin. Muutaman hupisukelluskerran jälkeen päätin jatkaa suorana advanced kurssille, sillä moni sukelluspaikka sijaitsee syvemmällä kuin peruskurssin sallima 18m.

Päivä Coronissa selvensi minne kannattaa suunnata sukelluskurssia etsimään; kaikki tapaamani sukeltajat puhuivat Rocksteady diving centeristä, vaikka muitakin tasokkaita vaihtoehtoja varmasti on tarjolla. Varasinkin siis viiden sukelluksen kurssin hintaan 250e. Advanced kurssi koostuu viidestä sukelluksesta: pakolliset sukellukset ovat navigointi ja syväsukellus, joiden lisäksi valitsin Nitrox-kaasuseos sukelluksen, "kellunta”-harjoittelun ja hylkysukelluksen. Toimistolta sain luettavakseni oppikirjan, josta piti kotitehtävänä lukea aiheita käsittelevät osiot ja vastata sitten kysymyssarjaan.

Seuraavana aamuna minut kyyditettiin satamaan, missä hyppäsimme iloisesti maalattuun  katamaraaniveneeseen. Ohjaajana toimi saksalainen Thomas, joka on asunut täällä 14 vuotta ja tehnyt jo yli 5000 sukellusta Coronin lahdella. Kokeneempaa ohjaajaa en olisi voinut toivoa.  Ihmetyksekseni Thomas ei tosin ollut sukeltanut juurikaan muualla, sillä elämä ja työ on ollut sidottu tänne Coroniin. Toinen sukellusliikkeen vene suuntasi hylyille hupisukeltajien kanssa, joten olin ainut sukeltaja meidän veneessämme. En ensin edes ajatellut asiaa, mutta jälkikäteen tuli tärkeä olo kun käytössä oli oma vene kapteeneineen ja henkilökohtainen opastaja kurssilla. Sadalla eurolla ei osteta moista Suomessa!

Teimme kaksi sukellusta, jotka menivät lähinnä valittuja taitoja hioessa. En ole missään nimessä kokenut sukeltaja ja en varmaan edes kuuluisi vielä advanced kurssille, mutta selviydyin kuitenkin kohtalaisesti kaikista harjoituksista ja teimme molempien sukellusten loppuun lyhyet tutkimusmatkat läheisille koralliriutoille. Söimme sukellusten välissä aikaisen lounaan ja suuntasimme jo puoliltapäivin takaisin rantaan! Tehokasta toimintaa ja hyvä palvelu! Iltapäivällä oli aikaa kirjoitella blogia ja puuhastella koneella.

 

Mistä on blogitekstit tehty? Komeasta maisemasta, muistivihosta ja redbullista.

Seuraavana aamuna vene olikin täynnä sukeltajia, joista valtaosa saksalaisia kuten sukellusliikkeen pitäjätkin. Nopean juttelukierroksen jälkeen kävi selväksi että olin monta sarjaa alemmassa luokassa kuin nämä tyypit. Osa oli divemastereita ja muutama muu oli tullut Coroniin suorittaakseen hylkysukellus erikoitumista. Onneksi muut sukelsivat omissa ryhmissään ja minä pääsin ”harjoittelemaan” kahdestaan Thomasin opastuksella. Päivän teemana oli siis Nitrox-Deep Diving-Wreck Diving, mutta en ollut etukäteen odottanut että nämä kaikki yhdistyisivät ensimmäisessä sukelluksessa. Olin ajatellut että harjoittelemme rauhakseen jossain sivummalla, joten yllätyin kun Thomas läpikävi sukelluksemme yksityiskohdat ja kertoi että suuntaamme suoraan hylkyyn maksimoidaksemme ajan sisällä.

 

Valmistautumassa sukellukseen, Thomas vasemmalla

Painelimme laskeutumisköyttä pitkin 34m, mikä on melkein kaksi kertaa syvemmällä kuin olin aiemmin käynyt. Lähestyessämme pohjaa alkoi edessämme hahmottua valtava laivarunko; Akitsushima, 119 metrinen meritiedustelualus, jonka amerikkalaiset Curtiss Helldiver pommikoneet upottivat syyskuussa 1944. Vaikka aluksesta ei näkynyt kuin yksi kylki niin näky oli vähintäänkin pysäyttävä. Laskeuduimme aivan tämän satametrisen kolossin päälle ja siirryimme hiljalleen kantta pitkin alemmaksi. Kansi tosin oli pystysuoraan alaspäin, sillä alus lepää kyljellään pohjassa. Teimme kierroksen aluksen ympäri ja Thomas osoitteli torpedojen osumakohtia, kannelta pohjamutaan pudonneita ilmatorjuntatykkejä sekä muita yksityiskohtia. Olin täysin haltioissani hylystä, vaikka siinä olikin jotain todella surumielistä.

Kävimme nopeasti läpi syvyyssukellusharjoitukset ja laskin sukelluslehtiseen pitkiä pluslaskuja, joilla varmistettiin että ajatus kulkee edelleen eikä typpinarkoosi ole iskenyt. Matematiikkaa meren pohjassa!

Lopulta Thomas kehotti minua sytyttämään taskulamppuni ja johdatti minut hylyn sisään. Syke nousi melko korkealle, sillä olin lukenut että Akitsushimaan sukeltaakseen tulisi olla koulutettu hylkysukeltaja ja minä olin vielä perusjutuissakin haparoiva aloittelija.  Luotin kuitenkin Thomasin arvioon, sillä tunteehan hän alukset paremmin kuin taskunsa. Tutkimme sisäpuolelta hetken kohtaa josta alus oli katkennut kahtia, minkä jälkeen sukelsimme sisään itse hylkyyn. Mahtava kokemus ja ehkä paras sukellus tähän asti!  Kulkiessamme läpi käytävistä ja konehuoneista en ollut uskoa että olin todellakin uponneen laivan sisällä. Eihän moista ole nähnyt kuin elokuvissa ja oletin tälläisten kokemusten vaativan vuosien harjoittelua ja panostamista. Kapeista käytävistä ja oviaukoista sekä hieman klaustrofobisesta pimeydestä huolimatta kaikki sujui paremmin kuin odotin. Jouduin usein ottamaan kiinni ovenkarmeista tai seinistä ja vetämään itseni läpi ahtaammista aukoista, mutta en jäänyt missään vaiheessa mistään kiinni tai muutakaan vastaavaa. Vettä, pimeää tai ahtaita paikkoja pelkäävälle hylkysukellus ei kyllä ole. Tuossa syvyydessä ei hylyssä nähnyt muuta kuin taskulamppunsa valokeilan ja onhan se kieltämättä vähän ahdistava ajatus että jäisi johonkin kiinni tai laitteisto pettäisi, mutta Thomasin kulkiessa edelläni en oikein edes osannut pelätä moista.

Nitrox seos (jota en ollut sukelluksen aikana edes ajatellut) tuli arvoonsa, sillä muiden sukeltaessa tavallisella ilmalla pystyimme pysymään hylyllä muita pidempään. Oli suorastaan ironista että pääsin tutkimaan hylkyä sisältä pidempään kuin nämä puoliammattilaiset, sillä kyseessähän oli vain minun Nitrox harjoitussukellukseni, joka olisi voinut tapahtua yhtä hyvin vaikka avomerellä tai pelkällä hiekkapohjalla. Sukellus kokonaisuutena meni hieman yli ymmärryksen ihmetellessäni kaikkia uusia elementtejä, mutta pinnalla totesin tuon olleen paras kokemani sukellus!

 

Kohti seuraavaa sukelluspaikkaa

Iloine reggae-veneemme Dos Hermanos

Lepotauon jälkeen kytkimme uudet ilmatankit kiinni sukelluslaitteistoonen  ja suuntasimme kohti pohjassa makaavaa öljytankkeri Okinawa Marua. Hylky on suurin alueella olevista, joten odotukset olivat korkealla ensimmäisen sukelluksen jälkeen. Laskeutuessamme yli 30m tuli mukaan vielä yksi muuttuja, sillä aluksen kohdalla kävi todella kova pohjavirtaus. En ollut ikinä ennen kokenut moista, joten sukelluksen alku oli melkoista taistelua. Aluksesta on 70-luvulla poistettu moottorit niiden sisältämien metallien vuoksi ja samalla on irrotettu laivan propellit. Sukelsimme sisään tyhjästä propelleriputkesta ja tunsin oloni salaiseksi agentiksi kulkiessamme läpi n. 1,5mx1,5m pyöreästä putkesta. Putken päättyessä luulin tulleemme ulos aluksen toiselta puolelta, mutta suuri avoin tila olikin tyhjä konehuone. Hylyn suojissa piti majaansa myös todella suuria kaloja, jotka eivät sukeltajia pelänneet. Eräs yli metrinen puffer-kala näytti aivan emoalukselta pienempien kalojen pörrätessä sen suojissa.

Kuljimme läpi aluksen hyttikäytävistä ja vaikka meri onkin muuttanut suurimman osan tiloista tunnistamattomaksi näkyi aluksessa esineitä joita suolavesikään ei tuhoa. Eräässä syrjäisemmässä huoneessa tutkimme hetken pohjamutaa ja nostin sieltä esiin mm. kumisaappaan. Aavemaista! Esineiden ottamista sääntelee tiukka säädäntö, mutta näillä hylyillä on sanomattakin selvää ettei mitään viedä pois vaan jätetään hylkyihin uudelleenlöydettäviksi.

Tullessamme ulos aluksesta kaappasi virtaus taas minut otteeseensa ja sain tehdä ihan tosissaan työtä päästäkseni laskeutumisköydelle. Köyttä pitkin ylös päästyämme nousimme veneeseen, missä kokeneempien sukeltajien manailusta päätellen totesin ettei tämän kaltainen virtaus tyypillinen edes enemmän sukeltaneille. Todella mahtava sukellus kaiken kaikkiaan! Harmittaa ettei noista hylyistä jäänyt valokuvia muistoiksi, sillä kamerani ei kestäisi painetta noin syvällä.

Kolmas sukellus oli pienelle tykkiveneelle, joka puolestaan makasi lähes pinnassa ja oli siksi korallien peittämä. Tällä kertaa pystyin ottamaan kuvia, mutta näkyvyys oli niin surkea etten saanut juuri minkäänlaisia kuvia. Emme tutkineet pientä hylkyä kauaa, vaan kävimme tutkimassa läheistä riuttaa. Hauska sukellus, mutta jäi ehdottomasti kahden aiemman varjoon. Kuvat ovat aivat eri maailmasta kuin nuo kaksi ensimmäistä paikkaa.

Korallien valtaama runko 

Suursukeltaja itse

Divemaster Phillip tutkii tykkivenettä

Palattuamme satamaan sain PADI Advanced OWD sertifikaattini ja olen siis nyt ”edistynyt” (joskin kokematon) sukeltaja! Tuosta lapusta on toivottavasti iloa jatkossa, koska nyt pystyn tekemään hupisukelluksia aiempaa syvemmälle!

Varasin seuraavalle päivälle ”Island hopping”-kiertoajelun, jota moni täällä on kehunut! Saa nähdä miten kolmas päivä katamaraanikyydissä menee! 

Coron - Hylkyjä ja aurinkorantoja

Matka El Nidosta Coronin saarelle taittui viihtyisällä, mutta äärimmäisen hitaalla katamaraaniveneellä. Matka venyi odotetusti luvatusta kuudesta tunnista lähemmäs kymmentä ja onnittelin itseäni hyvän kirjan löytämisestä El Nidossa. Luettuani Manilasta ostamani kirjan loppuun kyselin paikallisilta mistä löytää luettavaa. Eräästä pikkukaupasta löytyikin kokonainen 15 kirjan valikoima kertaalleen (tai pariin) luettuja pokkareita. Valikoima taisi koostua lähinnä naismatkaajien hotelleihin jättämistä kirjoista, joten olin epätoivoissani jo valitsemassa 50 shadows of greyn ja hevoskuiskaajan väliltä, kunnes silmiini osui kirja nimeltä ”The Religion”. Takakannen lukemalla ajattelin kirjan olevan lähinnä harlekiinimainen hömppäromaani, mutta koska se sijoittui Maltalle päätin kuitenkin kokeilla onneani.

Nyt 10 tuntia venematkaa ja 400 sivua myöhemmin voin suositella kirjaa kenelle tahansa Maltalle matkaavalle! (Maltasta löytyy pari mainintaa csi.leicester blogistani) Pitää varmaan palauttaa myös Malta omalle matkakohde listalle!

Lähdössä El Nidolta

Lentäminen El Nidon ja Coronin välillä lienee myös varteentotettava vaihtoehto, mutta mikäli aikataulu antaa periksi on lauttamatkaaminen kokemisen arvoinen elämys Filippiineillä. Leppoinen tahti, sininen meri ja uskomattomat maisemat antoivat paljon epämukavuuksia anteeksi. Olin kuvitellut rusketukseni (josta olen jo hieman ylpeä) suojaavan minua auringon vaaroilta, mutta iltapäivästä tiesin jo palaneeni. Tässä vaiheessa luulisi jo oppineen että merellä on aina parempi laittaa aurinkorasvat pintaan!

Marina Bay Sands sai juuri kilpailijan unelmamajoitusten listalla

 Lentäminen El Nidon ja Coronin välillä lienee myös varteentotettava vaihtoehto, mutta mikäli aikataulu antaa periksi on lauttamatkaaminen kokemisen arvoinen elämys Filippiineillä. Leppoinen tahti, sininen meri ja uskomattomat maisemat antoivat paljon epämukavuuksia anteeksi. Olin kuvitellut rusketukseni (josta olen jo hieman ylpeä) suojaavan minua auringon vaaroilta, mutta iltapäivästä tiesin jo palaneeni. Tässä vaiheessa luulisi jo oppineen että merellä on aina parempi laittaa aurinkorasvat pintaan!

Coron häämöttää

Coron on pieni ja tunnelmallinen rantakaupunki Busuangan saarella. Vielä kymmenen vuotta sitten Coron oli vain kalastajakylä muiden joukossa, mutta upea saaristo ja leppoisa ilmasto ovat nostamassa tätä paratiisisaarta varteenotettavien lomakohteiden joukkoon. Omaa osaansa näyttelee Coronin edustalle syyskuussa 1944 upotettu Japanin laivasto-osasto, jonka koralliriutta on nyt nielaissut. Kymmenkunta hylkyä makaavat verrattaen matalassa rantavedessä ja ovat siten ihanteellinen kohde seikkailunhaluisille sukeltajille ja snorklaajille.  Coron onkin listattu 10 maailman parhaan sukelluskohteen joukkoon mm. Forbes-lehden toimesta.

Majoitusvaihtoehtoja Coronista löytyy laidasta laitaan ja monet tulevatkin syrjemmässä oleviin resortteihin viettämään luksuslomaa tai honey moonia. Toistankin suositukseni pohtia Filippiinejä vaihtoehtona tuleville Thaimaan lomille. Puitteet ovat jokseenkin samat, mutta rannat monessa paikassa vielä koskemattomia ja hinnat matalampia. El Nidoon, Coronille, Boracaylle tai Cebulle pääsee kätevästi Manilan kautta lentäen. Edullisia lentoja voi etsiä esimerkiksi Momondon sivuilta.

Coron town

Suuntasin suoraan kaupungin keskustaan ja mukava yöpaikka löytyi paikallisten pyörittämästä majatalosta aivan kaupungin keskeltä. Kävin varaamassa jatkoa Kota Kinabalussa suorittamalleni sukelluskurssille, minkä jälkeen päätin tehdä kävelyretkenviereiselle Mt. Tapyas kukkulalle. Puolentunnin nousu olikin rankempi kuin olin odottanut ja noustessani viimeiset portaat kohti kukkulalle pystytettyä suurta ristiä oli paitani läpimärkä hiestä. Lepäiltyäni hetken kaivoin repusta kirjan ja istuin kukkulan huipulla tunnin verran odottamassa auringonlaskua.

Mt. Tapay

Sunset over Coron bay

 Palatessani majapaikkaani pistäydynin pankkiautomaatilla nostamassa käteistä. Jonossa tuli juteltua amerikkalaisen Danny kanssa ja päätimme jatkaa tarinointia illallisen ääressä. Danny on asunut euroopassa viimevuodet ja työskentelee teatterialalla euroopassa. Yksin matkaamisessa on kyllä hienoa se että jos yhtään pitää silmiään auki niin ei voi olla jatkuvasti törmäämättä ystävällisiin ja mielenkiintoisiin ihmisiin. Olen joskus ennenkin käyttänyt samaa vertausta mutta olo on vähän kuin pienenä hiekkalaatikolla; missä muussa tilanteessa aikuiset lähestyvät yhtä mutkattomasti toisiaan? Perus kysymykset siitä mistä toinen on kotoisin ja mitkä ovat tämän matkasuunnitelmat tarkoittavat Suomeksi jotakuinkin "Moi, ollaanko kavereita?". Yleensä sitä löytää itsensä 10 minuuttia myöhemmin juttelemassa toiselle kuin vanhalle tutulle ikään! On se matkailu hienoa!

This is not a food blog!!!

"Delicious! Aroy! Svadista! Lazat!" eli herkullista kerrakseen!

 Elätkö syödäksesi vai syötkö elääksesi? Itse kuulun useimmiten jälkimmäisene ryhmään, mutta kaiken valittamisen jälkeen olen taatusti aasialaiselle ruualle anteeksipyynnön velkaa. Myönnettäköön että on matkalla kaiken kaikkiaan tullut syötyä sen verran hyvin että siitä joku kulinaristi olisi kirjoittanut ihan kokonaan oman blogin. Tässä siis muutama maistiainen kuvien muodossa!

En saanut kuvia tämän paremmin aseteltua, joten nöyrä anteeksipyyntö kaikesta alaspäin rullaamisesta

Kaikille tuttu continental Goan rannoilta. Hinta  2.5 euroa.

Romanttinen (ja tulinen) kynttiläillallinen Elmon seurassa. Goa

Intialainen aamupala vasemmalla, turistin aamupala oikealla.

Ensimmäisiä katuruokakokeiluja. Loistavat lammaskebabit, hinta reilun euron. Delhi.

Ravintolapasta on valitettavasti liian usein se "perusruoka", mutta onhan se vaan  toisinaan hyvääkin!  Hinta reilu 2e, Goa.

Tandoori uuni käytössä. Perinteistä Intialaista ruokaa!

Yritys hyvä, mutta tarjotin ei ehkä takaa näyttävää esillepanoa! Goa

Ei niin maittava delivery illallinen hotellihuoneeseen Kochissa, Intiassa. Paikalliset syövät tätä katukeittiöistä kerättyä pussimuonaa jatkuvasti.

Tyypillistä "included" ruokaa päiväretkeltä. Kerala Backwaters

Loistavaa katuruokaa Delhin takakujilta! Lammaskebabit eurolla!

Sizzling! Fajitan täytteitä a ala Dubai. Hinta enemmän kuin kaikki edelliset yhteensä!

Nuudelisoppaa Everestin rinteillä. Susirajan takana ei tarjoilla gourmeeta!

Paikallista leipää ja teetä Kala Pattarin kupeessa, 5000m korkeudessa

Luklassa huonon sään saartamana

Eipäs unohdeta olusia! (vähintään) yksi joka lajia! Kuvan kaunokaiset ikuistettu Laosissa. Maistuvimmat merkit tähän mennessä Chang (Thaimaa) ja Red Horse (Filippiinit) 

Halpaa syöminkiä Singaporessa. 4e annos Little Indiassa.

Banana Split ja red bull, terveellinen iltapala

Katuruokaa Singaporessa. 3 euroa.

Liukuhihnasushia! 

Naapurikahvilan lounastarjoilua KK:ssa. 3e/annos, parhaita  paikkoja koko reissussa

Rauskua Kota Kinabalun tapaan. On muuten loistavaa kalaksi!

Ravut 3e/kpl KK:n yötorilla

Siinä nyt muutama kuva lautaselle annoksista. Nälkä voittaa usein bloggauksen eikä monikaan ikuistamisen ansainnut annos ole päätynyt filmille. Ehkä jatkossa paremmin eli To Be Continued...

It's not low season, it is Taifuun season!

Palawan!

Lento Puerto Princesaa, tai vain ”Puertoon” kuten paikalliset sitä kutsuvat sujui ongelmitta. Viereen istui ranskalainen Auxience, jonka kanssa yhdistimme voimamme majapaikan etsimiseksi. Kaikki liikkuvat täällä ”tricycleillä” eli moottoripyörillä, joissa on sivuvaunu. Nopeasti arvioitunua 2/3 liikenteestä onkin näitä ketteriä pikkutakseja, joilla pääsee minne vain kaupungista pitkälti alle eurolla.

Sopiva guest house löytyi läheltä rantaa ja kävimme vielä ”keskustassa” illallisella. Puerto Princesa on paljon pienempi kaupunki kuin odotin ja keskustakin on oikeastaan vain yksi katu, jonka varrelle kaupat ja ravintolat ovat keskittyneet. Paikalliset vaikuttavat kuitenkin mukavilta ja Manilaan verrattuna tuntee olevansa hyvinkin syrjässä, vaikka Puerto onkin yksi Palawanin suurimmista asutuskeskuksista.

Näkymää gueshousen katolta

Puerto Princesa

Palawan itsessään on todella kaunis paikka; sinistä vettä, metsää, riisipeltoja ja vuoria kaikkialla. Lisäksi rannikolla on komeita carst-kallioita kuten esim. Thaimaan Krabilla tai Cambodian Vang Viengissä. Ei siis ihme että turistit ovat hiljalleen toden teolla löytämässä nämä vielä verrattaen harvaan kolutut aurinkorannat. Veikkaankin että lähivuosina yhä useampi omaa rauhaa haluava auringonpalvoja jatkaa Bangkokista vielä muutaman tunnin pidemmälle ja tulee tänne lomailemaan.

Yöllä heräsin erikoiseen suhinaan ja sitä hetken kuunneltuani lähdin käytävälle ihmettelemään onko joku kone mahdollisesti mennyt rikki vai mistä moinen mökkälä oikein tulee. Ei tarvinnut ottaa kovin montaa askelta kohti kattoterassia kun tajusin ulkona myrskyävän oikein tosissaan. Taifuunimyrskyt olivat siis jo saavuttaneet Palawaninkin. Manilassa kaikki puhuivat lähestyvistä myrskyistä, joiden pelättiin aiheuttavan tulvia edellisvuosien tapaan, mutta en juuri ajatellut asiaa, koska tiesin siirtyväni tänne Palawanille. Ilm. Puertoa riepotteleva rajuilma oli tuon Manilaan iskeneen Taifuunin rippeitä.

Sateen jatkuessa aamulla iloitsin ostamastani kirjasta, jonka luinkin yhdeltä istumalta melkein puoleen väliin. Myrskyn lopulta rauhoittuessa ja auringon pilkottaessa pilvien välistä rohkaistuin myös tutkimaan kaupunkia. Kävelin pari tuntia Puerton sivukatuja, mutta suurin nähtävä taisi olla kadut ja paikalliset itse.

Paikallispuoti

Törmäsin amerikkalaisten rahoittamaan ja siten todella hyvin pidettyyn muistolehtoon. Japanilaiset miehittäjät murhasivat Puertossa ilman selitystä 143 sotavankia joulukuussa 1944. Lieneekö tappioksi kääntynyt sota motivoinut moisiin hirmutekoihin.

Koris ja Kirkko, kaksi pyhintä täällä

Guest Houssa oli käytössä keittiö, joten keräsin kaupasta perus pasta-aterian ainekset. Kaiken ravintolaruuan syömisen lomassa perus ”makarooni ja tonnikala a la opiskelija ” maistuu taivaalliselta. Ulos kävellessäni tuttu humina oli kuitenkin palannut ja sen puolen tunnin aikana jonka vietin kaupassa oli kadulle noussut jo 10cm vettä. Otin tricyclen takaisin guest houselle, mutta katosta ja pressusta huolimatta olin ostoksineni läpimärkä päästessäni huoneeseeni.

Katsastin lähipäivien säätiedotuksen ja jouduin toteamaan sään ensimmäistä kertaa tällä reissulla vaikuttavan matkasuunnitelmiini. Sadetta ja myrskyä oli luvattu koko viikonlopulle. Päätinkin pakata kamppeeni ja ottaa sateisen matkapäivän kohti pohois Palawania. Tämä tarkoitti Puerton isoimman nähtävyyden, Unescon maailmanperintölistallakin olevan, maanalaisen joen jättämisen toiselle reissulle. En halunnut sitoutua koko päivän kestävälle visiitille sään ollessa tälläinen, enkä toisaalta myöskään odottaa montaa päivää parempaa säätä.

Aamulla hyppäsin RoRo-bussiin, jotka liikennöivät Puerton ja El Nidon väliä päivittäin. Sade oli kuitenkin sotkenut koko pitkän hiekkatien mutavelliksi ja matkanteko oli tuskaisen hidasta. Emme olleet vielä päässeet edes puolenväliin kun olin jo lukenut kirjani loppuun, joten loppumatka menikin musiikkia kuunnellessa ja avoimesta ikkunasta maisemia tuijotellessa.

Mutainen on pitkä matka

 Synkästä säästä huolimatta Palawan todella on näkemisen arvoinen paikka. Vihreiden vuorenrinteien ja riisipeltojen yhdistelmä oli kuin postimerkistä. 8 tuntia myöhemmin saavuin vihdoin tänne El Nidoon, joka on yksi Filippiinien tunnetuimpia reppureissukohteita ja paratiisirantoja.

 

El Nido

Asetuin päärannalle ja maksoin hieman normaalia enemmän majoituksesta (700 pesoa, eli n. 12e/yö) saadakseni oman bungalowin aivan hiekkarannalta. Täällä oli jo vähän enemmän turisteja, vaikkakin paikka on todella rauhallinen verrattuna vastaaviin paikkoihin Thaimaassa. El Nido olikin puitteidensa puolesta iloinen yllätys ja suosittelen kaikkia pistämään tämän paikan korvan taakse, mikäli on jo ehtinyt Thaimaan kultahietikot kokea. Elämä El Nidossa on letkeää ja hidasta. Tosin infra ei ole ihan parasta mahdollista sillä sähköt sammuvat 06:00-14:00 aivan kuten Kathmandussa. Nettikin toimii vähän miten toimii, mutta mitäs näistä pienistä.

Pientä päänvaivaa aiheutti rahatilanteeni. En ollut tajunnut ottaa normaalia enempää käteistä mukaan, joten kun selvisi että koko kaupungissa ei ole yhtään pankkia tai pankkiautomaattia niin tiesin olevani pulassa. On käsittämätöntä ettei tämmöisessä turistipaikassa saa käteistä mistään (ja luottokortti ei käy). Luin netistä muutamasta paikasta jotka tarjoavat luottokortilta veloitettavaa Cash Advancea, mutta joka paikassa minulle todettiin ettei sitä enää tehdä. Listan viimeisessä paikassa olin jo melko epätoivoinen laskiessani vähäisiä roposiani, sillä minulla ei ollut enää tarpeeksi käteistä edes parin päivän oleskeluun. Mietinkin joudunko todella palaamaan Puertoon tämän takia ja epätoivoisena kävin läpi matkailuliikkeitä jos joku olisi voinut myydä jatkolipun luottokortilla. Ehdin jo miettiä kotiin soittamista ja western union rahasiirtoa, mutta lopulta löysin yhden liikkeen jossa ystävällinen herrasmies myi minulle luottokortilla jatkolipun ja antoi liikkeen käteiskassan cash advancena. Kiittelin kovasti pelastajaani ja vaikka ehdin jo epätoivossani kirota koko kapungin moneen kertaan niin ei tämä ehkä olekkaan hassumpi paikka!

Olisin halunnut käydä katsomassa yhden island hopping kierroksista, missä kierretään veneellä useampi laguuni tai luola päivän aikana, mutta huono sää on pitänyt suurimman osan aluksista satamassa. Yritin varata kierrosta tälle päivälle, mutta merivartiosto oli kuulemma kieltänyt turistiveneilyn. Ihme sinäänsä koska nyt sunnuntaina täällä on ollut mitä paras keli. Myös pohtimani sukellukset siirtyvät myöhemmälle, ei mahda mitään. Täällä onkin tullut lähinnä luettua ja istuskeltua rantabaareissa livemusiikin tahdissa. Fitnesstukun t-paitani kiinnitti myös erään suomalaisen reppureissaajan huomion, joten yksi ilta meni oluelle istuessa ja Aatun kanssa jutellessa. Hän on lomalla australiasta ja taas tarttui mukaan muutama hyvä vinkki tulevaa WH aikaa silmälläpitäen. Kyllä vaan tuntui hyvältä turista suomenkielellä, johan tässä taisikin tulla kuukausi täyteen pelkällä englannilla.

El Nidon rannoilla soi letkeä reggae, palmut huojuu ja ruoka on hyvää. Ei siis valittamista! Mainio paikka viettää rantalomaa vaikkakin main seasonilla täälläkin lienee vähän tungosta.  Matka kuitenkin jatkuu jo huomenna kohti Coronia. Toivottavasti säät paranee ja pääsen sukeltamaan tässä yhdessä maailman sukelluspyhäköistä. 

Blogi on vähän seisonut sillä olen muuttopuuhissa. Pallontallaajat.net ottaa blogini suojiinsa, joten kunhan pienet yhteensopivuudet saadaan viilatuksi niin tulen julkaisemaan blogia eri sivustolla. Lukijoille tämän ei pitäisi vaikuttaa kuin pienenä ulkoasumuutoksena ja bloggerin kauttakin saa halutessaan ilmoitukset uusista teksteistä!

Manila

Teksti on kirjoitettu pienessä krapulassa elikkäs kansainvälisesti niinkuin hangoverissa. Sisältöhän nyt on aina huonoa, mutta tällä kertaa en ota vastuuta edes mahdollisista kirjoitus- tai ajatusvirheistä!

Lentoni Lahad Datusta KK:hon lähti ajallaan ja pääsin kentälle ongelmitta. Terminaalissa minulle kuitenkin selvisi että jatkolentoni lähtee samalta kentältä mutta eri terminaalista - jonne on 20min taksimatka. Lentokentällä ei ollut mitään yleistä kuljetusta terminaalien välillä vaan jokainen joutuu kustantamaan oman taksinsa...jotka ovat tietysti lentokenttä hinnoissa ja kustansivat 30 ringittiä. (vertailun vuoksi maksoin vastaavasta matkasta 4 ringittiä Lahad Datussa. Eihän tuo tietysti paljoa ole, mutta aika erikoista että terminaalista toiseen ei pääse kuin kiertämällä vaikka ovat samaa lentokentää. Minulla oli joka tapauksessa 5 tuntia lentojen välissä, joten laitoin napit korviin, musiikin soimaan ja otin tunnin kävelyn kuntoilun kannalta.

Saavuin Manilaan aamuyöstä ja päätin odotella lentokentällä vielä muutaman tunnin ennen majapaikan metsästystä. Täällä(kin) oli lentokenttä taksit järjestelty siten että matkan hinta olisi ollut viisinkertainen normaaliin taksiin verrattuna. Kuten olen todennut aiemminkin niin taksi (filippiineissä "teksi) bisnes taitaa olla samanlaista maasta riippumatta. Hyppäsinkin siis paikallisten mukana keskustaa kohti menevään bussiin ja vaihdoin pääteasemalla metroon. Matka keskustaan maksoi yhteensä 21 pesoa (n. 50 centtiä) kun taksit pyysivät 750.

Olin kuullut todella paljon pahaa Manilasta etukäteen; useimmat täällä aikaa viettäneet ovat käyttäneet sanaa "shithole", mutta minun silmissäni paikka ei eronnut yhtään muista Aasian suurkaupungeista. Infrastruktuuri on samanlaista ja liikenne kaaottista, mutta ensivaikutelma ihmisistä oli todella hyvä. Vaikka valkonaama kerää täälläkin katseita kulkiessaan rahvaan joukosa julkisissa ei kukaan ollut hihassa roikkumassa tai huudellut kadulla, vaan ihmiset vain hymyilivät iloisesti tai nyökkäilivät tervehdykseksi. Toki on totta että Manilassa kannattaa olla varuillaan, sillä tämä 11 miljoonan ihmisen metropoli on tunnettu rikollisuudestaan. Kaduilla näkyy kodittomia ja kerjäläisiä, mutta nämä eivät olleet mitenkään tungettelevia, kuten monessa muussa kaupungissa. Ilmeisesti Manila onkin parantanut katukuvaansa ja kaupungin turvallisuustaso on noussut joka puolella seisoskelevien vartijoiden toimesta. Ymmärtääkseni osa näistä kadulla partioivista vartijoista on kaupungin palkkalistoilla ja pitävät huolta että kadulla notkuvat nuoret miehet pysyvät aisoissa. Itse en tuntenut oloani yhtään turvattomaksi, mutta toki Manila on kaupunki jossa ei pidä liikkua yksin sivukaduilla tai harhailla pimeään aikaan.

Tsekkasin itseni sisään hostelliin, jonka henkilökunta oli parasta tähän asti näkemääni. Amerikkalainen kulttuuri näkyy täällä erityisesti palvelun tasona (tästä lisää myöhemmin). Olin todella väsynyt, mutta valitettavasti en saanut sänkyä kellon ollessa vasta 8 aamulla. Lähdinkin siis kävelemään pitkin katuja kohti läheistä puistoa. Kerjäläisten ja vartijoiden lisäksi katukuvassa näkyi erityisesti kaksi asiaa paikalliset lavataksit eli komeasti koristellut jeepneyt ja kaikkialla koripalloa pelaavat nuoret (toinen amerikkalainen asia).

Kävelin pieniä katuja kohti keskustaa ja väsymyksestä huolimatta olin jotenkin hyvällä mielellä siitä että Manila ei ollutkaan niin ankea paikka kuin olin pelännyt. Päädyin lopulta Rizal puistoon, joka on nimetty itsenäistymisprosessia johtaneen kansallissankarin mukaan. Varsin näyttävä ja hyvin hoidettu puisto, joka edelleen vahvisti positiivista ensivaikutelmaa Manilasta.

Maksoin pienen pääsymaksun ja kävin kävelemässä myös kiinalaisessa puutarhassa. Sekaisassa väsymyksen tilassa istuin hetken lukemassa kiinalaisia elämänviisauksia kivilaatoista ja pohdin muka syvällisiä, kunnes tajusin vain lähinnä miettiväni koska pääsisin nukkumaan.

"Nothing is written in the stone"

Valtaosa puistosta oli omistettu kansallisaattelle ja pitkällä kävelykujalla oli patsaita "itsenäisyyden esitaistelijoille" eli eri siirtomaaherroja vastustaneille kapinallisille joista useimmat päättivät päivänsä juurikin tällä paikalla sijainneella hirttolavalla. Kaikissa laatoissa oli pieni tarina mukana, joten vietin melko pitkään kuljeskellen aamuisessa puistossa lukemassa noita pikku tarinoita unohdettujen kapinoiden johtajista.

Palasin puoliltapäivin hostellille ja ajattelin mennä nukkumaan, mutta syystä tai toisesta minua ei enää väsyttänyt yhtään. Kävinkin siis läheisellä ostoskeskuksella, missä taas hämmästelin vartiojiden määrää (ja aseistusta). Jokaisella ovella, käytävällä ja kaupalla oli oma vartijansa, minkä lisäksi ulkona partioi raskaammin aseistettuja väijyjä. Hieman eri meininki kuin Sellossa.

Otettuani kuvan tuli eräs lähellä norkoillut mies kysymään olenko kiinnostunut ammunnasta ja että hän voisi "järjestää aseita"

Ilokseni huomasin melkein kaikkien filippiiniläisten (tai pinoy:den, kuten he itseään kutsuvat) puhuvan ainakin auttavaa englantia, joten jäin juttelemaan näiden kahden herrasmiehen kanssa. Kuullesaan että minäkin olen ollut alalla töissä olivat molemmat heti kiinnostuneita siitä olisiko minulla kontakteja amerikkaan (tai eurooppaan tai minne vain muualle), minne pääsystä he haaveilevat. Miehet vakuuttelivat aseenkäyttötaitojaan, joskin totesin että ainakaan Suomessa ei haulikolle välttämättä olisi ostoskeskuksessa tarvetta. Filippiinit ovat kyllä ikuisia optimisteja tämän ulkomaille pääsyn suhteen, mutta onkin kai ymmärrettävää että se on täällä kaikkien haave. Manilassakin on ylitarjontaa työvoimasta joten palkat ovat todella matalia ja tuloerot käsittämättömän suuria. Nämä paremmalle ostoskeskukselle työskentelevät vartijat tienaavat kertomansa mukaan 700 pesoa 12 tunnin vuorosta. Se on 12 euroa. Hiljaiseksi vetää.

Löysin hostellin vierestä pokeritalon ja syystä tai toisesta mieleni teki kovasti päästä pitkästä aikaa pelaamaan Texas Holdemia. Uskaltauduin juttelemaan ovella seisoskelleille vartijoille, jotka pinoylle ominaiseen ylikohteliaaseen tyyliin kehottivat minua peremmälle, tosin vasta varmistettuaan että en vie sisälle käsiasetta. Paikka oli sisältä kuitenkin hyvinkin viihtyisä ja pöydissä istui ihan tavallisen näköisiä siististi pukeutuneita filippiinoja lätkimässä korttia. Panokset olivat todella pieniä (perus stacki maksoi n. 8euroa) joten päätin istua pöytään. Ihmetyksekseni kukaan ei ollut kummastunut läsnäolostani (myöhemmin näin pari muutakin ulkomaalaista samassa paikassa), joten oli oikeastaan todella hauskaa istua siellä lyömässä korttia. Suurin osa keskustelusta käytiin paikallisella Tagalogin kielellä, mutta välillä vitsiä heitettiin kohteliaisuudesta myös englanniksi. Tagalogiakin on hauska kuunnella koska se on sekoitus paikallista kieltä, espanjaa ja englantia. Vaikka 90% asiasta menee ohi pystyy ainakin ymmärtämään aiheen kun kuulee välillä pari sanaa englantia.

Pokeritaitoni (jos sellaisia on ollut joskus) olivat pahasti ruosteessa ja lisäksi olin todella väsynyt, joten pelasin pääsääntöisesti aika huonosti. Onni oli kuitenkin puolellani ja voitin puhtaasti tuurilla useammankin "ison" potin. Sen verran hävetti kuitenkin moinen, että päätin pelata kaiken pois ja tippasin samalla runsaasti jakajia. Paikalliset ilmeisesti huomasivat että en pelaa rahasta (ja tippaan kuten hyvä tapa sanoo), joten olin ilmeisen tervetullutta vaihtelua pöydässä. Istuin lätkimässä korttia melkein 3 tuntia pelimerkkien huvetessa tasaisesti. Lopulta totesin olevani niin väsynyt että haluan vain päästä nukkumaan. Onnituttuani häviämään loputkin pelimerkkini ja ollessani lähdössä pois kyselivät pelikaverini vielä jos olisin halunnut lähteä heidän kanssaan toiseen paikkaan pelaamaan. Olin otettu tarjouksesta, mutta selitin vasta saapuneeni Manilaan edellisenä yönä ja tarvitsevani unta. Ilm. hyvästä tippaamisesta ilahtuneet jakajat toivottelivat vielä lähtiessä tervetulleeksi uudestaan. Hauska ilta ja järjestelmällinen häviämisenikin johti vain tuon 8 euron tappioon. Ei siis kovin kallista viihdettä.

Nukuin pitkälle seuraavaan päivään ja käytin suurimman osan iltapäivästä vain kaupungilla maleksien. Etsin salia, mutta ainut löytämäni kunnon sali maksoi enemmän kuin päivän ruuat ja asuminen yhteensä. Paikallisten sali oli alta euron, mutta se oli todella pieni ja oli niin täynnä ettei sisään meinannut mahtua. Lisäksi koko sali kirjaimellisesti pysähtyi tuijottamaan minua kun kävelin luukulle kysymään hintaa. 

Illalla menin läppärivaikeuksien takia nettikahvilaan, mikä oli aivan kuin tuo Thaimaassa kuvailemani paikka. Kaikki nuoret tuntuvat pelaavan täällä tietokonepelejä ja vieläpä aivan samoja kuin Suomessa. Istuin koneella ja naureskelin sille että täällä kaikki pelaavat Dota nimistä peliä (siis sitä ensimmäistä), joka on Suomessa jo ajat sitten väistynyt uudempien tieltä. Kysyin saisinko tulla mukaan peliin, mitä pojat eivät ihan heti ymmärtäneet, mutta kun tottuneesti klikkailin pelin auki ja hyppäsin peliin nimimerkillä "Finland" keräsin heti suuren joukon pikkupoikia yleisöksi. Hauskaa oli pelata. Kukapa olisi arvannut että lukioaikojen nörtteilystä olisi ollut "hyötyä" täällä Filippiineillä vuonna 2013. Onhan se vähän hullua tulla toiselle puolelle maailmaa ja päätyä käyttämään monta tuntia pelaten pimeässä huoneessa tietokonetta, mutta kai tuokin on jonkinlaista kontaktia paikallisiin. Pelaaminen (jonka täytyy suhteessa olla näille paikallisille todella kallista) on naurettavan halpaa; 3 tuntia peliaikaa maksoi n. 50centtiä. Mietin jopa olisinko kohteliaisuudesta maksanut pelikaverienikin laskut, mutta totesin että ehkä  parempi elää maassa maan tavalla.

Illalla ei väsyttänyt joten jäin juttelemaan hostellin yötyöntekijän, paikallisen Brianin, kanssa. Mari on kommenteissa patistanut minua tutustumaan paikallisiin, mutta olen kyllä mielestäni aina ottanut kontaktia heihin. Tällä reissulla ei vain yksinkertaisesti ole juuri tullut tavattua mainitsemisen arvoisia paikallisia. Brianin kanssa käymästä keskustelustamme voisi puolestaan kirjoittaa pitkäänkin. Ero on siinä että nämä hostellin työntekijätkin ovat vähintään lukionkäyneitä, jokseenkin länsimaalaisesta kulttuurista (ovat samalla aaltopituudella edes osittain) ja puhuvat erittäin hyvää englantia. 

Voisin tiivistää koko keskustelun vain ylipäätään siihen että maailma on kyllä todella epäreilu paikka. Filippiineillä ei tavallista työtä tekevällä ole juuri mahdollisuuksia edes keskiluokkaiseen elintasoon ja ihmiset kyllä tiedostavat sen, mutta vaihtoehtojakaan ei ole. Nämä työntekijät ovat selvästikkin verrattaen hyvässä työssä, mutta tienaavat silti vain alle euron tunnissa ja tekevät 12h päiviä. Sohvalla nukkui toinen työntekijä Maya, jonka kovasti odotetut vapaat olivat alkaneet illalla, mutta hän ei voinut enää mennä kotiin koska "se ei ole turvallista edes paikalliselle naiselle" ja taksi olisi maksanut puolen päivän palkan. Vaikka täällä kukaan ei syyllistä niin kyllä näitä juttuja kuullessaan tuntee itsensä aina vain uudestaan häpeällisen etuoikeutetuksi. Mieleni teki tarjoutua maksamaan Mayalle taksi kotiin, mutta faktaa on että tuokin asia on pisara meressä, eikä asiassa tuntunut olevan mitään erikoista tai murehdittavaa paikallisten silmissä, koska näin ne asiat vain ovat. Brian itse haaveili pääsevänsä veljensä tavoin kansainväliselle laivalle keittiöön apupojaksi tai tiskaajaksi, sillä siellä kaikki kulut on maksettu ja tuntipalkkakin voi olla "monta dollaria". Veli kuulemma saa jopa rahaa säästöön vaikka auttaa perhettä kotimaassa. Kyllä näitä juttuja kuunnellessa ne omat vähän roposet pankkitilillä saavat ihan uuden arvon.

Kaikista uskomattomin epäoikeus oli kuitenkin mielestäni naapuriravintolan vartija, jonka kanssa tuli juteltua usein terassilla käydessä. Mies oli illalla harvinaisen allapäin ja kysyin mikä aina iloiseen mieheen on mennyt. Selvisi että edellisenä iltana kukaan ei ollut tullut vapauttamaan häntä vuorosta ja hän ei ollut saanut ketään kiinni puhelimitse. Koska ravintolalla pitää olla aina vartija ovella niin hän oli jäänyt 12h vuoronsa jälkeen tekemään toisen 12h vuoron ja odotteli nyt seuraavassa omassa vuorossaan vaihtomiestä (jonka olisi pitänyt jo ilmeisesti tulla). Mies oli seissyt ravintolan edessä tuossa vaiheessa yli 30 tuntia ja näin hänet siellä vielä muutamaa tuntia myöhemmin. Kysyin miksi hän on töissä tuommoissessa paikassa tai ei vain lähde kotiin, mutta kuulemma vaihtoehtoja ei ole ja hän ei halua riskeerata työpaikkaansa. Koulutusta miehellä ei ollut ja hän kertoi tienaavansa 200 pesoa päivässä. En ollut uskoa summaa ja mieskin vielä tarkasti toiselta että hän varmasti sanoi oikean luvun. Hän siis tienaa 12h vuorossa alle 4 euroa. Saman verran kuin minä olin käyttänyt ateriaan jonka söin hänen kanssaan jutellessa. Ja me suomalaisetko muka olemme ahkeria ja nöyriä työntekijöitä?

Kunnioitukeni tälle miehelle. Ei olisi ensin halunnut kuvaan kun  "Mitä ne sinun ystäväsi mahtavat miettiä kun näyttän näin väsyneeltä ja tukka on huonosti

Kolmaskin päivä meni lähinnä hostellilla notkuessa. Kävin Robinsson Mall:illa ostamassa hieman uusia (parempia) vaatteita, mutta sateisena päivänä ei tehnyt mieli juuri liikkua kaupungilla. Täällä on käynnissä Taifuuni kausi ja tulevalla viikolla 3 myrskyä tiedossa saa nähdä seuraako niistä mitään mielenkiintoista.   Eräältä kanadalaiselta mieheltä joka oli kiertänyt jo 8 kuukautta Filippiinejä oli edellisellä viikolla varastettu passi ja hän oli jumissa hostellilla, joten päädyimme juttelemaan pitkään maasta ja matkailusta. Siirryimme lopulta jatkamaan juttua hostellin baaritiskille, missä seuraamme liittyi hostellin omistaja, nuori filippiiniläiskanadalainen nainen. Ilm. hän oli aidosti kiinnostunut näkemyksistämme hostellin jne. suhteen (koska humalainen seuramme ei ainakaan voinut olla kovin kutsuvaa) ja juttelimme pitkälle iltaan. Vicky tarjosi meille näkemyksistämme koko illan happy hour hinnoilla, mikä johti melko hämärään lopputulokseen. Päädyimmekin vain hengailemaan hostellilla koko illan, sillä täällä ei viitsi oikein lähteä sivukaduille juomaan ja useimmat anniskeluravintolat tälläkin alueella (kuten aasiassa kaikkien länkkärihotellien lähellä) ovat keskittyneet lihan myymiseen. Juomatoverini Waden painuessa nukkumaan siirryin paikallisten pöytään istumaan ja vaikka juttuni varmaan olivat sitäkin huonompia tuossa vaiheessa iltaa oli seurani ilmeisesti tervetullutta. 

Jossain vaiheessa keskustelu päätyi ruokaan ja paikalliset päättivät että minun on maistettava erilaisia katukauppiaiden myymiä herkkupaloja. Suurin osa olikin varsin hyviä, mutta päälimmäisenä jäi mieleen kuvassa oleva kypsytetty kananmuna, joka on siis jo osittain pieni kana. Maistui ihan kananmunalta, mutta koostumus oli hieman lihamainen ja kuvottavan näköinen. Ilman alkuillan rommikolatarjoilua olisi tuskin maistunut.

Tänään on krapula. Ei ole tullut reissussa juuri juotua paria enempää (viimeksi Vang Viengissä, Kippis Perkele!) ja tämänpäiväiset olotilat mielessä ei myöskään tule juuri juotua lähitulevaisuudessa. Koko ilta maksoi kuitenkin vain n. 15e ja en edes halua muistella mitä kaikkea tuli juotua.

Tänään illalla kohti Palawanin saarta ja Puerto Princessaa, missä toivottavasti löytyy taas oikeita aktiviteetteja ja ehkä sukeltamista. Manila on lysti mesta ja tulenkin tänne vielä takaisin ennen maasta poistumista!